Tuuli kääntyy

En tiedä johtuuko tämän hetkinen mielentilani lisääntyneestä auringonvalosta, kauniista kukista, kohta jo loppuvasta vauvavuodesta vai siitä, että olen vihdoin pääsemässä sinuiksi tämän oman elämäni kanssa. Mutta voisin jopa uskaltaa sanoa, että pieniä onnen hetkiä on alettu jälleen kokemaan ja tämän hetkisen olon mukaan elämä ei tunnukkaa enää pelkältä suossa rämpimiseltä. :)

Asiaa tietysti myös helpottaa se, että tein tietoisen päätöksen siitä, etten ole missään tekemisissä exäni kanssa, ellei ole kämppään tai lapsiin kohdistuvia asioita joiden takia täytyy olla yhteyksissä. Vaikka sovimmekin alkuun ystävyydestä ja et edelleen pidetään yhteyttä, niin huomasin sen olevan suuri haitta tekijä tässä omassa irti pääsemisessä. Se että toinen kerta toisensa jälkeen hehkuttaa omaa onneaan, kuinka oma elämä on loistokasta biletystä ja rakkauselämä kukoistaa, pettää meille antamat lupaukset avusta jne, aiheutti niin paljon ongelmia omaan jaksamiseen, joten päätin tyystin katkaista sen pelin. Toki joskus varmasti päästään takaisin ystävä tasolle, mutta tällä hetkellä kun omat haavat edelleen ovat heikoilla arvilla, en jaksa sitä, että niitä revitään auki uudelleen ja uudelleen pelkästään sillä, ettei toinen kykene ymmärtämään mitä hänen käyttäytymisensä minussa ja lapsissa aiheuttaa.. Nyt on olo paljon seesteisempi ja huomaan kuinka taakka alkaa edes pikkuisen keventyä.

Iloa on tuonut myös muutamat pienet hankinnat ja vanhan tavaran pois luopuminen. Kun pääsee eroon tavaroista jotka muistuttaa liikaa vanhasta, joihin on saatettu ladata liikaa typeriä tunnesiteitä, alkaa olo helpottumaan. Koko ajan ei ympäristökään muistuta siitä vanhasta. On jotenki kivaa alkaa miettimään, että tässä on mun uuden elämän alku. Voi tosin hyvin olla, että viikon päästä kahlaan taas suossa, mutta yritän nyt ainakin pitää kiinni tästä pienestä onnen kipinästä :) on tässä taas liikaa tullutkin märehdittyä.

Aika näyttää mitä tulevaisuudella on mulle annettavaa, mutta sen päätin, että kohtaan sen entistä vahvempana ja tulevaisuudessa voin näyttää menneisyydelle kieltä ja nauraa räkästä naurua "etpäs saanutkaan minua lannistumaan" ehkä mä vaan oon se selviytyjä tyyppi mitä terapeuttikin sanoi kun minut ekaa kertaa tapasi ja totesi etten terapiaa hänen mielestään tarvitse xD

Ajattelin vielä loppuun listata tän hetken positiivisia asioita:

* Lapset <3

* Oma turvallinen kotikolo, jossa ei ole väkivaltaa eikä päihteitä. 

* tuleva kesä

* aurinko

* lähestyvä Rammsteinin keikka

* yksivuotis synttärit saatu päätökseen, seuraaviin omien lasten juhliin onneksi 10kk aikaa :'D 

* pieni flirtti erään komistuksen kanssa 

* keksin pitkän aikavälin säästökohteen, tulevaisuuden tatuointi selkeänä mielessä. 

* vaakan viimeisin lukema näytti - 10kg vuoden takaiseen painoon nähden, olo on fyysisesti paljon parempi. 

* saan laittaa sellaista ruokaa kuin haluan, ilman että mies naputtaa liian terveellisestä ruuasta. 

Kauan kipu kestää?

