Elämäni opettavaisin ja vaikein vuosi

Joitain päiviä sitten tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä kun jouduin lasteni kanssa tekemään sen raskaimman, mutta todennäköisesti meidän hengen pelastaneen päätöksen. Päätöksen paeta kotoa ja hypätä epävarmaan ja tuntemattomaan tulevaisuuteen. Ajat ovat viime aikoina paljon täyttänyt mieltä ja monesti olen joutunut totemaan itselleni, että olipas melkoinen vuosi.
Vuoteen mahtui paljon surua, ahdistusta, pettymystä, yksinäisyyttä, pelkoa ja välillä jopa pienoista vihaa. Vuoden aikana koin myös iloa, toiveikkuutta, rakastumista, kiitollisuutta ja arvostusta. Ehkä jopa ylpeyttä.

Mä olen muuttunut tän vuoden aikana ihmisenä ihan älyttömästi. En ole enää riippuvainen toisesta ihmisestä, olen oppinut elämään yksin ja käsittelemään yksinäisyyden tunteita. Toki edelleen välillä tulee pettymyksen tunteita siitä kun en saanu pidettyä sitä ydinperhettä kasassa. Tiedostan sen, ettei mun pidä kokea syyllisyyttä, koska en olisi voinut tapahtumiin vaikuttaa millään tavalla vaikka olisin päälläni seissyt. En kaipaa enää sitä parisuhdetta, olen sen jo sisäistänyt, että meillä oli hetkemme ja tiemme täytyi nyt erkaantua, mutta tottakai se perheen hajoaminen ottaa todella paljon päähän, koska eihän tälläisiä asioita kukaan suunnittele.
Vaikka menneen suhteen tilanteet kärjistyivätkin todella hurjiksi, en koe katkeruutta. Välimme exaviomieheni kanssa on pysynyt hyvinä, vaikka toisinaan joistain asioista koemmekin näkemyseroja ja itseäni toisinaan uuvuttaa todella paljon se, ettei toinen pysty juurikaan ottamaan lapsistaan vastuuta. Voin olla hyvin ylpeä itsestäni, että olen kaikesta selvinnyt ja että hoidan tätä hullunmyllyä yksin vielä jopa muutaman järjen rippeen kera :D

Mennyt vuosi opetti myös minulle todella paljon läheisistäni, ketkä oikeasti olivat tukena ja ketkä esittivät olevansa. Edeltävässä asuinpaikassa sain kokea todella paljon yksinäisyyttä. Se oli toisinaan todella musertavaa. Hyvin harvoin kukaan kävi kylässä. Eron aikaan todella monelta ihmiseltä tuli erinäisiä lupauksia, joissa luvattiin tulla paljon kylään ja auttamaan, kuitenkaan niitä millään muotoa lunastamatta. Usean ihmisen kohdalla sain pettyä kun kerta toisensa jälkeen odotin että jes nyt saamme kylään jonkun arkeamme piristämään ja kas kummaa, luvatut tapaamiset aina peruuntuivat eikä niitä loppujen lopuksi enää tullut ollenkaan. Se oli silloin todella suuri pettymys. Sitä kun kaiket päivät oli yksin ainoana aikuisena lasten kanssa, rahaa ei ollut ajella maailman ääriin ystäviä tapaamaan, eikä oikeastaan siinä surun keskellä energiaakaan, olisi se pieni kylään tuleminenkin itselle oikeasti todella iso henkinen pelastus. Sai edes hetkeksi muuta ajateltavaa kun se valtava yksinäisyys ja menetetyn parisuhteen sureminen. Kun en minä muuta keneltäkään olisi kaivannut kuin sitä aikaa, ihan vaikka sen puoli tuntia, se jo olisi monesti pelastanut koko viikon. Se jatkuva yksinäisyys oli yksiä hirveimpiä asioita mitä vuoden aikana jouduin kokemaan. Mutta toisaalta olen jälkeenpäin iloinen että sen koin. En enää muserru sen tunteen kanssa, osaan jopa nauttia siitä, erityisesti sain selville kehen voin luottaa ja kehen en.
Sain myös yllättäviltä tahoilta todella korvaamatonta apua. Muutamat läheiset eivät edes tienneet miten tiukilla olin ja ihmeen kaupalla monesti sain kokea suunnatonta helpotusta kun he tulivat kylään ruokakassin kanssa. Se monesti pelasti meidän tilanteen useaksi viikoksi. Monesti tulikin itkettyä heille kuinka korvaamaton apu niistä ruuista oli, kun tilillä komeili vaivaiset 15€ rahaa ja vielä olisi pitänyt sillä selvitä 2 viikkoa.
Olen äärimmäisen kiitollinen kaikesta avusta jonka tän vuoden aikana sain <3 oli se sitten kyläilyä, roskien viemistä, tiskaus apua tai ruoka-avustusta, kaikki auttamismuodot oli mulle samalla viivalla, ketään väheksymättä tai jalustalle nostamatta <3 Sen avun ei tosiaan tarvitse olla sen suurempi, eli jos te lukijat huomaatte jonkun läheisen jolla on erinäisiä murheita elämässä, auttakaa jos vain millään voitte. Sen avun ei tarvitse maksaa mitään, monesti ihan vain se läsnäolo riittää <3 Meillä suomalaisilla on vähän hölmö ajatusmaailma siinä kriisin hoitamisessa, jos joku läheinen on kriisissä, me monesti vetäydymme ajatellen "ei se kuitenkaan halua että tuppaudutaan, siel varmaan pörrää muitakin auttajia" älkää olettako!!! Pahimmassa tapauksessa jos kaikki ajatellaan samalla tavalla, se joka sitä apua tarvitsee jää totaalisen yksin ja hänen jaksamisensa saattaa romahtaa ihan pohjamutiin asti. Itse aion laittaa myös hyvän kiertämään ja jos tulevaisuudessa tulee tilanne, että näen apua tarvitsevan, aion sen ehdottomasti tehdä omien resurssieni mukaan.

