4 vuotta

Se taisi lähteä lapasesta jo yli neljä vuotta sitten. Oltiin menty muutama vuosi sitten naimisiin ja ajateltiin sen seuraavan askeleen ottoa suhteessamme, eli sitä jälkikasvusta haaveilua. Meni kuukausi ja toinen, mutta sitä lasta ei kuulunut. työt stressasi ja elämä tuntui silloin junnaavan muutenkin paikoillaan. Meillä oli tapana aina silloin tällöin nauttia pari lasia punaviiniä tai kupillinen terästettyä glögiä, lievittääkseen stressiä. En tiedä missä vaiheessa se luisui siihen, että tavasta tuli lähes joka päiväinen rutiini. Paettiin arjen haasteita sen rentouttavan lasillisen taakse, pidettiin hauskaa ja totuteltiin ajatukseen elämästä ainoastaan me kaksi. Jossain vaiheessa itse kuitenkin havahduin siihen tunteeseen, etten voinut jatkaa elämääni enää näin. Halusin saada jälleen otteen siitä, enkä vain lipua päivästä toiseen kuin odottaen jotain ihme pelastumista. Niinpä lopetin juomisen. Siitä meillä alkoi ne isommat hankaluudet. Mieheni ei osannut enää luopua siitä elämäntavasta ja samalla ikäänkuin loukkaantui minulle siitä, kun luovutin meidän yhteisestä harrastuksesta ja ilonpidosta. Hän ei ymmärtänyt sitä, että ei elämä voi samalla tavalla jatkua ikuisesti. Itse halusin pitää kuitenkin päätöksestäni kiinni, halusin jälleen kontrolloida omaa elämääni. Muistan kuinka aiheesta käytiin useasti riitoja, miehestäni tuntui, että hylkäsin hänet. Aikaa kului ja sitten tulikin se yllättävä uutinen, minä odotin meidän yhteistä lasta. Asian piti olla iloinen juttu meidän perheessä, tätähän me olimme jo pitkään toivoneet. Mieheni ahdistui tästä vain lisää, täysin uusi elämäntilanne, mihin hän ei ehkä ollutkaan valmis. Alkoholia alkoi kulumaan entistä enemmän joka tietysti kiristi välejä vielä lisää.
Itseäni suretti yksin olo ja uuden elämäntilanteen kohtaaminen yksin. Siinä missä muiden parien tulevat isät silittelivät puolisoiden kasvavaa vauvamasua, omani alkoi muodostamaan kiintymyssuhdetta alkoholin kanssa.

Raskaus aika kaikessa henkisessä ahdistavuudessaan sujui kuitenkin ihan hyvin ja helmikuussa 2016 meidän esikoispoikamme syntyi. Vauva vaati hirmuisesti huomiota, syliä ja jatkuvaa tavoiteltavissa oloa, joka siis oli tiedossa, mutta se söi itseltäni hirveesti haluja läheisyyteen. Läheisyys kiintiöni tuli vauvan myötä täyteen joka ymmärrettävästi nakersi parisuhdettamme. En vain kyennyt enää väsymykseltäni antamaan parisuhteelle niin paljoa kuin se olisi tarvinnut. Miehelleni tuli olo, että suhteemme oli muuttumassa enempi kämppis suhteeksi kuin että olisimme olleet toisillemme oikeasti mies ja vaimo. Tämä yksinäisyys sai mieheni juomaan enemmän. Joka viikonlopun tissuttelusta alkoi tulla joka päiväistä. Tilanteet alkoivat kärjistymään ja välillemme alkoi tulla enempi ja enempi ongelmia. Toki aina välillä tuli niitä hetkiä kun kaikki oli ihan hyvin. Muuten tätä ei varmasti oltaisi jaksettukkaan. Jokainen hyvä kausi toi tullessaan toivoa parempaan. Erään toiveikkaan kauden aikana tuli järjetön mielenhäiriö toisesta lapsesta. No häntä ei tarvinnut kauaa odotella, tärppäsi oikeastaan samointein. Tietysti sen jälkeen tuli jälleen se merenpohja vastaan ja ongelmat alkoivat jälleen pyörittämään joka päiväistä arkeamme. Uusi raskaus oli terveydellisesti haasteellisempi kuin ensimmäiseni, eikä pikkusen alta 2 vuotias taapero tuonut yhtään helpotusta tässä mukana. Mies pakeni yhä syvemmin ja syvemmin alkoholin tuomaan helpotukseen. Töiden jälkeen käytiin ostamassa lava tolkulla 6% oluita ja niitä myös kumottiin kurkusta alas koko ajan vain entistä kiihtyvämpään tahtiin. Tunsin oloni niin yksinäiseksi ja hylätyksi. Kumpikaan ei osattu enää puhua toisillemme.

