Kotitehtävänä itsetunnon kohotus

 Sain tuossa viikko sitten psykiatriselta sairaanhoitajaltani kotitehtäväksi miettiä joka päivä itsestäni 5 hyvää asiaa. Tämän kuultuani nauroin ääneen. Sanoin hänelle suoraan sarkastisesti "et sitten yhtään helpompaa tehtävää keksinyt?". Myönnän suoraan, että ensimmäinen viikko on mennyt ihan penkin alle ja oikeastaan tästäkin viikosta puolet. En ole tahtonut keksiä yhtään mitään mistä olisin ollut tyytyväinen tai onnellinen. Tai siis olenhan minä onnellinen esimerkiksi omista lapsistani, kumppanistani, perheestäni jne... Mutta onnelliset ajatukseni keskittyvät  ainoastaan ulkopuolisiin asioihin. Itseinho on ajoittain niin valtavan suurta, että minun on ollut vaikeaa nähdä itsessäni mitään hyvää. 

Itsetunto ylipäätään vaikuttaa hirmuisen moneen asiaan elämässä. Omalla kohdallani olen huomannut sen vaikuttavan esimerkiksi näihin asioihin:

* En uskalla solmia uusia ystävyyssuhteita

* En uskalla hakeutua uusiin harrastuksiin, koska ajattelen, etten ole kyllin hyvä tai etten pärjää/sovi joukkoon.

* Työpaikkahakemusten laitto ja kouluihin hakeminen on melkoisen ponnistuksen takana ja siinäkin minulla on valmiiksi jo luovuttajan asenne.

* Itsetunnon puute vaikuttaa myös omaan parisuhteeseeni. En koe itseäni riittävänä, toisen arvoisena, En uskalla heittäytyä monessakaan tilanteessa haluamallani tavalla, koska pelkään torjutuksi tulemista tai naurunalaiseksi joutumista. Patoan paljon asioita sisälleni vaikken saisi sitä tehdä, koska pelkään niin kovasti hylätyksi tulemista. 

* Oman identiteetin/persoonallisuuden puuttuminen. Tässä tarkoitan sitä, että tunnen olevani koko ajan hukassa. Mistä asioista minä oikeasti pidän? Pidänkö tästä asiasta vain koska haluan miellyttää muita vai onko tämä asia oikeasti sellainen josta minä itse pidän. Pukeutumisen suhteen olen vähän sellainen "turvallisilla vesillä" kulkija. Joo monien mielestä mulla on oma tyyli, mutta omasta mielestäni en ole itseäni uskaltanut viedä siihen suuntaan mitä oikeasti haluaisin olla ja miltä haluan näyttää. Mietin näissäkin asioissa ihan liikaa koko ajan sitä "kehtaanko, mitä jos muut on sitä mieltä että olen naurettava"

Helpostihan me ihmiset ajattelemme, että itsetunto syntyy muiden ihmisten kautta. Kun toinen oikein paljon minua kehuu, minusta tulee itsevarma ihminen. Voi kumpa se olisikin niin helppoa. Mutta eihän se mene niin ja toisekseen, ei kenenkään ihmisen harteille voi sellaista taakkaa laskea. En sano etteikö jokainen meistä tarvitsisi myös sitä ulkopuolista hyväksyntää ja kannustusta, se on ihan meissä kaikissa sisälle ohjelmoituna jo ihan vauvasta lähtien. Jos koskaan ei kuule ympäriltään mitään muuta kuin negatiivista, muokkaa se rautahermoisempaakin ihmistä väistämättä ja aiheuttaa tuhoja oman minäkuvan luomiseen. Mutta se muilta tuleva kehun ja hyväksynnän hakeminen ei saisi olla pääsääntöinen itsetunnon lähde. Kyllä se kaikki vaan lähtee minusta itsestäni. Siitä että olen itse sinut omaan minääni, hyväksyn itseni kaikkine virheineni. Hyväksyn ennenkaikkea sen, että kukaan meistä ei ole täydellinen. Vaatii myös paljon itsetutkiskelua ja rehellistä katsontaa sille millainen olen, mistä asioista pidän, mistä asioista en pidä, tietynlaista itsekkyyttä mikä ei ole helppo piirre miellyttämiseen taipuvaiselta ihmiseltä. Olen itse alkanut tietoisesti etääntymään ihmisistä, jotka tekevät jatkuvasti oloni kurjaksi, joille tunnun olevan vain likasanko jonne sylkeä. Olen tässä itsetutkiskelussa vielä ihan lähtöviivalla... Tai jos rehellisiä ollaan, en ole vielä edes asettunut koko kilparadalle. Mutta alan olemaan jo itsekkin niin uupunut tähän jatkuvaan epävarmuuteen ja itseni ruoskimiseen, että suunnan on muututtava. Haluan olla iloisempi ja itsevarmempi kumppani, haluan näyttää lapsillenikin sen, että näytetään tai kuulostetaan me miltä hyvänsä, on meillä mitkä haaveet hyvänsä tulevaisuuden suhteen, meillä on oikeus tuntea ylpeyttä.  