Mennyt vuosi opetti minulle myös sen tärkeimmän asian. Itseni arvostuksen. En enää muuta itseäni miellyttääkseni muita, sopiakseni joukkoon tai kelvatakseni kumppanilleni. Tämä ei tarkoita sitä että sallisin huonoa käytöstä itseltäni vaan tarkoitan tällä sitä, että enää en luovu unelmistani ja harrastuksistani miellyttääkseni jotakin toista. Olen rohkeasti vahvasti oma itseni. Osaan nykyisin vaatia arvostusta ja kunnioitusta itseäni kohtaan, enkä enää aio olla kenenkään kynnysmattona. Tämän oppiminen on myös opettanut minua siinä, että osaan myös nykyisin antaa tilaa kumppanille ja jopa vaatia että hänkin muistaa sen, että on ok myös tehdä itsekseen jotain. Koko ajan ei tarvitse olla toisessa kiinni 247 osoittaakseen rakkautta ja välittämistä. Rakkautta ja välittämistä on se että rakastaa toista sellaisena kuin on, kannustaa toista unelmien tavoittelussa, molemmat ollaan tasavertaisia, tuetaan toinen toisiamme niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä <3 <3 <3

Sä näytit mulle mitä on oikea arvostus

Tutustuin tässä toukokuussa ensimmäisen kerran elämässäni deittisovelluksen maailmaan, aikeeni siellä oli puhtaasti kartuttaa ystävärinkiäni, joka menneen suhteen takia oli aika olematon. Kirjoitin esittelyynikin että mitään parisuhdetta en ole kiireellä etsimässä, haluan tutustua ihmisiin ihan puhtaasti ystävänä ja jos joukosta joskus löytyisi se oikea ni kiva homma, mutta mitään pakottavaa tarvetta sille ei tosiaan minulla ollut.

No kuten arvata saattaa, tuollaiset deittisovellukset sikiää jos jonkinlaista taapertajaa, sattui myös mun kohdalleni monia huvittavia tapauksia mitä muistelen hymyssä suin taatusti lopun ikäni. Mitä mahtaa liikkua sellaisten ihmisten päässä joilla on pakottava tarve:

A) lähettää itsestään alastonkuvia? 

B) selkeästä seksiseurakiellosta huolimatta lähettää pelkkiä seksi ehdotuksia? 

C) vetää herneet nenään siitä, kun kymmenettä kertaa joudun tuomaan julki, ettei minulla ole mikään tarve ottaa ketä tahansa kumppaniksi?

D) ihmisillä ketkä huutaa palavaa rakastumistaan muutaman "moi mitä kuuluu" viestin ja profiili kuvien jälkeen

Valta osa siis tuntui olevan epätoivoisia hätähousuja jotka sitten vetivät herneen nenään jossen muutaman viestin jälkeen halunnut seurustella tai päästää kotiin kylään o_O

Melko heti toukokuussa sovelluksesta löytyi lähistöllä asuva tyyppi, joka alkoi melko tiiviisti sopimaan tapaamisia, mua ahdisti hänen liika innokkuutensa mutta päätin antaa mahdollisuuden ihan silläkin jos itse satun olemaan vain niin jäässä vielä uusien ihmissuhteiden kanssa, kun onhan tämä vähän outoa 14 vuoden suhteen jälkeen tapailla muita miehiä :D
Oma muuttoni sattui juuri samaan syssyyn, kun olimme muutaman viikon tapaillut ja ajattelin, että pieni välimatka varmasti helpottaa toisen liialliseen innokkuuteen ja minullakin olisi aikaa ihan rauhassa ajatella mitä toisesta ajattelen. No eihän se sit mennytkään niin. 60km matkasta huolimatta hän oli oven takana melkein päivittäin ja jossei hän ängennyt tänne piti hän huolen siitä, että olen vain ja ainoastaan hänen käytössään soittamalla useita kertoja päivässä ja vielä jopa usean tunnin maraton puheluita. Ahdistus vain jatkoi kasvamistaan ja lopulta kun homma alkoi oleen siinä pisteessä että toinen suutahti siitä kun vietin oman isäni luona aikaa enemmän kuin 2h niin siinä vaiheessa koin tarpeelliseksi pistää pelin poikki. Jälkeen päin kuulin tästä tyypistä yhtä sun toista juttua mitkä puolsivat omia epäilyjäni ja olin onnellinen että pääsin niinkin pian eroon mokomasta tyypistä. Hänellä oli myös inhottava tapa huutaa varsinkin vanhimmalle pojalleni ihan turhista pienistä asioista. Ei ei ei, emme kaipaa sellaista ihmistä elämäämme.

Tän tyypin pois heivaamisen jälkeen avasin taas tämän deittisovelluksen ja jatkoin jutustelua mukavalta tuntuvien ihmisten kanssa. Muutamat tapaamiset sovin ja ne kahvittelut olivat melko epäonnisia ja kiusallisia tapauksia. Ajattelin siinä kohtaa että ehkä taidan pitää taukoa ja keskittyä elämään ihan vain minä ja pojat. No yhdet treffit oli kuitenkin sovittuna jo hyvissä ajoin, enkä niitä kehdannut viimetinkaan perua. Skeptisin mielin menin katsomaan, että minkähänlainen tapaus tämäkin mahtaa olla. 4 tuntia siinä mennä hurahti huomaamatta ja treffien jälkeen mielessä jylläsi ajatus että vautsi vau mikä tyyppi. Nyt on kulunut aikaa melkein 2kk näistä ekoista treffeistä ja takana on 1kk seurusteluakin. ^_^ Ei sitä turhaan sanota että kyllä sen sitten tuntee kun se oikea kolahtaa <3
Tämä kumppanini on vuoden minua vanhempi ja hänellä ei ole lapsia ollenkaan. Ensin pelkäsin kovin kuinka tällänen yhtälö mahtaa toimia oikeasti, mutta tässäkin asiassa kumppanini on osoittanut pelot vääräksi. Hän on ottanut minut ja pojat elämäänsä mukaan älyttömän hyvin ^_^ <3 hänestä huokuu käsittämätön rauhallisuus, hänen läsnäolonsa on tuntunut ensi treffeistä asti todella luontevalta, niin kuin tässä olisi aina pitänyt olla. Monet kerrat olen itkenyt onnesta siitä huolenpidosta ja välittämisestä mitä häneltä saan, sellaista mitä en saanut edellisessä suhteessa koskaan kokea. Mulla on ensi kertaa vuosiin oikeasti merkityksellinen ja rakastettu olo <3 Olo että minua kuunnellaan ja mielipiteilläni on merkitystä, se jo itsessään nostaa todella paljon tunteita pintaan, kun ehti ihan unohtaa miltä tuntuu olla onnellinen :') Hänessä on paljon samanlaisia arvoja mitä itse omassa elämässäni ajan ja arvostamme samanlaisia asioita. Toivon todella että saamme tämän suhteen kestämään. Itse ainakin aion tehdä kaikkeni sen eteen <3

