Olen nyt ollut 1 viikon ja 2 päivää äitiyslomalla. Tuntuu että aikaa olisi kulunut enemmänkin. Mulla on ollut todella paljon vaikeuksia sopeutua jälleen tähän kotona olemiseen ja huomaan kuinka salakavalasti omat mielen möröt ovat alkaneet kuiskutella korviin yhtä jos toista ikävää ajatusta ja pelkoa. Samaan aikaan olo on helpottunut, kun ei tarvitse töihin tällä hetkellä mennä ja huomasin oman uupumistilanteeni olevan jälleen tapissa töissä ollessa.. Ehkä tämä kaikki stressi ja pinnan alla kytenyt uupumus alkaa pikkuhiljaa puskemaan läpi kun oikeasti on aikaa pysähtyä. Tosin tällä hetkellä en rehellisesti osaa sanoa onko se ollut hyvä juttu.
Huomaan sen, mitä lähemmäksi tuleva synnytys lähenee, sitä enempi olen alkanut jälleen mielessäni käsittelemään menneisyyden kokemuksia ja en kiellä etteikö toisinaan pelkotilat kävisi mielessä: "mitä jos samat kokemukset toistuu jälleen?". Yritän kuitenkin kovasti ajatella, että nyt on tilanne siinä määrin toinen, että mies on täysin eri, että nämä ovat vain traumojeni tuomia pelkotiloja vailla totuutta. Aika näyttää miten arki tässä lopulta muotoutuu.
Jännitystä ja lievää pelkoa aiheuttaa myös se, että nykyinen vauva on tällä hetkellä edelleen perätilassa. Huomenna olisi tiedossa käännösyritys Tayssissa. Se jännittää todella paljon. Olen paljon lukenut erilaisia kokemuksia toimenpiteestä. Lisäksi minua oikeesti pelottaa jos vauva ei suostu kääntymään, niin mitäs sitten? Pystynkö synnyttämään alateitse? Uskallanko ottaa riskin? Mitä jos joudun seltioon? Miten siitä selviydyn ja millainen paranemisprosessi siitä tulee? Paljon avoimia kysymyksiä, joita tuntuu että joudun täysin yksin näitä pohtimaan. Huomenna ollaan joltain osin vähän viisaampia..