Toinen lapsemme syntyi viime huhtikuussa ja toi tullessaan hetken pilkahduksen paremmasta tulevaisuudesta. Kunnes hormoonini keskitti kaiken hoivaviettinsä lapsiin ja unohdin sen tärkeimmän, oman rakkaan aviomieheni. Kierre oli jälleen valmis ja joka oikeastaan vain odotti katkeamistaan. Kaikki vuosien hankaluudet, riidat, katkeruudet vain ottivat vallan, emmekä kumpikaan enää osattu toimia oikein. Ja mieheni oli niin syvästi kiinni viinan turruttamassa maailmassa, ettei oikeastaan välittänyt enää mistään mitään.

Missä kohtaa se viimeinen piste sitten saavutettiin tälle kaikelle? Siinä kohtaa itsestäni alkoi tuntumaan pois muutto ainoalta vaihtoehdolta kun mieheni oli keskellä kirkasta päivää oksennus kunnossa ja itse sain pelätä kaatuuko hän kännipäissään nuorimmaisemme turvakaukalon päälle tai minun päälle kun vauva on sylissä. Lisäksi huoli esikoisestamme joka murehti isin oksentelemisia ja pohti itku kurkussa iltaisin kuinka voisi isin parantaa. Kaksi kertaa jouduin poliisit kutsumaan kotiin joista viimesimmän jälkeen ei sinne enää palattu. Sukulaisten luona yövyttiin kunnes löydettiin oma kämppä.

Avioeroa en ole hakenut. Haluan uskoa vielä siihen, että saamme tämän toimimaan ja ettei kaikki kokemamme ole ollut turhaa. Siihen että rakkautta löytyy vielä ja että se kantaa. <3
Vaikeaa on ollut, mutta pienin pienin askelin ollaan edetty parempaan suuntaan ja paljon ollaan puhuttu mitkä kaikki ongelmat ovat ajaneet meidät tähän pisteeseen. Itselläni korjattavaa on ehdottomasti siinä hellyyden osoittamisessa, että huomioin tarpeeksi myös aviomiestäni kiireen keskellä. Hillitsemään temperamenttista luonnettani ja oppimaan täten luottamaan asioihin ja toiseen ihmiseen. Eniten työtä teettää oman itsevarmuuden löytämisen kanssa ja että oppii luottamaan siihen "minä kelpaan omana itsevarmana itsenäni". Miehelleni olen puhunut siitä kuinka itse kaipaan sitä että toinen useammin näyttäisi sen välittämisen teoilla ja sanoilla, ja että niitä riitoja ei tuoda muiden edessä julki ja ennenkaikkea auttamista arjen asioissa ja sitä ympärille hehkuvaa kunnioitusta. Sitä että menemme minne vaan, voimme olla ylpeänä toistemme rinnalla ja kummankaan ei tarvitsisi pelätä nolatuksi tulemista.
Moni olisi hanskat heittänyt tiskiin jo monta kertaa ja minulle sitä ollaan tultu monet kerrat sanomaan, kuinka muut haluavat että otan avioeron. Ymmärrän toisten huolen, mutta itse en koskaan menisi kenellekkään sukulaiselleni tai tuttavalleni sanomaan "jätä se, hae avioeroa ja rakastu uuteen"..Ei ne asiat vaan mene niin. Itse kaikesta kokemasta huolimatta RAKASTAN aviomiestäni, minulla on ollut syyni mennä hänen kanssaan naimisiin ja ne syyt edelleen pitää. Ymmärtää sitä muut tai ei. Meillä on paljon kauniita muistoja, meillä on hirmu paljon sellaisia yhteisiä asioita, joista emme muille puhu ja jukolauta meillä on 14 vuoden yhdessä olo takana päin. En todellakaan halua luovuttaa ennen kun oikeasti näyttää siltä että mitään ei ole enää tehtävissä. <3 <3 <3