Taidan olla rakastunut <3

Päättynyt

Viimeinen sinetti 

Niin päättyi virallisesti 6 ja puoli vuotta avioliittoa

13 vuotta kihloissa oloa

Yli 14 vuotta yhteistä taivalta

Olo on sekava, mieleni valtaa onnellisuus, onnellisuus siitä että tämä on ohi 

Haikeus siitä ettei hääpäiviä enää tule

Pettynyt ettei tämä suhde kestänyt sinne eläkepäiviin asti "kunnes kuolema teidät erottaa"

Mutta kuten monet kerrat on tullut todettua, elämä on todella yllätyksellistä.

Aina ei tosiaan mene nallekarkit tasan ja jos joku ois mulle 5 vuotta sitte sanonu mihin mun elämä tulee meneen, oisin varmaan lähettänyt sen vietin tuojan mielenterveyslaitokseen :'D

Mutta en aio jäädä surkuttelemaan kohtaloani, itseasiassa elämässäni menee tällä hetkellä todella hyvin, olemme saaneet ulkopuolista apua arjen ongelmakohtiin, meillä kaikilla on tällä hetkellä paljon onnellisempi ja turvallisempi elämä. Vaikken tule todennäköisesti koskaan juhlimaan 50 vuotis hääpäivää niin kuin mummuni ja vaarini viime viikolla tekivät <3 mieleni valtaa silti luottamus, edessäni saattaa olla paljon muitakin ilon ja onnen hetkiä mitä voi juhlistaa :) 

Perjantai mietteitä

Niin on kulunut kuukausi uudessa kodissa. Muutto puuhat eivät sujuneet aivan ongelmitta. Muuttoa edeltävänä päivänä minulle nousi korkea kuume joka jatkui vielä useamman päivän ajan. Mulla oli apuna kultaakin arvokkaammat tukijoukot, joita ilman muutosta ei olisi tullut yhtään mitään. Juliuksen hoitotätikin auttoi ottamalla myös Justuksen päiväksi hoitoon ja pojat saivat olla siellä iltaan asti, jotta saatiin muutto alta pois ilman pelkoa, jääkö joku muksuista jalkoihin tms.
Muuttoa seuraavana päivänä menin lääkäriin tarkistuttamaan oman tilanteeni ja keuhkokuumehan minulla oli. Onneksi siitäkin selvittiin pelkällä antibioottikuurilla kotilevolla, vaikka sitä mietittiinkin jo lääkärin toimesta, olisiko tarvetta ihan sairaala hoidolle.

Rakastan meidän uutta kotia, vaikka täällä edelleen vallitsee melkoinen kaaos ja valmista ei taida koskaan tulla, niin tämä tuntuu oikeasti kodilta. Sitä tunnetta minulla ei ole ollut pitkään aikaan. Edeltäväkin asunto oli vain pakopaikka, välietappi, jossa kaikki oli vielä sekaisin. Nyt uudessa asunnossa me kaikki voidaan paremmin. Mulla on jälleen tilaa hengittää ja pelkästään se tieto, että lähellä on paljon ihmisiä jotka ovat valmiina auttamaan tarvittaessa, luo jo ihan erilaisen turvallisuuden tunteen ja tietynlaisen sisäisen rauhan. Ei ole enää niin yksinäinen olo.  Sillä sitä minä koin hyvin voimakkaana edeltävässä asunnossa. Yksinäisyyttä. Todella harvoin kukaan kävi siellä kylässä ja itselläni puolestaan ei ollut varaa ajella monia kymmeniä kilometrejä tapaamaan ystäviä.
Sosiaalinen elämäni on tehnyt täyden muutoksen, tuntuu että joka päivä täällä käy joku kylässä tai meitä pyydetään mukaan leikkipuistoon, kylään jne. Tunnen oloni pitkästä aikaa tärkeäksi ja välitetyksi. Jännä miten niinkin voimakkaasti voi tuntemukset muuttua pelkästään asuinpaikan vaihdolla.

