Syksy

 Syksy on jo hyvässä vauhdissa taittumassa kohti talvea. Tänä vuonna olen ollut todella epäonninen siinä suhteessa, etten ole päässyt nauttimaan syksyn upeasta väriloisteesta laisinkaan. Elokuun lopulla alkoi työtarjouksia satelemaan oikein urakalla ja töitä oli tiedossa joka viikolle. En niitä kuitenkaan kauaa ehtinyt tekemään, kun jo sairastuin keuhkokuumeeseen. 

Minun kuulumisia pidempään seuranneet tietävätkin jo sen miten helposti minulle kyseinen tauti tulee. Tällä kertaa tauti oli todella sitkeää sorttia ja ei suostunut kahdesta antibioottikuurista huolimatta lainkaan laantumaan. Kolmannen kuurin kohdalla vaihdettiin jo antibiootin laatua ja se onneksi alkoikin tehoamaan. 

Samaan aikaan miellä sairasti myös koko muukin perhe. Lapset oli yksittäisiä päiviä lukuunottamatta myös kotona kovan flunssan takia ja noh... jokainen voi varmaan arvata miten hyvin siinä tuli levättyä 😅 Myös mies sai toistamiseen koronan riesakseen. Eli ei hyvin alkanut meillä tämä syksy. 

Mua suretti niin valtavasti katsella vain sisältä käsin tuota syksyn väriloistoa. Olisi ollut niin ihanaa päästä kävelylle ja vähän kuvailemaan myös kaunista luontoa. Noo mutta jotain positiivista sentään, keuhkot tuli jälleen kuvattua ja lääkärikin totesi, ettei onneksi näkynyt mitään kasvaimiin viittaavaa, eli puhdas bakteeri peräinen keuhkokuume vain. Tämä syöpä huoli minulla toisinaan on ollut, koska olen pienestä asti altistunut todella paljon röntgensäteilylle ja lukuisat keuhkokuumeet ovat jo tehneet muutakin tuhoa keuhkoihin. Nyt ainakin sen asian suhteen voi hengitellä kevyin mielin. 😁Heh heh.

Olen onneksi muutaman syksyisen sienikuvan onnistunut nappaamaan 😊

Lisäksi tämä kuukauden poissaolo töistä mahdollisti sen, että pystyi tekemään vähän harraste juttuja, lukemaan ja maalailemaan, aina sen mukaan miten kunto kesti 😊 Nyt olenkin ollut jälleen työkuntoinen ja voi miten hienoa on ollut palata taas töihin. (sanoinko mä tän ääneen?) 

Vaikka töissä onkin ollut työvoimapulan takia todella hektistä ja stressaavaa, olen nauttinut siitä silti suuresti. Olen saanut ottaa paljon vastuuta ja sitä on minulle myös annettu. Koen päivittäin todella paljon onnistumisen ja itseni ylittämisen tunteita ja tässä työssä koen olevani omassa elementissäni. Työ lasten parissa on haastavaa, palkitsevaa, ilon täytteistä, välillä surua ja huolta, mutta saan työskennellä ihanien työtovereiden kanssa ja saan oppia päivittäin uusia asioita. Kahta samanlaista päivää ei tässä työssä ole. 

Yhtenä aamuna otin ohjia omiin käsiini ja aloin vetämään eskariryhmälle aamupiiriä, kun työtoverini oli vielä muissa askareissa ja kello alkoi olla sen verran paljon, etten voinut vain jäädä odottelemaan hänen paluutaan. Tuntui todella hyvältä saada koko luokka hallintaan ja osallistumaan, koin valtavaa onnistumisen riemua siitä, ettei esillä olo aiheuttanut minulle minkäänlaista pahoinvointia ja paniikkikohtausta, mitä se ennen muinoin on tehnyt. Tästä innosta puhkuen olen alkanut vakavasti miettimään itseni jatko kouluttautumista jossain vaiheessa. Haluan saada varhaiskasvatuksen opettajan pätevyydet myös. Vaikka vastuu omalla tavallaan lisääntyykin paljon ja palkka taas suhteessa ei kovinkaan suurta nousua kokisi, on se kuitenkin sitä mihin koen suurta paloa. Ja jos mä jotain elämässäni olen oppinut niin sen, että mieluummin teen työtä mistä nautin pienemmällä palkalla, kuin työtä missä on jatkuvasti paha olla vaikka siitä maksettaisiin kuinka hyvin tahansa. 😊

