Kevät tulee

 Lisääntyvä auringon valo on piristänyt mieltä todella paljon. Mä rakastan kevättä, sitä kun alkaa olemaan jo sen verran lämmin, ettei tarvitse kärsiä kylmyydestä tai kerrospukeutumisen tuomasta henkeä ahdistavasta tunnetilasta. Mä rakastan sitä tunnetta kun aurinko lämmittää kasvoja ja jalkakäytävillä voi alkaa tallustelemaan pikkuhiljaa ilman pelkoa kaatumisesta. 😊

Koulustressiä on vähän pukannut viime päivinä. Opettajat ovat tuutanneet sähköpostin ja moodlen täyteen tehtäviä, joiden tekoon on aikaa enää kaksi viikkoa. Mutta enää kaksi viikkoa olisi teoriaa koulussa, jonka jälkeen siirrymme viimeiseen työharjoitteluun. Sitten olisikin koulu päättötodistusta vaille valmis ja minusta olisi määrä valmistua lähihoitaja lasten ja nuorten pariin. Eli valoa tunnelin päässä on. 💪 

Käytiin lasten kanssa mun lapsuudenkodissa paistamassa nuotiomakkarat 😊

Vaikka lisääntyvä valo onkin tuonut tullessaan paljon hyvää mieltä, olen myös kärsinyt valtavasta uupumisen tunteesta. Painajaiset ovat lähes joka öinen vitsaus, olotila on jatkuvasti sellainen, että tekisi mieli hautautua jonnekkin bunkkeriin, eikä tulla sieltä enää koskaan pois. Paniikkikohtaukset ovat oleet jälleen viikottaisia ja suoraan sanottuna pelkään elää. -_- Kotona menen koko ajan todella suurilla kierroksilla, en osaa rentoutua, enkä saada itselleni minkäänlaista turvallisuuden tunnetta. Olo on ollut jo pitkään todella itkuinen ja ahdistunut, eikä kämpän myynnit exän kanssa ole yhtään helpottaneet asioita. Haluaisiko joku ostaa Sastamalan perämettiltä pienen "kivan" remppakohteen itselleen?

Päätin ottaa jälleen omasta hyvinvoinnistani koppia (vähän liian myöhään, mutta parempi kai myöhään kun ei silloinkaan..) ja kävin koulun terveydenhoitajalle sanomassa, että nyt tarviin jotain apua. Hän otti hienosti koppia aiheesta ja kysyi hoidanko itse yhteydenottamisen vai hoitaako hän ja vastasin, että jotta saadaan apua eteenpäin niin olisin kiitollinen jos joku muu hoitaa kun omat voimavarat ei enää tahdo riittää. Ei mennyt kauaakaan kun sain wilmaviestiä koululääkäriltä ja koulupsykologilta. Koulupsykologilla kävinkin nyt perjantaina keskustelemassa ja totesimme yhdessä, että jonkinlaiseen traumaterapiaan olisi varmasti akuutti tarve. Toivotaan, että lääkäri olisi samaa mieltä asiasta ja suostuu sinne lähetteen tekemään ja mahdollisesti pääsisin sen aloittamaan ja sitä kautta toipuminen oikeasti pääsisi käyntiin. Se kun ei näytä nyt onnistuvan näiden tavallisten konstien avulla. -_- 

Jotain positiivista myös tähän loppuun: kävin jatkamassa itseni kiduttamista eli tatuointiprojektia eteenpäin. Harmikseni jouduin edeltävän ajan perumaan sairastuttuamme juuri silloin koronaan, mutta nyt pääsimme onneksi viimein aloittamaan värittelyn. Nyt onkin lapaluun seutu melko arkaa aluetta, mutta kyllä tästä vaan tulee hieno kokonaisuus sitten, kun tämä joskus saadaan valmiiksi. ^_^ Ja kallis projekti, mutta jos mä jotain olen elämässäni oppinut, niin sen, että hyvästä tatuoinnista kannattaa maksaa. Kalliiksi tulee se peitto-operaatiokin ja ärsytystä tatuoinnin huonoudesta ei voi edes rahassa mitata. 

Lintu sai liekit siipiinsä ja varjostusta niiden alle 😊

Mitäs teille kuuluu sinne ruudun toiselle puolelle? Toivottavasti voitte hyvin ^_^ <3 

Unissakulkija

 Olen pitkään kipuillut myös sen asian puolesta kuin lukujumi. Olin nuorempana todella innokas kirjojen lukija ja pelkän yhden kesän aikana saatoin koluta useita kirjoja läpi. Muistan sen kuinka kirjojen maailmaan oli todella kiintoisaa uppoutua. Ne veivät minut paikkoihin ja tapahtumiin, joita en tule koskaan näkemään tai kokemaan, ne veivät minut seuraamaan hyytäviä ja jännittäviä kertomuksia, jotka saivat vatsanpohjaan jännityksen kouraisuja aikaiseksi sekä valtavan innostuksen mieleen pitkäksi aikaa. 

Hektinen arki monine haasteineen on syönyt valitettavasti vuosien saatossa tätä intoa. Olen lukuisat kerrat ottanut kirjan käteen, lukenut siitä muutaman ensimmäisen luvun ja lopulta kirja on jäänyt kesken hyllyyn odottamaan aikaa, jolloin sen joskus saisin vietyä päätökseen. Tänä keväänä olen katsellut hyvinkin kriittisesti omia kerääntyviä kirjakokoelmiani ja tuskaillut jälleen sitä, miten ihanaa olisi joskus saada nämä kaikki luettua. Niinpä päätin haastaa itseni ja pakottaa itseni lukemaan. 

Alkuun meinasi se tuttu luovuttamisen tunne iskeä: "en pysty keskittymään, ajatukset harhailevat, ei ole aikaa..." Jne. Samaan aikaan mieheni innostui myös seuraksi lukemaan Harry Potterin toista osaa ja huomasin, että minulla oli helpompi ja mielekkäämpi jatkaa itsekkin lukemista kun joku muukin teki vieressä samaa. Näin pääsin tästä luovutusvaiheesta yli ja sain kahlattua kirjan viimeistä sanaa myöden loppuun ja huomasin jossain kohtia, että minua ei enää häirinnyt se, että joku tekee jotain muuta samaan aikaan kun luen. 😃

Käsiini tarttui Erik Axl Sundin Unissakulkija. Kirja on jatko-osa aiemmin ilmestyneelle Varistytölle. Pidän kovasti kirjoittajien tyylistä kirjoittaa näitä kirjoja, luvut ovat lyhyitä, joten kirjaa on helppo jatkaa pienissä osissa pitkin päivää jäämättä koskaan "ärsyttävästi kesken". Toinen osa täydensi ensimmäisen kirjan aloitettua tarinaa ja pureutui enempi hahmojen menneisyyteen. Kirja kuitenkaan ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta, kuin mitä avausosa oli saanut aikaan ja paikoitellen tunsin jopa tylsistymistä. Olisin kaivannut enempi ensimmäisen kirjan tuomaa jännitystä ja kauhuntunteita. Kirja kyllä paransi otettaan viimeisien lukujen kohdalla. Nyt täytyy metsästää jostain kolmasosa, jotta pääsen lukemaan kuinka tämä tarina päättyy. 

Oletteko te kovia lukemaan? Mikä on viimeisin kirja jonka olette lukenut? 😊