Olen myös paljon tehnyt tutkiskelua omaan minääni. Kuka minä olen, mitä minä haluan olla ja mitä minä tarvitsen? Oma identiteettini oli vuosia niin sidoksissa toiseen ihmiseen, tein paljon päätöksiä elämässäni ajatellen vain toista ihmistä, elin vallan vain toiselle ihmiselle ja luovuin hirmu monista asioista toisen ihmisen takia. Toinen ihminen oli elämäni ja nyt olen eron myötä huomannut kuinka vähän minusta itseni oli enää jäljellä. Se kuinka pitkään olin ihan hukassa yksinäni jo kertoi itselleni todella paljon. En halua enää koskaan olla riippuvainen jostain toisesta ihmisestä. Muuttaa itseäni enää kenenkään toisen takia vain todetakseni etten kelpaa siltikään. En halua ottaa rinnalleni ihmistä vain sen takia, että täytyy olla joku, tai kun en välttämättä löydä enää ketään muuta joka minut kelpuuttaisi. Enkä nyt väitä että 14 vuoden suhde olisi sitä ollut, että roikutaan toisessa kun ei muutakaan ole. Ei! Kyllä minä rakastin ihan täydestä sydämestä ja jollain tasolla rakastan edelleen. Lähinnä tässä viimeisimmän puolen vuoden aikana mieltä valtasi pelko siitä tulenko koskaan löytämään enää rinnalleni ketään. Nyt kun olen oppinut arvostamaan jälleen itseäni ja nauttimaan elämästäni, olen huomannut sen, että en välttämättä tarvitse edes vierelleni ketään. Se oikea tulee vastaan joskus jos on tullakseen, se ei määritä minua ihmisenä onko rinnallani kumppani vai ei. Tottakai kaipaan välillä toisen ihmisen läheisyyttä ja yhdessä oloa, mutta se ei tällä hetkellä ole enää sellainen hallitseva piirre, että minun täytyisi väkisin tähän äkkiä löytää joku paikkaamaan sitä puuttuvaa palaa. Olen oppinut nauttimaan siitä, että minulla on omat rutiinit tässä, lasten mentäessä nukkumaan saan hetken omaa aikaa tehdä mitä haluan, en ole tilivelvollinen kenellekään tekemisistäni, tapaamisista, kaupasta saan ostaa juuri sitä ruokaa mitä itse haluan (mihin rahat riittää) , saan yksikseni valvoa vaikka 12 asti katsellen hömppä sarjoja tai vaihtoehtoisesti mennä poikien kanssa samaan aikaan nukkumaan. Toki onhan tämä toisinaan raskasta yksin olla vastuussa 3 ihmisen taloudesta, tästä ei oteta vapaapäiviä ja myönnän, olen välillä kateellinen exälle siitä kuinka hän saa mennä ja tulla ilman että on vastuussa lapsistaan, mutta olen onneksi oppinut myös ajattelemaan asiaa niin, että kyllä se minunkin aikani vielä tulee. Minä saan kuitenkin etuoikeuden siihen vanhemman ja lapsen väliseen luottamus suhteen luomiseen, olen etuoikeutetulla paikalla katsomassa lasteni kehitystä päivittäin. Sitä oikeutta ei mikään vapaus maailmassa korvaa.

Oikein mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille <3

Elämä vaihtaa suuntaa

Muistan kuinka 2011 ajattelin, että ihanaa päästä Ylöjärveltä pois ihan uusiin ympyröihin. Ajattelin, että saadaan täysin uusi elämä täällä Sastamalan metsillä ja takaisin ei tarvitsisi tulla. Ja niin se elämä taas heittää volttia oikein urakalla ja nyt täällä pakkaillaan tavaroita pahvilaatikoihin valmiiksi odottamaan sitä hetkeä kun me kaikki siirrymme takaisin lähemmäksi synnyinseutuja.

Päätös iski oikeastaan ihan yhden illan aikana. Kuten elämässäni on monesti tapana käydä. Kun saan jotain päähäni, niin se on menoa sitten, eikä siinä kohtaa hirveästi jarrutella. Tällä kertaa päätökseen vaikutti oma jaksaminen. Alkoi tuntumaan liikaa siltä, että päivät menee pelkästään selviytymiseen, henkistä kuormaa kasattiin muiden toimesta koko ajan vain lisää ja lisää. Isäni vaimo sen ensimmäisenä sanoi ääneen, josko muuttaisin lähemmäksi synnyinseutuja, niin hekin voisivat paremmin olla arjessa apuna ja tukena. Lopulta sen itsekkin oivalsin, miksi me täällä edes ollaan?
Mulla kun ei ole työtä mihin palata, exaviomieheni pääsee ihan yhtälailla sen kerran viikkoon näkemään poikia toisellekin paikkakunnalle, jossa itseasiassa käy töissä.
Äitini jää tänne, mutta heillä on oma elämä ollut niin kiireistä ja oma jaksaminen myös kortilla, etteivät ole tässä liiemmin pystyneet auttamaan. Paikkakuntana olen tästä kovasti tykännyt, rakastan tätä maalaisseutua, mutta jatkuva henkinen pahoinvointi ja yksinäisyys painaa kuitenkin vaakakupissa sen verran paljon, että elämään oli tehtävä nyt radikaaleja muutoksia.

Mummulaselfie

Mulla kävi todella hyvä tuuri kun löysin todella pienellä etsimällä meille seuraavan kodin. Kävin sitä katsomassa ja näky vahvisti sitä ensivaikutelmaa, minkä netissä olevat kuvat olivat jo luoneet. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan, tuo asunto tuntui oikeasti KODILTA. <3
Tuli vahvasti sellainen tunne, että täällä me voidaan viimein keskittyä siihen mikä oikeasti on tärkeää, nauttia elämästä toistemme kanssa, parantua viime vuosien tapahtumista. Ehkä oikeasti nyt päästä elämään onnellisempaa elämää. Asunto on siitä hyvä, että huoneiden lukumääränkään takia meidän ei ole mikään pakko siitä enää muuttaa pois. Kaksi pientä makuuhuonetta riittää meidän pojille myöhemmässäkin elämänvaiheessa ja itse nyt en nukkumiseen omaa huonetta tarvitse, joten senkin puolesta tilanne on nyt paljon parempi. Alue vaikutti todella lapsiystävälliseltä, päivä kotikin näkyi olevan aivan lähellä ja kartan mukaan isompaan leikkipuistoonkaan ei ollut kuin hetken kävelymatka. Lisäksi taloyhtiön omassa piha-alueessa oli jopa 2 pientä leikki aluetta lapsille. Olin todella hämmästynyt tästä. Ainoa miinuspuolihan tässä vain on se, että kauppakeskukset ovat nyt aivan liian lähellä ;) ja kultasepän ammattitutkinnon saan nyt toistaiseksi unohtaa. Mutta ties vaikka lähiseudulla olisi jotain muuta kiintoisaa tarjottavaa tulevaisuudelle :)

