Viime päivät ovat olleet melkoisen hektisiä. Edeltävän kuun loppuun mennessä meidän piti tyhjentää mieheni asunto noin 150km päästä ja tämän kuukauden lopussa meillä pitää olla minun vanha asuntoni tyhjättynä. Rupeama alkaa onneksi olemaan jo voiton puolella ja uusi asuntomme alkaa pikkuhiljaa näyttämään kodikkaalta! Meillä kävi todella hyvä tuuri löytäessämme asunnon, joka on yli 10 neliötä isompi, omaa 2 vessaa ja yhden ylimääräisen makuuhuoneen. Tämä uusi kotimme on kaiken lisäksi paljon halvempi kuin edeltävä asuntoni. Kuukausittaiset asumiskustannukset nousivat vain alle 20€, vaikka vesimaksuja tulee maksettavaksi yhden ihmisen verran enemmän ja autopaikkojakin tarvitaan yhden sijaan nykyisin kaksi.
Vaikka muutto mieheni kanssa yhteen, uuteen ja isompaan kotiin onkin ollut todella ihana asia, on tämä ollut samaan aikaan hyvin raskasta. Omat menneisyydestä koetut traumat meinaavat puskea koko ajan hyvin voimakkaana läpi. On ollut todella vaikeaa nauttia tästä kaikesta, kun samaan aikaan pelkään todella paljon erinäisiä asioita tapahtuvaksi. Menettämisen pelko, riittämätömyyden pelko ovat suurimpina pelkoina ja se, että joutuisin kaiken menneen kokemaan uudelleen. Tiedän, ettei pitäisi ajatella näin. Se mitä menneisyydessä jouduin kokemaan, ei tarkoita sitä, ettäkö niin kävisi nyt. Se vain on todella vaikeaa päästä näistä ajatuksista ja peloista irti kun on tullut niin monta kertaa satutetuksi ja yksin jätetyksi. Sitä ei osaa ajatellakkaan miten pienistä asioista saattaa yhtäkkiä lävähtää jokin muisto mieleen ja samaan aikaan aiheuttaa jäätävän ahdistus reaktion päälle. Onneksi pääsin uudelleen samalle psykiatriselle sairaanhoitajalle keskustelemaan, jonka kanssa keskustelin viime keväänä näistä menneistä. Tällä kertaa emme enää pohdi syitä omille tuntemuksilleni ja peloilleni, vaan tällä kertaa aiomme paneutua niiden pelkotilojen kohtaamiseen ja toivottavasti ne pelot alkavat sen jälkeen näyttelemään huomattavasti pienempää roolia minun elämässäni, kuin mitä ne ovat tähän mennessä näytellyt. Olen niin väsynyt tähän pelkäämiseen ja haluan voida nauttia tästä uudesta elämäntilanteesta. Minulla on vierellä rakastava kumppani, joka kunnioittaa minua ja jonka vierellä minulla on hyvä ja ennen kaikkea turvallista olla. Olokin on monesti todella syyllinen näistä tunteista ja peloista, tuntuu pahalta tuntea näin kun minullahan pitäisi kaikki olla nyt hyvin.
Tulevaisuus myös stressaa mieltä ja olenkin sitä tässä jo hetken kipuillut. Hoitovapaa päättyy ensi keväänä, minulla ei ole koulupaikkaa eikä työpaikkaa. Tämä on alkanut myös pelottamaan. Tuntuu, että monilla muilla on selkeät suunnitelmat, tavoitteet ja haaveet, paikka minne mennä ja mitä tehdä. Itse koen ajelehtivani vailla suuntaa päivästä toiseen ja en tiedä yhtään mitä edes haluaisin tehdä ja mistä edes haaveilisin. Voihan olla, että se idea putkahtaa yks kaks mieleen ja asiat alkavat rullaamaan. En vain ole yhtään omalla vahvuusalueellani tämän epätietoisuuden kanssa.
Mitä teille muille kuuluu? Onko teidän muiden helppoa löytää itsellenne kiinnostavia harrastuksia/ammattia tms?
