Tiedättekö tunteen?

Tiedättekö sen tunteen kun jo ensi tapaamisesta lähtien on vallannut sellainen tunne, että tässäkö se elämäni kumppani on?

Tiedättekö sen tunteen, kun katsotte jotakuta ihmistä miettien samaan aikaan, miten onnekas on kun saa aamulla herätä viereltä ja tuijottaa aamupala pöydän ääressä, miettien miten tuollainen komistus on eksynyt elämään?

Tiedättekö tunteen, kun ajattelee jotain asiaa ja toinen sanookin sen samointein ääneen?

Tiedättekö tunteen, kun tuo ajatusten luku toistuu lähes päivittäin?

Tiedättekö sen tunteen joka valtaa sielun, sen halun tehdä kaikkensa, jotta toisella on hyvä olla?

Tunteen kun on onnellinen toisen puolesta?

Tiedättekö sen tunteen, jossa tuntuu siltä kuin olisi tuntenut toisen jo vuosikymmenien ajan sen 11 kuukauden sijasta?

Tiedättekö sen tunteen, kun jonkun seurassa voi olla täysin oma itsensä?

Tiedättekö sen tunteen, kun toinen julkisesti haluaa osoittaa välittämistään ja puhuu koko ajan todella kunnioittavasti?

Tiedättekö tunteen kun pitkään yksin asioita hoitaneena, saatkin pyytämättä apua esimerkiksi tiskien tiskauksessa?

Tiedättekö sen tunteen kun voit olla täysin avoin toiselle kaikesta, kertoa toiselle omat tunteet, kokemukset ja ajatukset ilman tuomituksi tulemisen pelkoa?

Tiedättekö sen tunteen kun toisen seurassa ei tarvitse pelätä?

Tiedättekö sen tunteen kun voi jälleen luottaa?

Minä tiedän

Havahduin tässä miettimään elämääni, miettimään sitä miten onnekas oikeesti olen, että kaiken kivun ja kärsimyksen jälkeen mulla on rinnalla ihminen jonka kanssa olen 100% onnellinen ja johon voin tällä hetkella sanoa luottavani 100%  ❤

Aina ei ole näin ollut 😔 

Havahduin jälleen miettimään, miten esimerkiksi kumppanini mökkireissu kavereidensa kanssa ei aiheuttanut minulle mitään pelkotiloja, ei mitään ahdistusta. Minä tunsin onnellisuutta toisen puolesta. Näinhän sen kuuluisikin olla, eikös?

Ei aiemmassa elämässä. Aiemmassa elämässä mä pelkäsin koko ajan, toiseen en voinut luottaa ollenkaan, etenkään kun toinen on aiemminkin säätänyt selän takana usean naisen kanssa. Etenkään kun hänen kaveripiirissään oli paljon ihmisiä joiden rajat riennoissa oli hyvinkin häilyväisiä ja näistä kännitoilailuista isoon ääneen minullekkin puhuttiin ihannoivaan tyyliin. Unohtamatta niitä tilanteita kuinka minun naaman edessä silloinen kumppani isoon ääneen  kännissä selitti kuinka flirttailu ja pieni pettäminen on sallittua, joka kätevästi jälkeenpäin aina selitettiin sillä että joi liikaa ja ei enää muista mitä on tullut hölmöiltyä.

Vaikka itselläni alkuun meinasi menneisyyden möröt ottaa valtaa, erossa olon aikana minun oli vaikeaa toisinaan erottaa tunnetta ja pelko tiloja menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Tietyt sanat saattoivat yhtäkkiä laukaista pelkotilan päälle, että nytkö kaikki toistuu tässäkin suhteessa? Opin niistä pienin askelin pääsemään irti. Mitä enempi opin tuntemaan kumppaniani ja hänen tapojaan toimia sekä ajatella ja mitä enemmän kumppanini tuki minua olemalla avoin ja rehellinen asioista, sitä helpompaa minulla on nyt ollut ja olen todella onnellinen voidessani sanoa, että tällä hetkellä luotan ja minulla on hyvä olo parisuhteessani. Tässä itseasiassa viime viikolla puhuimmekin kuinka molemmista tuntuu, että olemme saanut luotua todella vahvan pohjan meidän suhteelle ja molemmat ollaan oltu todella onnellisia siitä, että olemme joutuneet käsittelemään näitä ongelmakohtia heti suhteen alkumetreillä. Eivät pääse salakavalasti muhimaan missään alitajunnassa vaan saadaan ne kaikki heti käsiteltyä, jotta voidaan molemmat nauttia hyvin mielin siitä yhteisestä tulevaisuudesta ilman mitään ylläreitä. 