Mitä teidän muiden viikkoon kuuluu? :) 

Tuuli kääntyy

En tiedä johtuuko tämän hetkinen mielentilani lisääntyneestä auringonvalosta, kauniista kukista, kohta jo loppuvasta vauvavuodesta vai siitä, että olen vihdoin pääsemässä sinuiksi tämän oman elämäni kanssa. Mutta voisin jopa uskaltaa sanoa, että pieniä onnen hetkiä on alettu jälleen kokemaan ja tämän hetkisen olon mukaan elämä ei tunnukkaa enää pelkältä suossa rämpimiseltä. :)

Asiaa tietysti myös helpottaa se, että tein tietoisen päätöksen siitä, etten ole missään tekemisissä exäni kanssa, ellei ole kämppään tai lapsiin kohdistuvia asioita joiden takia täytyy olla yhteyksissä. Vaikka sovimmekin alkuun ystävyydestä ja et edelleen pidetään yhteyttä, niin huomasin sen olevan suuri haitta tekijä tässä omassa irti pääsemisessä. Se että toinen kerta toisensa jälkeen hehkuttaa omaa onneaan, kuinka oma elämä on loistokasta biletystä ja rakkauselämä kukoistaa, pettää meille antamat lupaukset avusta jne, aiheutti niin paljon ongelmia omaan jaksamiseen, joten päätin tyystin katkaista sen pelin. Toki joskus varmasti päästään takaisin ystävä tasolle, mutta tällä hetkellä kun omat haavat edelleen ovat heikoilla arvilla, en jaksa sitä, että niitä revitään auki uudelleen ja uudelleen pelkästään sillä, ettei toinen kykene ymmärtämään mitä hänen käyttäytymisensä minussa ja lapsissa aiheuttaa.. Nyt on olo paljon seesteisempi ja huomaan kuinka taakka alkaa edes pikkuisen keventyä.

Iloa on tuonut myös muutamat pienet hankinnat ja vanhan tavaran pois luopuminen. Kun pääsee eroon tavaroista jotka muistuttaa liikaa vanhasta, joihin on saatettu ladata liikaa typeriä tunnesiteitä, alkaa olo helpottumaan. Koko ajan ei ympäristökään muistuta siitä vanhasta. On jotenki kivaa alkaa miettimään, että tässä on mun uuden elämän alku. Voi tosin hyvin olla, että viikon päästä kahlaan taas suossa, mutta yritän nyt ainakin pitää kiinni tästä pienestä onnen kipinästä :) on tässä taas liikaa tullutkin märehdittyä.

Aika näyttää mitä tulevaisuudella on mulle annettavaa, mutta sen päätin, että kohtaan sen entistä vahvempana ja tulevaisuudessa voin näyttää menneisyydelle kieltä ja nauraa räkästä naurua "etpäs saanutkaan minua lannistumaan" ehkä mä vaan oon se selviytyjä tyyppi mitä terapeuttikin sanoi kun minut ekaa kertaa tapasi ja totesi etten terapiaa hänen mielestään tarvitse xD

Ajattelin vielä loppuun listata tän hetken positiivisia asioita:

* Lapset <3

* Oma turvallinen kotikolo, jossa ei ole väkivaltaa eikä päihteitä. 

* tuleva kesä

* aurinko

* lähestyvä Rammsteinin keikka

* yksivuotis synttärit saatu päätökseen, seuraaviin omien lasten juhliin onneksi 10kk aikaa :'D 

* pieni flirtti erään komistuksen kanssa 

* keksin pitkän aikavälin säästökohteen, tulevaisuuden tatuointi selkeänä mielessä. 

* vaakan viimeisin lukema näytti - 10kg vuoden takaiseen painoon nähden, olo on fyysisesti paljon parempi. 

* saan laittaa sellaista ruokaa kuin haluan, ilman että mies naputtaa liian terveellisestä ruuasta. 

Kauan kipu kestää?

Hengissä ollaan edelleen, ihme kyllä. Joka päivä kuljetaan edelleen kuin sumussa. Arki tuntuu usein pelkältä selviytymiseltä ja olenkin miettinyt taas terapeutin varaamista, jotta sais taas jonkun tolkun tähän ajatusten käsittelyyn.

Päällimmäisenä taas on mieltä kalvanut järjetön yksinäisyys, järjetön kaipuu siihen mitä haaveet ja tulevaisuuden näkymät oli. Tai mitä niiden piti olla. Tuntuu itestäkin niin naurettavalta et oon vielä toisessa niin kiinni, et annan sen satuttaa kerta toisensa jälkeen. Mitä järkeä on rakastaa edelleen ihmistä joka satutti niin paljon, jonka kanssa ei ole tulevaisuutta, jonka nykyisestä olemisesta tulee itselle koko ajan vain pahempi ja pahempi olo. Rakastaa sellaista joka on jo jatkanut eteenpäin ja toistuvasti kehuu kuinka mukavaa oli kun tämä uusi oli yötä ekaa kertaa meidän yhteisessä kodissa. Olo on kuin kahlitulla, kiinni koko ajan jossain mistä ei pääse irti ja ympäriltä tökitään puukoniskuja rintaan ja samalla nauretaan paskasta naurua kun olen niin heikko etten osaa päästää irti. Välillä alkanut ymmärtää miksi ihmiset hakevat sen laastari suhteen. Onhan se helpompaa turruttaa ne omat tunteet uuteen säätöön, ei tarvitse kärsiä yksinäisyydestä, on joku jolta hellyyttä saa ja vaikkei siitä vakavempaa tulisikaan niin pahimmat eroahdistukset on ehtineet jo hälvetä.. En tosin tiedä meneekö se oikeesti näin vai tuntuuko vain :D