Olen myös saanut haettua itselleni traumaterapeuttia, nyt odottelen heidän vastauksiaan, ovatko täynnä vai vieläkö mahtuu asiakkaita. Näin syksyn tullessa huomaan jälleen miten mieli on alakuloisuuteen taipuvainen ja tutut painajaiset ovat jälleen täyttäneet yöuneni. Joka paikka vaan tuntuu olevan täynnä ja jonoa usealle psykologille on jopa vuoteen 2024 asti 😞 Ei auta kuin sinnikkäästi jatkaa etsimistä. 💪

Miten teidän syksy on lähtenyt käyntiin? Toivottavasti olette pysyneet terveinä! 💖😊

Paluu kesään

Sairastuvalla maatessa syksyisten lehtien lentäessä tuulen ja sateen seassa ulkona, on hyvä hetki palata hieman menneeseen kesään. Teimme mieheni kanssa pienen visiitin Viron puolelle ihan kahdestaan, lasten ollessa isovanhempiensa tykönä hyvässä hoidossa 😊 Olimme onnistuneet löytämään pakettimatkan kuljetuksineen, majoituksineen ja Rammsteinin keikkalippuineen Ikaalisten matkatoimiston sivuilta. Meillä oli ollut jo useamman vuoden verran liput tuolle keikalle mutta koronatilanteen vallitessa keikkaa siirrettiin ja siirrettiin uudelleen ja uudelleen, joten myimme ne viime talvena pois. Oli onni kun satuin tämän pakettimatkan löytämään, koska liput olivat loppuunmyytyjä. 

Ennen keikan alkua näimme mieheni vanhempia, jotka asuvat Virossa. Oli ihanaa viettää heidän kanssaan aurinkoinen päivä, kierrellen vanhaa Tallinnaa, vaihtaen kuulumisia ja yhdessä ruokaillen. Hotelli aamiaista tulee kyllä ikävä. Ai miten ihanaa olikaan vain kerätä aamupalaa lautaselle, ilman, että tarvitsee niitä itse valmistaa ja ilman, että ensin huolehdit, että muilla perheenjäsenillä on ruokaa ennen oman ateriasi aloittamista 😁

 

Keikka itsessään sijaitsi Tallinnan laululavalla, joka oli valtava puistoalue suuren mäenrinteen kupeessa. Mäki itsessään tarjosi loistavat näkumät yli 60 000 katsojalle, ei tarvinnut niin paljoa stressata näkeekö jonkun pitkän tyypin takaa koko konserttia lainkaan. 

Kuten nähdä saattaa, Rammsteini tarjosi jälleen unohtumattoman elämyksen. Ainoa mikä itseäni jäi hieman harmittamaan, oli se kun koko setti olli lähes tismalleen samanlainen kuin vuonna 2019 Tampereen Ratinan keikalla näin. Mutta bändi itsessään on ollut kesto suosikkinani jo lapsuudesta asti, joten mielelläni minä menen katsomaan heidän keikkaa tästäkin huolimatta 😊

Etenkin kun tällä kertaa sain sen kokemuksen jakaa rakkaan kumppanini kanssa 💜 Aiemmat kerrat olen bändiä ollut seuraamassa veljeni ja isäni kanssa 😊

 Ensi kesänä olisi Rammstein tulossa Suomen kamaralle mutta liput ehdittiin loppuunmyydä ennen kun itse edes muistin niiden tulleen myyntiin 🙈 Noo täytyy miettiä ensi kesälle jotain muuta yhteistä keikkaelämystä. Nyt kun rinnalla on ihminen joka innolla kanssani on jakamassa tälläiset hetket 💖

Onko liian vanha?