Perisuomalaiseen tapaan tätähän on monesti vaikeaa ääneen sanoa, koska kulttuuriimme on iskostettu hyvinkin vahvana ajatusmaailma siitä, ettei onnellisia asioita isoon ääneen huudella. Joku voi tästä tuntea kateellisuutta tai pitää kertojaa ylimielisenä ja leuhkana. Itse olen päättänyt omalla kohdalla rikkoa näitä normeja ja olen paljon omassa elämässäni koittanut keskittyä siihen, että tuon enempi ilon aiheita julki. En aio enää pelätä tuoda julki sitä, mitkä asiat tekevät onnelliseksi, mistä olen ollut ylpeä, en pelkää sanoa ääneen positiivisia ja kannustavia kommentteja toisille ihmisille. Minun mielestäni maailmassa on liikaa negatiivisuutta ja katkeruutta, haluan kaiken oman synkistelyn jälkeen keskittyä nyt niihin positiivisiin asioihin enkä halua antaa tilaa niille negatiivisille.

Joten pitäkää vain leuhkana, ylimielisenä tai minä vaan, mutta minä sanon nyt suureen ääneen, että tunnen olevani rakastettu, hyväksytty ja onnellinen omassa parisuhteessani ❤ Minusta tuntuu todella hyvältä kun kumppani rohkaisee esimerkiksi pukemaan sellaisia vaatteita päälle, mihin oma epävarmuus ei olisi aiemmin antanut lupaa, hän näyttää julkisesti sen kuinka ylpeä hän on ollessaan minun rinnalla, hän ei häpeile esimerkiksi puristaa pyllystä kesken lenkin tai ei häpeile antaa pusua minulle keskellä väenpaljoutta. Se luo todella suuren tunteen siitä, että toinen oikeesti haluaa olla mun rinnalla ja että minä kelpaan tälläisenä kuin olen. Se nostattaa omaa itsevarmuutta todella paljon mikä puolestaan näkyy vain hyvänä asiana parisuhteessa ja kyllähän se myös mukavasti lisää pientä seksuaalista latausta välille, kun kaikkea pientä hipsuttelua on pitkin päivää 😉

Mikään ei myöskään ole niin ihanaa kun toinen pyytämättä päättää alkaa imuroimaan tai tiskaamaan, tai kun aamulla antaa nukkua hetken pidempään ottaen vuorostaan vastuun aamupalojen laitosta pikkumiehille. Välillä on oikeasti tunne, että voiko tämä olla tottakaan ja voinko minä olla oikeasti niin onnekas, että olen saanut tälläisen ihmisen rinnalleni. Todella epäuskoinen olo toisinaan ja välillä sitä jopa sortuu ajattelemaan, että mitä jos tämä onkin vain unta tai loppuu kuitenkin kohta. Mutta kuten sanoin, nyt aion lakata olemasta pessimistinen ja keskityn mieluummin nauttimaan tästä tunteesta kun kaikki on hyvin ❤

Sain tänään aamulla eräältä ystävältäni ihanan viestin. Hän kertoi siinä miten ihanaa oli nähdä minut ja uusi kumppanini heillä kyläilemässä ja se onni mitä meillä oli, välittyi myös heille. Hän kirjoitti, että näytimme ihan oikealta ja rakastavalta perheeltä, niinkuin näin olisi aina kuulunut olla 😍💖 Voi kumpa näin olisi aina ollutkin, mutta onneksi näin tulee olemaan koko loppu tulevaisuus ❤

Mitkä asiat teidän elämässä on hyvin ja mistä olette onnellisia? Uskallatteko sanoa onnen tunteenne ääneen, vai ohjaako teitä se sananparsi "se jolla onni on, se onnen kätkeköön"?

Isovanhemmat

Sunnuntai aamuna kurvasin autollani pitkästä pitkästä aikaa mummuni ja vaarini luokse. Kaikki olemme olleet terveitä, eikä kukaan ole kuullut, että omissa ympyröissä olisi ollut koronaa liikkeellä, joten päätimme yhteistuumin sopia kyläilystä. 