Tuntuu monesti ettei kukaan ymmärrä kuinka yksin olen, ja kuinka uupunut olen tähän kaikkeen.. Koko ajan tulee painostusta "joko olet/te saanu kämpän myyntiin", ympärillä puhutaan et kuinka mulla varmasti on nyt rankkaa, mutta silti saan huomata kuinka apu suunnataan aina jonnekkin muualle. Ei ole järin mieltä ylentävää huomata kuinka aviomiehelle on tehty pakastin täyteen ruokaa, jotta varmasti pärjää ja ei tarvitse niitä viimeisiä euroja kuluttaa ruokaan, jääpä sekin raha hyvin viinaan. Kuinka häntä käydään auttamassa siivouksessa ja puiden kannossa. En halua olla katkera, hienoa se on että aviomiehellä on tukijoukkoja ja hällä on asiat mallillaan. Välillä vain tuntuu todella epäreilulle et ite joutuu yksin vastaan kaikesta, eikä helpotusta tule mistään suunnasta :(

Sain tuossa viime kuussa pienen hengähdyksen perus arjesta. Oli isäni vaimon 50 vuotis juhlat. Jotka kyllä kulutin hyvinkin tehokkaasti poraamalla suurimman osan ajasta elämäni kurjuutta ja kuinka en tuu koskaan oleen onnellinen, enkä koskaan tule löytämään ketään. Olihan se puhdistavaa ja vaihtelua arkeen. Ehkä eniten kaipaisin kuitenkin joskus sitä täydellistä hiljaisuutta, kunnon unet ilman keskeytyksiä ja ihan sitä yksinoloa. Edes sen hetken.

En kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö rakastaisi poikiani. Rakastan niitä enemmän kuin mitään ja joka päivä olen heistä äärettömän onnellinen. Ehkä eniten vielä kaipaan sitä että saan olla se heikko, tukea tarvitseva ilman halveksuntaa tai ihmettelyä et miksen jaksa. Saisin oikeasti lakata esittämästä vahvaa selviytyjä. Ettei koko ajan joku olettaisi sitä et toi kyl jaksaa, se on niin vahva ettei se tarvitse apua.

Kasvukipuja

Viime aikoina on jälleen menty tunteiden kanssa kuin vuoristoradassa. Vanhan kodin siivoominen ja tavaroiden käsittely saa luonnollisesti monet muistot mieleen, monet tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet jotka jäivät toteuttamatta. Pääni käsittelee edelleen todella paljon mennyttä ja koittaa selvittää miten tähän päädyttiin. Paljon ollaan saatu myös exmiehen kanssa asioita puhuttua ja sovussa ollaan oltu. Päällimmäisenä mielessä on haikeus ja tulevaisuutta kohtaan on pelko.

Pelko tuli tässä toissapäivänä ihan konkreettisesti vasten kasvoja. Exmieheni kertoi löytäneensä netistä kiinnostavan tyypin jonka kanssa ovat nyt päivittäin olleet yhteyksissä ja hän kertoi olevansa ekaa kertaa pitkästä aikaa onnellinen.
Pelkäsin tätä tilannetta hyvin paljon ennakkoon, kuinka tulisin reagoimaan tähän, alkaisinko kiukuttelemaan mustasukkaisena vai mitä.. Mutta yllätinkin itseni sillä että onnittelin häntä ja toivotin heille kaikkea hyvää, olin aidosti onnellinen hänen puolestaan :) Esitin hälle toiveen, jossa toivoin ettei hän unohtaisi silti meitä ja toivoin että voimme olla kaikesta huolimatta ystäviä vaikkei parisuhteemme 15 vuoden jälkeen enää toiminutkaan. Exmieheni oli täysin samoilla linjoilla ja onkin tälle uudelle ihastukselleen ilmoittanut että me tullaan lasten kanssa aina kuulumaan hänen elämäänsä ja jossei se passaa niin saa samointein unohtaa koko homman.
Fiilis oli todella hyvä ja huomaan tästä exmiehestäni kuinka hän jälleen hehkuu samalla tavalla elämäniloa kuin meidän alkuaikoina.

Seuraavana päivänä huomasin kuitenkin pienen painavan möykyn mahanpohjassa, en saanut koko yönä nukuttua ja taisin sen vasta siinä kohtaa todella sisäistää, ettei meistä enää koskaan tule ehjää perhettä. Edelleen päällimmäisenä ajatuksena on onnellisuus toisen puolesta. Järki koittaa muistuttaa kaikista niistä huonoista hetkistä ja siitä kuinka luonteemme ovat liian kipakoita toisillemme. Silti vaikka sen kuinka koitan järkeistää, huomaan pelkääväni omaa tulevaisuuttani. Tulenko itse koskaan löytämään rinnalleni ihmistä joka rakastaa minua ehdoitta, haluaa yhdessä panostaa meidän molempien onnellisuuteen, haluaa jakaa arjen...
Yh äiti, ulkoisilla erikoispiirteillä höystettynä mitä harva hyväksyy.. Eivät ole kovin hyviä valttikortteja sinkkumaailmassa. :'(
Tiedän ettei koskaan voi tietää mitä elämä tuo tullessaan.. En vain voi sille mitään, että tällä hetkellä pelkään tulevaisuutta todella paljon.

3 vuotta

3 vuotta sitten maailmani muuttui. Minusta tuli äiti. Sain elämälleni suunnan, tarkoituksen. 

3 vuotta sitten opin mitä on rakastaa jotain niin paljon, että olisi valmis kuolemaan hänen vuokseen.

Opin mitä on pelätä jonkun vuoksi niin paljon, että järki meinaa lähteä.

Opin myös, että kaikki mitä luulin tietäväni vanhemmuudesta, jouduin ne opettelemaan alusta. Heittämään omat oletukset roskikseen ja toteamaan, ettei ne asiat meneekään niin kuin on mustavalkoisesti ennen ajatellut. 