 Muistan joskus nuorena nähneeni naisen noin yli 60 vuotiaan, joka oli pukeutunut napapaitaan, minihameeseen ja räikeisiin meikkeihin. Muistan ajatelleeni silloin, että "miten tuon ikäinen kehtaa pukeutua tolleen." 

Muistan myös useat kerrat lukeneeni eri foorumeilta ja keskustelupalstoilta, kuinka perheen äidin pitää pukeutua tietyllä tavalla tai he saavat siitä takuulla kuulla moittivia kommentteja. Muistan lukeneeni mm todella törkeitä kommentteja, kun äidit ovat työntäneet lastenvaunuja lyhyissä shortseissa ja narutopissa. Yleensä vanhemmat ihmiset ovat kommentoineet heitä mm. H-alkuisilla ala-arvoisilla sanoilla. Ihan niinkuin äidiksi tuleminen automaattisesti poistaisi sen että se äitikin on nainen ja haluaa ilmaista omaa tyyliään, kokea itsensä edelleen naiseksi ja itsevarmaksi. Ja surettaa todella paljon jos muut ajattelee että tulemalla äidiksi sinun pitää alkaa pukeutumaan isoihin kaapuihin tms. 

Minä vuodelta 2013. Rakastin tuota violettia tukkaa ja tyyliä pukeutua. 💜

  

Rock/goottihenkisten ihmisten keskuudessa toistuu uudelleen ja uudelleen samat lauseet mitä he ovat saaneet kuulla läheisiltään "eikö tämä vaihe voisi jo mennä ohitse?". Onko tässäkin kohtaa olemassa jokin tietty ikä milloin saa pukeutua tietyllä tavalla? Ihan kuin yli 30 ei saisi enää ilmentää omaa raskasta musiikkimakuaan pukeutumisessa vaan pitäisi aikuismaisesti alkaa pukemaan jakkupukua päälle, koska kyllähän tuon ikäisen pitäisi osata jo arvokkaasti pukeutua. 

Kaavoihin kangistunutta ajatusmaailmaa näkee todella paljon ja toisinaan sitä havahtuu myös itse ajattelemaan yhtä mustavalkoisesti ja rajallisesti. Miksi meitä liikuttaa niin paljon se, miten ympärillä olevat ihmiset pukeutuvat ja nimenomaan negatiivisessa mielessä. Johtuuko se siitä, ettei ympärillä olevien ihmisten kautta olla totuttu tiettyihin asioihin, johtuuko se jostain laajemmasta vaikutuksesta ja odotuksista? Vai purammeko kenties omaa harmitustamme siitä, kun emme itse ole joskus saaneet hyväksyntää itseilmaisuamme kohtaan tai emme syystä tai toisesta itse uskalla pukeutua niinkuin todella haluaisimme?

Eräänä päivänä näin yhdessä facebookin ryhmässä, kuinka eräs yli 40v nainen iloitsi miten oli ensimmäistä kertaa elämässään uskaltanut pukea napapaidan päälle. Hän näytti kuvassa todella upealta. Aloin väkisinkin jälleen miettimään näitä mielemme estoja, mitkä niin paljon määrittelevät sitä miten uskallamme elää ja miten suhtaudumme toisten ihmisten tapaan elää ja ilmentää omaa minuuttaan. 

