Täytin tässä 7 päivä hurjat 32 vuotta. Mitään bileitä en taaskaan järjestänyt, kuten en ole tehnyt...öööööö ikinä..? o_O
Kakun kuitenkin leipasin, jos joku sukulaisista sattuu piipahtamaan kahveella. No vallitsevan korona tilanteen takia ei isovanhempani lähtenyt ajelemaan. Äitini perheen piti tulla käymään, mutta joutuivat perumaan flunssan takia, Isäni ja äitipuoleni kävivät onneksi piipahtamassa, niin ei tarvinnut koko kakkua syödä yksin 😂
Sen verran onneksi osui hyvin että saimme lapset isänsä ja mummonsa hoiviin yhdeksi yöksi, joten sain edes syntymäpäivä aamuna rauhallisen pitkän aamuheräämisen. Mieheni teki ihanasti minulle aamupalaleivät suoraan sänkyyn. ❤
Lahjojakin muutaman sain vaikken mitään osaa enää tällä iällä odottaa 😅
Mieheni oli tilannut minulle lahjaksi uuden lautapelin, isäni puolelta sain kukkien lisäksi hemmottelu lahjakortin kasvohoitoon ja mummuni oli laittanut minulle tilille rahaa, jotka aion sijoittaa tulevaa tatuointi projektiani varten 😊
Tuota kasvohoitoa odotan mielenkiinnolla, en nimittäin ole koskaan ollut missään hieronnoissa, kasvohoidoissa tai muussa vastaavassa hemmottelu jutussa. Ehkä se on korkea aika kokea sekin 😁 Pieni ikäkriisi meinaa iskeä, vaikka en vielä kovin vanha olekkaan. Välillä sitä vain pysähtyy miettimään omaa elämäänsä ja tuntuu ettei ole ehtinyt mitään saavuttamaan vaikka on jo näin pitkän matkaa kulkenut. Tuntuu, että olen edelleen hukassa sen kanssa mihin tulevaisuudessani tähtäisin. Minulla ei oikein ole mitään harrastuksia (eikä vapaa-aikaa, tai en osaa itselleni sitä järjestää ja vaatia), kaipaisin niin palavasti jotain uutta kipinää elämääni, jotain mistä innostua toden teolla, jotain missä kehittyä ja yrittää olla hyvä. Rakastan perhettäni ja lapsiani, mutta kaipaisin paljon sitä että olisin muutakin kuin äiti tai puoliso. Tuntuu että kaikilla muilla ympärillä olijoilla elämä suorastaan lipuu eteenpäin täynnä kaikkea uutta ja ihmeellistä, mikä tuo arkeen sitä kipinää ja intoa. Olen toki äärettömän onnellinen kaikkien puolesta. Mutta välillä huomaan miettiväni, että itse vain matelen päämääräämättömästi eteenpäin vailla suuntaa.
Mieleni kanssa minulla on ollut edelleen hankaluuksia ja tuossa jo muutama päivä sitten mentiinkin todella syvissä vesissä. Käynti psykiatrisella sairaanhoitajalla auttoi jälleen paljon ja osui sopivaan kohtaan. Monet kokemani pelot nivoutuvat lopulta yhden ja saman ison pelon ympärille, hylätyksi tulemisen pelon. Kumppanini on ollut uskomattoman hienona tukena, hän on pakottanut minut kohtaamaan tiettyjä pelkoja ja eilen itseasiassa otettiin hetki, että käytiin läpi yhtä peloistani. Tänään huomasin pitkästä aikaa, että minun oli helpompaa hengittää. Toivon todella itseni ja perheeni takia, että nämä oireilut alkavat pian helpottamaan. Sairaanhoitajakin minulle sanoi, että istun tällä hetkellä autossa, jota ohjaa pelot. Sen sijaan minun pitäisi olla se kuski ja niiden pelkojen pitäisi olla vain matkalaisia, jotka saavat huudella, mutta ne ei saisi vaikuttaa siihen suuntaan mihin olen ajamassa. Olen paljon myös pohtinut mieheni kanssa ja itsekseni sitä, kuinka paljon ja pitkään eri pelot on mua hallinnu. Ne eivät ulotu ainoastaan perus arkeen, vaan ne on vaikuttanut vuosia siihen miten olen käyttäytynyt ja jättänyt tiettyihin asioihin uskaltautumisen/heittäytymisen. Paljon elämässäni olen asioita jättänyt tekemästä ihan vain näiden omien pelkojeni takia. Tähän haluaisin muutosta. Haluaisin vielä joskus olla ylpeä siitä että "vitsi mä tein sen, mä uskalsin heittäytyä ja ottaa tän askeleen vain mua itseäni varten"