Samalla kun minä olen koittanut opettaa sinua, olet sinä myös opettanut minua. <3

Olet herkkä ja rakastava poika. Pidät kauniista asioista kuten linnuista, pilvistä ja auringosta. Ajattelet todella paljon asioita, välillä jopa liikaakin. Muistisi on käsittämätön ja luonteeltasi olet aina ollut se tarkkailija luonne. Olet kovin huomaavainen, haluat aina auttaa. Voi kumpa monet piirteesi säilyisivät läpi elämäsi <3

Viime viikonloppuna juhlittiin etukäteen näitä juhlia kahdessa erässä. Viikonloppu oli todella rankka niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta nyt ne ovat onneksi takana päin <3

Teemana toimi ryhmä hau ja vahtitornin muotoisen kakun sijaan oikaisin hieman kakku toiveesta ja tein perus kermakakut kakkukuvalla. Juhlat taisi onnistua ainakin sankarin mielestä ja lahjoja tuli todella paljon joissa riittääkin touhua pitkäksi aikaa :)

Kipu ei kuole huutamalla

Mulla on viime aikoina ollu todella vaikeaa pitää pääkoppa kasassa. Tunteet on menneet ylös alas, kuin vuoristoradan juna. Välillä on päiviä kun kaikki sujuu hyvin, olo on hyvä ja energinen. Sitten on ollut niitä päiviä kun tekisi mieli mennä parvekkeelle ja huutaa kipu pois niin kauan kuin vain ääntä suinkaan tulisi. Viimeiset 2 viikkoa on lähinnä olleet tätä jälkimmäistä kivussa rypemistä. Saatiin koko poppoo joku ihme flunssa vieraaksi ja oltiin samaan aikaan kaikki 38.5 asteen kuumeessa. Minä tosin tunnuin olevan ainoa kehen kuume vaikutti energiatasoja alentavalla tavalla, näiltä puolituisilta kun kuume ei tuntunut vievän muuta kuin ruokahalun. -_-

Koko poppoon ollessa sairaana sitä erityisesti huomaa kuinka sitä kaipaisi sen toisen puoliskon läsnäoloa, et olisi rinnalla se jonka kanssa jakaa se arki, jonka kanssa vuorotella ns. hoitovuorot, jotta toinen voisi koittaa hetken edes levätä. Ei tarvitsisi kaikkien kolmen kipeenä olevan mennä yhtä aikaa sinne apteekkiin ja kauppaan, vaan toinen voisi jäädä niiden pienempien kanssa kotiin siksi aikaa. Olisi läsnä myös niissä hyvissä hetkissä. Pienin päätti opetella konttaamisen jaloa taitoa ja minä itkin kun tuli niin paha olo, ettei se toinen vanhempi näe tätäkään oppimisen riemua. Näitä tilanteita kun ei enää takaisin saa.

Itkua ja ahdistusta aiheuttaa myös se jokapäiväinen huoli toista kohtaan. Vaikka aviomieheni onkin tehnyt mulle ja meille kamalia asioita, kun vielä asuttiin yhdessä, niin tiedostan silti sen että hän oli hyvin sairas ja on edelleen ja sisimmässään hän on ihan eri ihminen kun mitä hän nyt riippuvuuden takia on. Kaikkien ahdistavien ja kamalien koettelemusten jälkeen välitän todella paljon edelleen hänestä ja tunnen valtavaa tuskaa katsellessa mitä riippuvuus tekee ihmiselle jonka kanssa olen puolet elämästäni matkannut. Se kun näkee rakkaan ystävän hiljalleen kävelevän askel askeleelta lähemmäs hautaa, etkä voi edes tehdä asialle mitään muuta kuin seurata vieressä ja toivoa toisen havahtuvan oikeasti siihen oman tilanteensa vakavuuteen. Se on jotain ihan kamalaa...

Koitan tässä kaikessa myös pitää positiivisuutta yllä ja koitan olla katkeroitumatta. Vaikka sielu huutaa miksi minä olen joutunut tähän tilanteeseen, mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tän kaiken taas... Miksei minun anneta olla onnellinen, kun elämäni on ollut syntymästä asti yhtä kamppailua.
Ulkoisesti huomaan, että olen kasvattanut jälleen suuren muurin eteeni. Kestohymy koristaa kasvoja koko ajan ja en vain osaa sanoa muille kuinka pahalta oikeasti tuntuu.
On mulla ihmisiä kelle voin puhua ja arvostan sitä suuresti. Välil vaan toivois kun voisi oikeasti hajota jonkun syliin ja itkeä vapaasti kaikki tuska pois. Kaippa tämä joskus helpottaa ja onhan tapahtumista kulunutkin vasta vähän aikaa, että väkisinkin menee aikaa käsitellä tapahtumia. Onneksi on nämä kaksi puolituista jotka tarvitsevat ja joiden takia minun täytyy olla vahva ja jaksaa päivästä toiseen. <3

Päätös

Päätös, jonka tekoa pitkään välttelin. 

Päätös, jota en koskaan uskonut tekeväni. 

Päätös, jota en koskaan olisi halunnut tehdä.

Päätös, jonka tekemiseen ei ollut enää muita vaihtoehtoja. 

Päätös, joka samaan aikaan aiheuttaa paljon kipua, mutta myös suuren helpotuksen. 

Eilen illalla sen laitoin sähköpostilla eteenpäin. 6 vuotta naimisissa oloa tuli täyteen viime joulukuussa. Kaksi ihanaa lasta on tähän liittoon syntynyt. En olisi koskaan halunnut olla se eroperhe. Halusin että meidän suhteemme kestää kaiken ja voimme ylpeinä todeta, onneksi ei luovutettu. Se olisi ollut ihanaa.

Mutta kuten olen elämässäni jo useaan otteeseen huomannut.. Ei ne asiat mene niin kuin saduissa. Ja jossain vaiheessa se todellisuus iski omaan tajuntaan. En ole toiselta saanut enää vuosiin kunnioitusta, rakkautta ja halua myös auttaa ja tukea minua. Olin ja olen hänelle itsestään selvyys.. Enkä tiedä tulisiko asiat koskaan muuttumaan.. Jotta välttyisi siltä "50 vuotiaana edelleen samassa elämäntilanteessa" kohtalolta, oli pakko löytää itseltä voimavarat päästää irti.