Mulla on ollut jo kauan se tapa, että jos alkaa oma elämä tuntumaan liian ahdistavalta, minä soitan mummilleni ja kysyn voiko heille tulla. Mummuni (isäni puolelta) on ollut aina minulle yksi läheisimmistä ihmisistä elämässäni. Ellei jopa läheisin. Mummuni kanssa on tullut jaettua niin ilot kuin surut. Hän on ollut pienestä asti minulle suurena henkisenä tukena monissa elämäni myllerryksissä ja itse olen vastavuoroisesti yrittänyt sitä samaa antaa myös toiste päin, olla apuna ja tukena aina kuin suinkin pystyn ja apuani ja tukeani on tarvittu. 

Mummuni ja vaarini omistavat omakotitalon. Se on myös sijainniltaan ihanteellisella paikkaa luonnon keskellä. Kun haluan päästä tiheän asutusalueen vilinästä pois, on mummuni ja vaarini luona siihen oivallinen paikka ja samalla saan nähdä itselle tärkeitä ihmisiä ja pääsee jakamaan kuulumisia isovanhempieni kanssa. 

Sunnuntaina alkoi tuntumaan todella vahvasti siltä, että tarvitsen happea omasta elämästä ja onneksi pääsimme lähtemään lasten kanssa yökylään heille. Nyt tuntuu mieli huomattavasti levänneemmältä.

Serkkuni olivat myös siellä, joten heistä oli paljon seuraa omille lapsille ja lapsilla oli todella hauskaa keskenään touhuillessa :)

Kävimme yhdessä uimarannalla, olimme paljon ulkona, paistettiin lettuja. Rentoa ja mukavaa yhdessäoloa mitä kaipasin todella paljon :)

Äitini puolen isovanhempiin minulla ei ole koskaan ollut niin läheisiä välejä. Johtuen vaarini alkoholismista ja siihen liittyvästä uhkaavasta käytöksestä. Muistan vieläkin kuinka muutamina kertoina ollessani heillä yötä, minä pelkäsin vaaria. Tämä valitettavasti on jättänyt minuun jäljen josta en eroon meinaa päästä. Vaikka vaarini on noista ajoista rauhoittunut todella paljon ja he ovat yrittäneet hieman olla läsnä meidän elämässä, huomaan että, joudun itseni monesti pakottamaan siihen, että pidän heihin yhteyttä edes muutaman kerran vuodessa. Se ei tule minulle millään lailla luonnostaan, mikä toisinaan minua vaivaa, kun tiedän kuitenkin, kuinka tärkeää heille olisi enempi tavata lapsenlapsenlapsia. 

Myös tässäkin asiassa sen huomaa, kuinka lapsuudessa koetuista asioista on suuri merkitys ihan aikuisuuteen asti.

Toivon todella, että omilla lapsilla olisi tilaisuus luoda omien isovanhempiensa kanssa yhtä läheiset välit kuin mitä itselläni on isäni puolen isovanhempiin. Että hekin saisivat elämäänsä paljon ihania muistoja heidän kanssaan ja ennen kaikkea, että he tuntisivat olonsa rakastetuksi, välitetyksi ja turvalliseksi heidän kanssaan. 

Minusta on ollut todella surullista kuunnella ja lukea kertomuksia siitä kuinka kaikki eivät pääse kokemaan asioita tällä tavalla. Kuinka toisilla lapsilla on isovanhempia jotka selvästi eivät pidä omista lapsenlapsistaan tai ovat ottaneet jonkun tietyn lapsen suosikikseen ja tuovat sen hyvin selväksi julki muille. :( 

Itse olen todella etuoikeutetussa asemassa siinä kun minulla on nuorehkot isovanhemmat. Jotka ovat vielä suhteellisen hyväkuntoisia ja haluavat paljon olla mukana meidän elämässä. Minusta on äärimmäisen ihanaa kun omat lapset ovat saaneet myös heihin tutustua ja luoda hyvin lämpimät välit heihin <3 <3 Toivottavasti näin jatkuu vielä pitkään ja saadaan nauttia heidän läsnäolostaan vielä vuosia <3 <3 <3 Surukin jo tulee pelkästä ajatuksesta, että joudun joskus heistä luopumaan. En tiedä miten siitä tulen joskus selviämään, mutta ei mennä siihen... 

Olen paljon miettinyt millainen isovanhempi haluan itse olla jos joskus tulevaisuudessa saan kunnian olla sellainen. 