Itsellä omiin pukeutumiseen johtavia estoja aiheuttaa hyvin vahvasti koulukiusaamiset ja muut negatiiviset kommentit mitä olen saanut osakseni, kun olen yrittänyt ilmaista itseäni ulkoisesti haluamallani tavalla. Muistan, kuinka ala-asteella ollessani ihastuin kaupassa turkoosiin keinonahkatakkiin ja yhteen sopiviin housuihin. Toivoin niitä pitkään ja lopulta minulle suostuttiin ne ostamaan. Voi miten onnellinen olinkaan ja tunsin itseni itsevarmaksi. Sitten tuli se hetki kun erehdyin pukemaan ne vaatteet kouluun ja sain sellaisen tylytyksen osakseni, että muistan sen vieläkin. Mua itketti todella paljon ja hävetti. Miten olin voinu kuvitellakkaan, pitäväni moisia päällä. Niin ne lopulta jäivät täysin käyttämättä. 

Vuosien saatossa olen todella paljon hakenut tyyliäni. Välillä olen uskaltanut pukeutua rohkeammin ja toisinaan elämä on jälleen heittänyt kottikärryllisen sontaa niskaan ja huomaan sen vaikuttaneeni todella paljon siihen miten pukeudun. Isot keholliset muutokset ovat myös pakottaneet väkisin pohtimaan uudelleen omaa pukeutumista. Lasten syntymän jälkeen oma keho muuttui todella paljon, joten aiemmin tietyn tyyliset vaatteet eivät enää sopineetkaan kehonmalliin, eivätkä täten istuneet enää kunnolla. 

Eron jälkeen laihduin todella paljon ja keräämäni uusi itsevarmuus näkyi pukeutumisessani. Uskalsin enempi olla jälleen oma itseni ja pukeutua moniin sellaisiin vaatteisiin mistä ennen vain haaveilin. Oli ihanaa tuntea itsensä naiselliseksi ja seksikkääksi. Pystyin viimein pukemaan toppeja ja paitoja jotka olivat avonaisempia, lyhytlahkeisia shortseja ja lyhyitä hameita. Kukaan ei tullut sanomaan, että on liian sopimatonta tms. 

Ekaa kertaa elämässäni olen uskaltanut pukea lyhyet shortsit jalkaan ilman, että minulla on sukkahousuja lisäksi.

Kuva vuodelta 2020

Sitten tuli uuden parisuhteen alkuhuuman jälkeen traumaperäinen masennus. Stressin takia alkoi paino nousemaan ja nyt kun aloitin kesäkuussa mt-lääkkeet. Huomaan, että paino nousi lyhyessä ajassa yli 5kg. Masennut toi tullessaan jälleen ne samat tutut kaavat, en enää uskaltanut pukeutua sillain kuin olisin todella halunnut. Halusin muuttua näkymättömäksi ja vältellä kaikkea mahdollista negatiivista kommentointia. Puhuin usein äitipuoleni kanssa niistä haasteita mitä tulee kun ei uskalla pukeutua sillä tavalla miten oikeasti haluaa ja näkee itsensä todennäköisesti jälleen ihan väärällä tavalla. Saamani lääkitys auttoi paljon tähän pääni sisäiseen ajatusmaailmaan. Nykyisin minulla on jopa sellainen keskisormi pystyssä oleva asenne ja olen alkanut miettimään sitä, että elämä on todellakin liian lyhyt siihen, että jatkuvasti lakkaa tekemästä asioita vain koska yrittää liikaa miellyttää muita. Samalla unohtaen ne omat tarpeet, toiveet ja mieltymykset. 