Ja eihän tämä ole lopullista, meillä on edelleen ne kaksi pientä lasta joiden hyvinvoinnista meidän on huolehdittava. Ja haluan pysyä ystävänä jo ihan heidän kuten myös yhteisen pitkän historian takia. 

Kuka tietää mitä tulevaisuudella on meidän varalle tarjottavana. Voin löytää joskus jonkun joka oikeasti rakastaa ja arvostaa minua niin paljon että myös itse tunnen oloni rakastetuksi. Tai sitten voi hyvinkin tiet joskus kohdata jos mieheni saa elämänsä kuntoon ja oppii huomaamaan myös omat virheensä. Ken tietää. Mutta nyt oli tämä tehtävä, jotta saan edes jonkunlaisen suunnan jälleen elämälleni. 

Hyvää uutta vuotta 2019

Joulu mennä tohotti ohitse ja vuosi kerkesi vaihtumaan uuteen. Viime vuodesta päällimmäisenä on muistoissa äärimmäisen suuri suru, ahdistus ja henkinen kipu. Mutta joukossa tunteina on myös kiitollisuus ja helpotus. Olen jo useampana vuotena blogeihini kirjoittanut toiveen seuraavan vuoden paremmuudesta. Tähän mennessä olen saanut vain kivuliaampia vuosia peräjolkkaa. Nyt uuden vuoden yönä en enää esittänyt toivetta. MINÄ PÄÄTIN, että TEEN tästä vuodesta paremman. Olen jo vuosia elänyt ainoastaan muita ihmisiä miellyttäen, jättänyt omat haaveet ja asiat toteuttamatta, koska muut menee edelle. Olen myös yksin tuupannut muita ylämäkeen saamatta siitä mitään kiitosta. Päätin, että nyt tämä itseni laiminlyönti loppuu. En halua olla tässä elämäntilanteessa enää vuoden, kahden tai jopa kymmenen jälkeen. Kiittämättömyys kun on maailman palkka, niin kuka sitä arvostusta tuo jossei itse.

Olen alkanut pikkuhiljaa nauttimaan tästä uudesta kodista. Siitä tunteesta, että täällä on minun säännöt, tämä on minun ja lasteni oma turvapaikka jota ei kukaan riko. Tämä on KOTI, jossa vallitsee turvallisuus, läheisyys ja välittäminen. Se tunne, joka monille on varmasti itsestäänselvää, mutta joka ei ole ollut minun elämässäni itsestäänselvyys.
Koti jossa vauvan ryömiessä, saan antaa sen rauhassa ryömiä, koska tiedän ettei täällä ole mitään vaarallista. Sopivan pieni, jonka ylläpidon jälkeen minulla riittää aikaa myös siihen tärkeimpään. Omien lasteni kanssa olemiseen.
Oman hyvinvointini kohentamiseksi olen tosiaan päättänyt hakea seuraavassa yhteishaussa kouluun. Olen haaveillut kultasepän alasta jo vuodesta 2012 ja tuolloin olisin sinne päässytkin, mutten voinut paikkaa ottaa vastaan silloisen työpaikkani takia. Hakuaikoja selaillessa silmiini pisti myös toinen ala, jota aion kakkos vaihtoehtona hakea, nimittäin sisustus-suunnittelijan tutkinto.
Olen myös alkanut nipistämään rahoja sivuun myös itseni hemmotteluun. Sen sijaan, että kaikki rahat menevät aina lasten tavaroiden, vaatteiden ja ruuan hankintaan, olen alkanut ostamaan itselleni aina sillointällöin jotain kivaa :)

Olen myös herännyt ns.todellisuuteen. Elin niin kiinni menneessä, etten osannut siitä enää päästää irti.. Olen alkanut pikkuhiljaa oivaltamaan, että toisen alkoholismi ei ole minun vikani ja minun tehtäväni ei ole häntä yrittää muuttaa. Tukea aion edelleen jos hän sitä haluaa, mutta enää en aio olla se ainoa joka sitä köyttä vetää. Jossei se toinen aio itse mitään tehdä oman hyvinvointinsa eteen ja keskittää energiansa vain auttajien ja lähimmäisten mollaamiseen ja syyllistämiseen niin miksi ihmeessä minä tuhraisin siihen voimavarojani. Ne kun muutenkin ovat kiinni jo pelkästään siinä, että hoidan yksin meidän yhteiset lapset 24/7 hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.

Olen alkanut pitämään omasta kunnostani parempaa huolta. Jälkikäteen muisteltuani, olen ollut tunne syöjä. söin paljon kaikkia herkkuja korvatakseni sen sisäisen pahan olon. Uudessa kodissa minun ei ole tehnyt mieli syödä juuri ollenkaan enää karkkia tai sipsiä. Noutoruuan määräkin on vähentynyt roimasti. Syön edelleen kuin hevonen, mutta epäterveellisten valintojen sijaan olen alkanut syömään kunnolla oikeaa ruokaa ja huolehtimaan riittävästä veden juonnista. Pientä kotijumppaakin olen aloitellut tässä selkäongelmieni selättämiseksi. Olenkin ilokseni saanut huomata kuinka painan tällä hetkellä suurinpiirtein sen verran mitä olen painanut viimeksi 4 vuotta sitten :)
Paljon on tietysti vielä asioita selvitettävänä ja tulevaisuus edelleen hermostuttaa, etenkin omistamani talonpuolikkaan takia sekä lasteni isän terveyden tilan jälleen romahtamisen takia. Mutta kuten tähänkin asti elämääni on ohjannut eräs lause, ohjaa se minua edelleen

Asiolla on tapana järjestyä, ennemmin tai myöhemmin