Ihailen valtavasti ihmisiä, jotka ovat rohkeasti oman tyylinsä edustajia. Joista huokuu itsevarmuus ja ovat sinut oman itsensä kanssa, kehon ulkomuodosta riippumatta tai sukupuolesta riippumatta.  Haluaisin kovasti joskus olla nainen, joka tuntee valtaisaa ylpeyttä omasta persoonastaan, uskaltaa heittäytyä asioihin, uskaltaa rohkeasti olla oma itsensä, joka ei jatkuvasti pelkää ja mieti mitä muut ajattelee, miltä mä nyt näytän muiden silmissä, kehtaanko....?

Haluan voida vielä joskus olla nainen, joka kulkee pystypäin ja uskaltaa elää

Marraskuun lapsi

 Täytin tässä 7 päivä hurjat 32 vuotta. Mitään bileitä en taaskaan järjestänyt, kuten en ole tehnyt...öööööö ikinä..? o_O

Kakun kuitenkin leipasin, jos joku sukulaisista sattuu piipahtamaan kahveella. No vallitsevan korona tilanteen takia ei isovanhempani lähtenyt ajelemaan. Äitini perheen piti tulla käymään, mutta joutuivat perumaan flunssan takia, Isäni ja äitipuoleni kävivät onneksi piipahtamassa, niin ei tarvinnut koko kakkua syödä yksin 😂

Sen verran onneksi osui hyvin että saimme lapset isänsä ja mummonsa hoiviin yhdeksi yöksi, joten sain edes syntymäpäivä aamuna rauhallisen pitkän aamuheräämisen. Mieheni teki ihanasti minulle aamupalaleivät suoraan sänkyyn. ❤

Lahjojakin muutaman sain vaikken mitään osaa enää tällä iällä odottaa 😅

Mieheni oli tilannut minulle lahjaksi uuden lautapelin, isäni puolelta sain kukkien lisäksi hemmottelu lahjakortin kasvohoitoon ja mummuni oli laittanut minulle tilille rahaa, jotka aion sijoittaa tulevaa tatuointi projektiani varten 😊

Tuota kasvohoitoa odotan mielenkiinnolla, en nimittäin ole koskaan ollut missään hieronnoissa, kasvohoidoissa tai muussa vastaavassa hemmottelu jutussa. Ehkä se on korkea aika kokea sekin 😁 Pieni ikäkriisi meinaa iskeä, vaikka en vielä kovin vanha olekkaan. Välillä sitä vain pysähtyy miettimään omaa elämäänsä ja tuntuu ettei ole ehtinyt mitään saavuttamaan vaikka on jo näin pitkän matkaa kulkenut. Tuntuu, että olen edelleen hukassa sen kanssa mihin tulevaisuudessani tähtäisin. Minulla ei oikein ole mitään harrastuksia (eikä vapaa-aikaa, tai en osaa itselleni sitä järjestää ja vaatia), kaipaisin niin palavasti jotain uutta kipinää elämääni, jotain mistä innostua toden teolla, jotain missä kehittyä ja yrittää olla hyvä. Rakastan perhettäni ja lapsiani, mutta kaipaisin paljon sitä että olisin muutakin kuin äiti tai puoliso. Tuntuu että kaikilla muilla ympärillä olijoilla elämä suorastaan lipuu eteenpäin täynnä kaikkea uutta ja ihmeellistä, mikä tuo arkeen sitä kipinää ja intoa. Olen toki äärettömän onnellinen kaikkien puolesta. Mutta välillä huomaan miettiväni, että itse vain matelen päämääräämättömästi eteenpäin vailla suuntaa. 

Mieleni kanssa minulla on ollut edelleen hankaluuksia ja tuossa jo muutama päivä sitten mentiinkin todella syvissä vesissä. Käynti psykiatrisella sairaanhoitajalla auttoi jälleen paljon ja osui sopivaan kohtaan. Monet kokemani pelot nivoutuvat lopulta yhden ja saman ison pelon ympärille, hylätyksi tulemisen pelon. Kumppanini on ollut uskomattoman hienona tukena, hän on pakottanut minut kohtaamaan tiettyjä pelkoja ja eilen itseasiassa otettiin hetki, että käytiin läpi yhtä peloistani. Tänään huomasin pitkästä aikaa, että minun oli helpompaa hengittää. Toivon todella itseni ja perheeni takia, että nämä oireilut alkavat pian helpottamaan. Sairaanhoitajakin minulle sanoi, että istun tällä hetkellä autossa, jota ohjaa pelot. Sen sijaan minun pitäisi olla se kuski ja niiden pelkojen pitäisi olla vain matkalaisia, jotka saavat huudella, mutta ne ei saisi vaikuttaa siihen suuntaan mihin olen ajamassa. Olen paljon myös pohtinut mieheni kanssa ja itsekseni sitä, kuinka paljon ja pitkään eri pelot on mua hallinnu. Ne eivät ulotu ainoastaan perus arkeen, vaan ne on vaikuttanut vuosia siihen miten olen käyttäytynyt ja jättänyt tiettyihin asioihin uskaltautumisen/heittäytymisen. Paljon elämässäni olen asioita jättänyt tekemästä ihan vain näiden omien pelkojeni takia. Tähän haluaisin muutosta. Haluaisin vielä joskus olla ylpeä siitä että "vitsi mä tein sen, mä uskalsin heittäytyä ja ottaa tän askeleen vain mua itseäni varten"