Ja tässä sitä nyt ollaan. 33 vuotiaana, kaksi lasta synnyttäneenä, 80kg painavana lievästi ylipainoisena, maha täynnä raskausarpia ja löysää nahkaa, reisissä selluliittikuhmuroita ja muita "elämän tuomia merkkejä täynnä":

Mä olen viimein uskaltanut olla enempi oma itseni. Olen uskaltanut näyttää omille mieleni möröille keskisormea, olla piittaamatta siitä, mitä on sopivaa pukeutua missäkin iässä. Mä olen lähempänä sitä hetkeä, kun uskallan olla jälleen minä. Toki edelleen vanhat ajatukset tässäkin asiassa ovat tiukassa ja välillä edelleen tulee niitä päiviä, kun mieli tahtoo huutaa, etten ole tarpeeksi sitä, tätä tai tuota. Tai, etten voi tehdä niin, näin tai noin. Mutta toivon todella tulevaisuudelta sitä armollisuutta ja kykyä hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Koska enhän minä nykyään muitakaan kohtaan ole niin julma. Enemmänkin ihailen aina kaikkia rohkeasti pukeutuvia ihmisiä, jotka uskaltavat olla ja kulkea omana itsenään kehon muodoista riippumatta. Joten miksi itseni kohdalla olen paljon tylympi? 

Toivottavasti säkin uskallat olla just oma itsesi ja pukeutua juuri omalla tavallasi riippumatta kehosi painosta, ulkomuodosta tai yleisestä ulkopuolisesta olettamuksista huolimatta. Ennen kaikkea ilmaista itseäsi iästäsi huolimatta.💖 Vaikka ikää karttuukin, se mitä me ollaan sisimmässämme, on aina meissä mukana 💖

Kesäkuu

 Kesäkuun alussa mulla oli ensimmäinen käynti kunnan mielenterveyspuolen lääkärillä. Sain diagnoosiksi keskivaikean masennuksen. Masennusdiagnoosi olisi lääkärin mukaan pitänyt minulle kirjata jo aikapäiviä sitten, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Lääkäriltä sain myös tehtäväksi etsiä itselleni traumaterapeutti johon sitten saisin hakea Kelan tukea, jahka sellainen löytyy. Vielä en ole saanut aikaiseksi etsiä terapeuttia, täytyisi se ottaa työnalle. Tässä on ollut niin paljon muutakin stressattavaa ja mä uuvun nykyään todella helposti jos alkaa liikaa tulemaan asioita jotka pitää hoitaa. 

Viime lääkärikäynnillä mulle annettiin myös elämäni ensimmäiset lääkkeet masennuksen hoitoon. Vielä keho totuttelee moisiin, eka päivä oli ihan hirvee. Oksetti, pyörrytti, nukutti ja janotti ihan koko ajan. Nyt on enää oikeastaan valtava jano jatkuvasti riesana sekä univaikeudet. Päivällä väsynys painaa todella paljon ja yöt menee pyöriessä. Toivon että nämä unihaasteet alkavat pian helpottamaan. Positiivisena puolena huomaan impulsiivisten ahdistuspurkauksien helpottaneen. Tilalle tosin on tullut tasapaksu apaattisuus. Pitkä tie on edessä mutta askeleita sen taittamiseen on nyt otettu. 

On tässä positiivisiakin asioita sattunut. Exän kanssa saatiin viimein meidän yhteisomistuksessa oleva omakotitalo myytyä ja yhteistä velkataakkaa vähennettyä roimasti. 

Lisäksi otimme ja varasimme mieheni kanssa hotelliloman Tallinnasta yhdessä Rammsteinin keikkalippujen kanssa heinäkuuksi. Meillä kyseisen bändin liput jo oli aiemmin mutta jatkuvien koronaperuutuksien vuoksi ne myytiin viime talvena kun emme uskoneet töiden takia sinne pääsevämme tänä kesänä, mutta lomaa saatiinkin järjestymään niin, että pääsemme sinne. Keikkahan oli itsessään eri lippupalveluiden kautta loppuunmyyty jo aikaa sitten, mutta onneksi bongasin Ikaalisten matkatoimiston pakettitarjouksen. ☺

Eli jotain pientä spesiaalia on tiedossa tälle kesää vaikka muuten meneekin minimaalisella budjetilla loma. 