Hengissä ollaan edelleen, ihme kyllä. Joka päivä kuljetaan edelleen kuin sumussa. Arki tuntuu usein pelkältä selviytymiseltä ja olenkin miettinyt taas terapeutin varaamista, jotta sais taas jonkun tolkun tähän ajatusten käsittelyyn.

Päällimmäisenä taas on mieltä kalvanut järjetön yksinäisyys, järjetön kaipuu siihen mitä haaveet ja tulevaisuuden näkymät oli. Tai mitä niiden piti olla. Tuntuu itestäkin niin naurettavalta et oon vielä toisessa niin kiinni, et annan sen satuttaa kerta toisensa jälkeen. Mitä järkeä on rakastaa edelleen ihmistä joka satutti niin paljon, jonka kanssa ei ole tulevaisuutta, jonka nykyisestä olemisesta tulee itselle koko ajan vain pahempi ja pahempi olo. Rakastaa sellaista joka on jo jatkanut eteenpäin ja toistuvasti kehuu kuinka mukavaa oli kun tämä uusi oli yötä ekaa kertaa meidän yhteisessä kodissa. Olo on kuin kahlitulla, kiinni koko ajan jossain mistä ei pääse irti ja ympäriltä tökitään puukoniskuja rintaan ja samalla nauretaan paskasta naurua kun olen niin heikko etten osaa päästää irti. Välillä alkanut ymmärtää miksi ihmiset hakevat sen laastari suhteen. Onhan se helpompaa turruttaa ne omat tunteet uuteen säätöön, ei tarvitse kärsiä yksinäisyydestä, on joku jolta hellyyttä saa ja vaikkei siitä vakavempaa tulisikaan niin pahimmat eroahdistukset on ehtineet jo hälvetä.. En tosin tiedä meneekö se oikeesti näin vai tuntuuko vain :D

Tuntuu monesti ettei kukaan ymmärrä kuinka yksin olen, ja kuinka uupunut olen tähän kaikkeen.. Koko ajan tulee painostusta "joko olet/te saanu kämpän myyntiin", ympärillä puhutaan et kuinka mulla varmasti on nyt rankkaa, mutta silti saan huomata kuinka apu suunnataan aina jonnekkin muualle. Ei ole järin mieltä ylentävää huomata kuinka aviomiehelle on tehty pakastin täyteen ruokaa, jotta varmasti pärjää ja ei tarvitse niitä viimeisiä euroja kuluttaa ruokaan, jääpä sekin raha hyvin viinaan. Kuinka häntä käydään auttamassa siivouksessa ja puiden kannossa. En halua olla katkera, hienoa se on että aviomiehellä on tukijoukkoja ja hällä on asiat mallillaan. Välillä vain tuntuu todella epäreilulle et ite joutuu yksin vastaan kaikesta, eikä helpotusta tule mistään suunnasta :(

Sain tuossa viime kuussa pienen hengähdyksen perus arjesta. Oli isäni vaimon 50 vuotis juhlat. Jotka kyllä kulutin hyvinkin tehokkaasti poraamalla suurimman osan ajasta elämäni kurjuutta ja kuinka en tuu koskaan oleen onnellinen, enkä koskaan tule löytämään ketään. Olihan se puhdistavaa ja vaihtelua arkeen. Ehkä eniten kaipaisin kuitenkin joskus sitä täydellistä hiljaisuutta, kunnon unet ilman keskeytyksiä ja ihan sitä yksinoloa. Edes sen hetken.

En kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö rakastaisi poikiani. Rakastan niitä enemmän kuin mitään ja joka päivä olen heistä äärettömän onnellinen. Ehkä eniten vielä kaipaan sitä että saan olla se heikko, tukea tarvitseva ilman halveksuntaa tai ihmettelyä et miksen jaksa. Saisin oikeasti lakata esittämästä vahvaa selviytyjä. Ettei koko ajan joku olettaisi sitä et toi kyl jaksaa, se on niin vahva ettei se tarvitse apua.