Muutos lasten silmin

Lasten suhtautuminen isoihin elämänmuutoksiin voi olla dramaattista, mutta onneksi heidän tapauksessa muutoksen hyväksyminen taitaa käydä nopeammin kuin esimerkiksi aikuisten kohdalla.

Vaikka olen ollut aina sitä mieltä, että lasten ei tarvitsisi joutua näkemään ja kokemaan aikuisten riitoja, ovat ne valitettavasti välillä niitä joutuneet kokemaan. Loppu ajasta vanhan kodin luona, alkoi tilanne olemaan jo sen verran paha, että vanhin poikamme joutui ihan itse todistamaan monet riita tilanteet, toisen vanhempansa kännin tuomat epävarmuudet ja oudot käytökset. Näki hän jopa kerran kun poliisit veivät toisen vanhemman kotoa pois muualle rauhoittumaan ja selvittämään päätänsä.
Olisi ollut suoranainen ihme jossei tästä olisi hälle mitään oireita tullutkaan. Oirehtiminen alkoi normaalia isompana kiusan tekona, uhmaakin oli toki liikkeellä, mutta ihan kaikkea ei uhman piikkiin voinut laittaa. Alkoi myös loppu ajasta esiintymään merkillistä jalkakipua, jota aluksi luulin kasvusäryiksi. Lopulta aloin yhdistämään "kasvusäryt" aina erinäisten tilanteiden jälkeisiin hetkiin, niin siitä tiesin, että se onkin hänen tapa ilmaista haluavansa turvaa ja hellyyttä.

Ennen uuden kodin löytymistä, jouduimme yöpymään eri sukulaisten luona. Tämä ilman muuta hämmensi tilannetta entisestään. Poika alkoi itkemään iltaisin koti-ikävää. Jossain vaiheessa kun kotiin päästiin käymään, sanoi hän kuitenkin heti ettei siellä haluaisi olla vaan haluaisi takaisin esimerkiksi mummolaan. Hoitotätikin sattui juuri harmiksi olemaan puolitoista viikkoa pois, eikä meillä tuolloin ollut varahoitoakaan järjestetty.

Viimein koitti se hetki kun sain meille järjestettyä sen uuden kodin, kesti pojalla hetken aikaa ymmärtää, että tämä on nyt meidän koti. Nyt kun olemme saaneet omia leluja ja tuttuja huonekaluja ympärille poika on selvästi ottanut uuden kodin mieluisaksi paikaksi. :)
Vaikka elämämme alkaa pikkuhiljaa löytämään jatkuvien hankaluuksien jälkeen myös tasaisuutta, ovat vielä nämä mystiset jalka kivut pysyneet. Niiden ilmeneminen tapahtuu usein kun kielletään valojen rämppääminen, kun ei saa katsoa kolmatta tuntia autovideoita tai kielletään ajamasta pikkuautoilla pikkuveljen käden päältä. En siis vielä ole kokenut kauhean kiireelliseksi viedä häntä lääkäriin, mutta jos oireilu kovin pitkään jatkuu aion neuvolan kanssa asian tuoda julki.

Pienin mies puolestaan on muuttuvat tilanteet ottanut hyvinkin lunkisti. Riittää kun maitobaari on riittävän lähellä ja lämmintä syliä tarjolla, on hän kovin tyytyväinen olotilaansa.