Töitä on myös ollut todella niukasti tarjolla josta olen tyytyväinen. Olen saanut keskittyä omaan vointini kanssa taistelemiseen. Mullehan tuli sitten toukokuun lopussa se keuhkokuume, jota viime postauksessa arvelin. -_- 

Siitä toivuttuani olen alkanut jälleen kohottamaan omaa kuntoani ja tehnyt lähes päivittäin kävelylenkkejä sekä pyörälenkkejä. 

Viikon päästä on myös tiedossa jälleen tatuointiprojektin jatkamista. 😎 

Lämpöisiä kesäpäiviä teille, voikaa hyvin ❤❤

Rauha mielelle

 En tiedä taaskaan mistä aloittaisin, hetki on jälleen vierähtänyt edellisestä kerrasta kun edes avasin koko bloggerin. Olen ollut koulun loppurytistyksistä todella uupunut, viimeiset tehtävät, viimeisen näyttösuunnitelman kirjoittaminen ja viimeinen työharjoittelu imi minusta viimeisetkin voiman rippeet. 

Tähän väliin haluan varoittaa seuraavista lauseista: jos olet herkkä tai mielenterveyden synkät jutut/ajatukset saattavat triggeröidä hyppää seuraavat lauseet suosiolla yli!!!

Kun viimein sain kaikki pakettiin, romahdin täysin. Pääni on mennyt todella suurilla kierroksilla ja olen tajunnut sen että minun ois pitänyt himmailla tahtia jo aikaa sitten. 😔 Itsetuhoiset ajatukset palasivat mieleeni todella suurella voimalla ja sain todenteolla tehdä töitä sen asian kanssa, etten totellut mielessäni pyöriviä ajatuksia. Yhtenä päivänä olin todella lähellä, etten päättänyt päiviäni. Onneksi mulla on lapset jotka viimekädessä on se kantava voima ja joiden takia jaksan vaikeatkin hetket rämpiä ylös. Apua on haettu ja sitä toivottavasti olen tässä saamassa kohta puoliin. 

 Olen kovasti koittanut miettiä turvakeinoja jotka auttaisivat minua rauhoittumaan. Itsestäänselvä keino, mitä ennen käytin paljonkin, jonka olen mystisesti unohtanut on ollut metsä. Vaikka metsään meno ei nykyisessäkään asuinalueessa ole homma eikä mikään, kirjaimellisesti takapihalta lähtee metsäpolut, en ole osannut ahdistukseltani sitä nähdä ja hyödyntää. Voi miten levollinen olo mulle tulikaan siellä ❤

Olen pienestä pitäen viihtynyt luonnossa, se tarjoaa mulle pakopaikan, siellä mä saan olla 100% oma itseni, siellä mun ei tarvitse miettiä mitä joku on musta mieltä, miltä mä näytän, satuttaako joku mua... On vain metsän hiljaisuus, lintujen siipien havina, kenkien alla rapisevat oksat, ei autojen melua... Täydellinen rauha ❤️ 

Toinen luontoon liittyvä asia mihin liian harvoin tukeudun on vesi. Veden äärellä kaikkoaa myös kaikki ikävät olotilat, mieli rauhoittuu, tunnen todella suurta tyyneyttä ja rauhaa. 

En myöskään ole tehnyt tarpeeksi itselleni tärkeää asiaa, nimittäin kuunnellut musiikkia. Työssä ja kotona kun täytyy olla koko ajan ns.tavoiteltavissa, en voi niin vain uppoutua musiikin maailmaan. Tämä johtaa usein siihen että kun tulee hiljaista alkaa pääkoppa pyöritteleen paljon äänekkäitä ajatuksia, olen liian ylivirittyneessä tilassa ja triggeröidyn kaikesta pienestäkin. 

Piirtäminen on myös jäänyt vuosien saatossa täysin paitsioon, täytyisi sitäkin harrastusta herätellä jossain kohtia henkiin. 

