Hei vaan pitkästä aikaa.
Monet kerrat olen blogini avannut kirjoittaakseni kuulumisia, mutta saadessani tyhjän sivun auki, en ole saanut muutamaa riviä enempää suollettua ajatuksia pihalle.
Kulunut syksy on jälleen vaatinut veronsa ja en häpeile myöntää, että syvässä suossa ollaan jälleen rämmitty. Mutta siinäkin suossa alkaa pikkuhiljaa näkymään kivisempää reunaa josta kavuta jälleen pintaa kohti.
 |
| Täytin tuossa marraskuun alussa 33 vuotta. |
Koulu on tuonut minulle valtavasti stressiä arkeen. Olen ollut päivien jälkeen todella uupunut ja käytökseni kotona on ollut lapsellisen hirveä, kun olen ensin viikko tolkulla padonnut uupumustani ja sen jälkeen tiuskinut ja kiukutellut muulle perheelle väsymystäni. Myös tutut vanhat möröt löysivät tiensä pääni sisälle ja arkeni on koostunut pelon sekaisista tunteista. Koitin taas tikulla jäätä ja vaihdoin hormonaalisen ehkäisyn hormoonittomampiin versioihin, josko se vähän tasaisi mieltä. Olen myös itse uupunut niin paljon omasta tilanteestani, että olen alkanut tajuamaan sen, ettei tilanne voi jatkua enää näin. Sitä kun viikot menee päivästä toiseen itkun sekaisissa tunnelmissa ja paniikkikohtaukset ovat osa lähes päivittäistä arkea, on olo ollut näiden jälkeen totaalisen loppu. Aloin jo pelkäämään sitäkin, että oma rakas kumppanini lähtee tästä jo livohkaan ihan oman käytökseni takia. Ihanasti tämä savolaismörrikkä on kaikesta huolimatta minua jaksanut ja kyllästymiseen asti on vakuutellut minulle, ettei ole tästä lähdössä minnekkään. 💕 En voi muuta sanoa, kuin että olen tavattoman kiitollinen siitä, että hän on pysynyt rinnallani. Hänen sinnikkyytensä minun kanssani on alkanut pikkuhiljaa saamaan sijaa myös tässä paksussa pääkopassa. Olen pikkuhiljaa alkanut enemmän luottamaan siihen, että hän pysyy rinnallani ja ettei minun tarvitse pelätä menneisyyden käyvän toteen tässä suhteessa. 💗
Paljon pelkoa ja stressiä aiheutti myös työharjoittelu, jossa olen nyt kolmatta viikkoa ollut. Vainhainkotimaailma oli itselleni niin vieras aihe, että pelkäsin harjoitteluun menoa ihan tosissaan. Mietin ihan tosissani erilaisia keinoja millä voisin välttyä kyseiseltä pätkältä. 6 viikkoa kun on pitkä aika olla paikassa jossa ahdistaa todella paljon.
Tälläkin kertaa huomasin pelkoni täysin turhiksi ja ensimmäisen viikon haasteiden jälkeen työ on tuntunut jopa ihan mielekkäältä ja olen ollut jopa innoissani siitä miten paljon uusia asioita olen päässyt oppimaan. Ainoa harmi tällä alalla on mediastakin tutuksi tullut työvoimapula, joka sitten tiettyinä päivinä sanelee todella paljon miten paljon mihinkin uuden opetteluun voidaan paneutua.
Kävin myös tässä kaksi viikkoa sitten aloittelemassa isompaa tatuointiprojektia 😍 Tekijänä on Tampereelta Tattoo Clinic:in Riikka, joka tekee aivan mieletöntä jälkeä ja huikeaa työtä monien rintasyöpäpotilaiden hyväksi. Ääriviivat saatiin suuntaa antavasti vedettyä ekalla kerralla ja projektia jatketaan lisää jälleen helmikuun alussa. Toisen puolen kankkua ja kylkeä tikattaessa tuli taas vahvasti kirottua sitä mihin on ryhtynyt, mutta uskon että lopputuloksesta tulee huikea ja kaiken kärvistelyn arvoinen 😊 Tatuointi tulee edustamaan itselleni menneisyydestä irti pääsemistä ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta ilman mielen kahleita. Se edustaa myös toivoa siitä, että löytäisin vielä jonain päivänä arvostuksen itseäni kohtaan ja luottamuksen siitä, että minä riitän juuri omana itsenäni 💖