Nyt toivon todella, että saan itseni parempaan kuntoon. Tällä hetkellä myös fyysinen kuntoni alkaa pettämään, huomenna aion mennä lääkäriin tarkistamaan onko mulla jälleen keuhkokuume. 😑

Toivottavasti teillä muilla on arki sujunut paremmin ja olette pystyneet nauttimaan keväästä ❤️

Kevät tulee

 Lisääntyvä auringon valo on piristänyt mieltä todella paljon. Mä rakastan kevättä, sitä kun alkaa olemaan jo sen verran lämmin, ettei tarvitse kärsiä kylmyydestä tai kerrospukeutumisen tuomasta henkeä ahdistavasta tunnetilasta. Mä rakastan sitä tunnetta kun aurinko lämmittää kasvoja ja jalkakäytävillä voi alkaa tallustelemaan pikkuhiljaa ilman pelkoa kaatumisesta. 😊

Koulustressiä on vähän pukannut viime päivinä. Opettajat ovat tuutanneet sähköpostin ja moodlen täyteen tehtäviä, joiden tekoon on aikaa enää kaksi viikkoa. Mutta enää kaksi viikkoa olisi teoriaa koulussa, jonka jälkeen siirrymme viimeiseen työharjoitteluun. Sitten olisikin koulu päättötodistusta vaille valmis ja minusta olisi määrä valmistua lähihoitaja lasten ja nuorten pariin. Eli valoa tunnelin päässä on. 💪 

Käytiin lasten kanssa mun lapsuudenkodissa paistamassa nuotiomakkarat 😊

Vaikka lisääntyvä valo onkin tuonut tullessaan paljon hyvää mieltä, olen myös kärsinyt valtavasta uupumisen tunteesta. Painajaiset ovat lähes joka öinen vitsaus, olotila on jatkuvasti sellainen, että tekisi mieli hautautua jonnekkin bunkkeriin, eikä tulla sieltä enää koskaan pois. Paniikkikohtaukset ovat oleet jälleen viikottaisia ja suoraan sanottuna pelkään elää. -_- Kotona menen koko ajan todella suurilla kierroksilla, en osaa rentoutua, enkä saada itselleni minkäänlaista turvallisuuden tunnetta. Olo on ollut jo pitkään todella itkuinen ja ahdistunut, eikä kämpän myynnit exän kanssa ole yhtään helpottaneet asioita. Haluaisiko joku ostaa Sastamalan perämettiltä pienen "kivan" remppakohteen itselleen?

Päätin ottaa jälleen omasta hyvinvoinnistani koppia (vähän liian myöhään, mutta parempi kai myöhään kun ei silloinkaan..) ja kävin koulun terveydenhoitajalle sanomassa, että nyt tarviin jotain apua. Hän otti hienosti koppia aiheesta ja kysyi hoidanko itse yhteydenottamisen vai hoitaako hän ja vastasin, että jotta saadaan apua eteenpäin niin olisin kiitollinen jos joku muu hoitaa kun omat voimavarat ei enää tahdo riittää. Ei mennyt kauaakaan kun sain wilmaviestiä koululääkäriltä ja koulupsykologilta. Koulupsykologilla kävinkin nyt perjantaina keskustelemassa ja totesimme yhdessä, että jonkinlaiseen traumaterapiaan olisi varmasti akuutti tarve. Toivotaan, että lääkäri olisi samaa mieltä asiasta ja suostuu sinne lähetteen tekemään ja mahdollisesti pääsisin sen aloittamaan ja sitä kautta toipuminen oikeasti pääsisi käyntiin. Se kun ei näytä nyt onnistuvan näiden tavallisten konstien avulla. -_- 

Jotain positiivista myös tähän loppuun: kävin jatkamassa itseni kiduttamista eli tatuointiprojektia eteenpäin. Harmikseni jouduin edeltävän ajan perumaan sairastuttuamme juuri silloin koronaan, mutta nyt pääsimme onneksi viimein aloittamaan värittelyn. Nyt onkin lapaluun seutu melko arkaa aluetta, mutta kyllä tästä vaan tulee hieno kokonaisuus sitten, kun tämä joskus saadaan valmiiksi. ^_^ Ja kallis projekti, mutta jos mä jotain olen elämässäni oppinut, niin sen, että hyvästä tatuoinnista kannattaa maksaa. Kalliiksi tulee se peitto-operaatiokin ja ärsytystä tatuoinnin huonoudesta ei voi edes rahassa mitata. 

Lintu sai liekit siipiinsä ja varjostusta niiden alle 😊

Mitäs teille kuuluu sinne ruudun toiselle puolelle? Toivottavasti voitte hyvin ^_^ <3 

Unissakulkija

 Olen pitkään kipuillut myös sen asian puolesta kuin lukujumi. Olin nuorempana todella innokas kirjojen lukija ja pelkän yhden kesän aikana saatoin koluta useita kirjoja läpi. Muistan sen kuinka kirjojen maailmaan oli todella kiintoisaa uppoutua. Ne veivät minut paikkoihin ja tapahtumiin, joita en tule koskaan näkemään tai kokemaan, ne veivät minut seuraamaan hyytäviä ja jännittäviä kertomuksia, jotka saivat vatsanpohjaan jännityksen kouraisuja aikaiseksi sekä valtavan innostuksen mieleen pitkäksi aikaa. 

Hektinen arki monine haasteineen on syönyt valitettavasti vuosien saatossa tätä intoa. Olen lukuisat kerrat ottanut kirjan käteen, lukenut siitä muutaman ensimmäisen luvun ja lopulta kirja on jäänyt kesken hyllyyn odottamaan aikaa, jolloin sen joskus saisin vietyä päätökseen. Tänä keväänä olen katsellut hyvinkin kriittisesti omia kerääntyviä kirjakokoelmiani ja tuskaillut jälleen sitä, miten ihanaa olisi joskus saada nämä kaikki luettua. Niinpä päätin haastaa itseni ja pakottaa itseni lukemaan. 

Alkuun meinasi se tuttu luovuttamisen tunne iskeä: "en pysty keskittymään, ajatukset harhailevat, ei ole aikaa..." Jne. Samaan aikaan mieheni innostui myös seuraksi lukemaan Harry Potterin toista osaa ja huomasin, että minulla oli helpompi ja mielekkäämpi jatkaa itsekkin lukemista kun joku muukin teki vieressä samaa. Näin pääsin tästä luovutusvaiheesta yli ja sain kahlattua kirjan viimeistä sanaa myöden loppuun ja huomasin jossain kohtia, että minua ei enää häirinnyt se, että joku tekee jotain muuta samaan aikaan kun luen. 😃

Käsiini tarttui Erik Axl Sundin Unissakulkija. Kirja on jatko-osa aiemmin ilmestyneelle Varistytölle. Pidän kovasti kirjoittajien tyylistä kirjoittaa näitä kirjoja, luvut ovat lyhyitä, joten kirjaa on helppo jatkaa pienissä osissa pitkin päivää jäämättä koskaan "ärsyttävästi kesken". Toinen osa täydensi ensimmäisen kirjan aloitettua tarinaa ja pureutui enempi hahmojen menneisyyteen. Kirja kuitenkaan ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta, kuin mitä avausosa oli saanut aikaan ja paikoitellen tunsin jopa tylsistymistä. Olisin kaivannut enempi ensimmäisen kirjan tuomaa jännitystä ja kauhuntunteita. Kirja kyllä paransi otettaan viimeisien lukujen kohdalla. Nyt täytyy metsästää jostain kolmasosa, jotta pääsen lukemaan kuinka tämä tarina päättyy. 

Oletteko te kovia lukemaan? Mikä on viimeisin kirja jonka olette lukenut? 😊