Toivon että olisin hyväkuntoinen ja terve, jotta voisin auttaa ja olla läsnä mahdollisimman paljon. Toivon että saisin luotua myös heihinkin sellaisen suhteen mitä itselläni on ollut oman mummuni kanssa, sellaisen että mummulle on helppo kertoa asioita, niin iloja kuin suruja. Olla se mummu jonka kanssa kerryttää ihania lapsuusmuistoja yökyläilyjen merkeissä, ehkä vähän jopa reissaten jossain. Haluaisin olla samanlainen kuin mitä oma mummuni on minulle aina ollut <3 <3 <3

111km

Olen tänä vuonna tehnyt itselleni lupauksen, jossa päätin, että tämän vuoden lopussa saan vedettyä yhden leuan leuanvetotangolla. Joillekkin tämä tavoite saatta olla ihan helppo nakki ja tavoite saattaa jopa toisia naurattaa, kuinka mitätön ja helppo juttu tuo nyt on saavuttaa. Itse en kuitenkaan ole koskaan saanut vedettyä yhden yhtäkään leukaa olemattomien käsivoimieni ja huonojen selkälihasteni takia. Kesäkuuta mennään jo pitkällä ja kieltämättä itselleni asettama haaste alkaa tuntumaan oikeasti todella vaikealta toteuttaa. Saa nähä kuinka tämän naisen käy. 

Samaan aikaan tein myös toisen päätöksen. Tänä vuonna minä oikeasti teen paremman kuntoni eteen jotain, enkä vain tyydy ikuisiin jossitteluihin asian suhteen. 

Korona iski hyvinkin sopivaan saumaan tämän tavoitteen suhteen. Sitä kun oli väkisin keksittävä kotona jotain tekemistä kun minnekkään ei voinut mennä, tuli liikunnasta hyvinkin tärkeä osa meidän arkea. 

Aloitimme ihan pienillä matkoilla alkuun, noin 2-3km matkoilla. Sekin sai jo pientä vastustusta kun lapset eivät olisi millään jaksaneet tylsästi vain kierrellä polkuja ja teitä ristiin rastiin. Eikä se alku meinannut helppoa olla itsellenikään. Mutta kun sitkeästi jaksoimme pitää kiinni rutiineistamme, aloin huomaamaan kuinka paljon helpompaa se lähteminen alkoi olemaan ja sitä jopa alkoi kaipaamaan päivittäistä lenkkiä.

Maaliskuun aikana en huomannut mitata kertyneitä kilometrejä, mutta ei niitä varmastikkaan muutamaa kymmentä enempää tainnut tulla. 

Huhtikuuhun mennessä olin ladannut itselleni sports trackerin ja sain sinne tallennettua jokaisen lenkin mikä käytiin tekemässä. Nälkä kasvaa syödessä, niin myös tässäkin touhussa. kun huomasi kilometrien kertyvän tilastoihin, alkoi huomaamatta tulla sellainen kilpailu vietti päälle "josko minä vielä tuon tien pätkän käyn kiertämässä"

Huhtikuun aikana kertyneitä kilometrejä tuli yhteensä 85,6km. 

2-3km lenkkien joukkoon alkoi ilmestyä jopa 4-5km lenkkejä ja esikoinenkin yllätti kuinka reippaasti jaksoi nuo matkat potkutella potkupyörällä. Nuorempi kulkikin mukavasti vaunuissa, toki hänkin on nyt enempi alkanut kävelemään tuolla ulkona ollessa. 

Toukokuussa tulikin käveltyä huikeat 111km. Lenkit ovat alkaneet olemaan minimillään sitä 3.5km luokkaa, mutta valtaosa lenkkien pituuksista ovat olleet tässä kuussa 5km ja yli. Yhtenä päivänä jaksoin painaa jopa 8.15km lenkin. Olin kyllä  todella ylpeä omasta jaksamisestani. 

Ulkoilusta on kyllä tullut itselle elämäntapa ja toivon että se tässä pysyy osana loppu elämää, eikä tule taantumia asian kanssa. Lapsillekkin haluan opettaa kuinka tärkeää se päivittäinen ulkoilu on oman hyvinvoinnin kannalta ja samalla saadaan tästä juuri sitä perheen yhteistä kivaa ja hyödyllistä puuhaa :)

Samaan aikaan kroppa ja mieli kiittää.

Mitä muutoksia olen tästä huomannut entiseen verrattuna? Ulkonäöllisiä suuria muutoksia en ainakaan itse vielä ole suuremmin huomannut, mutta oma jaksaminen on selvästi arjessa parantunut. Selkäkipuja on selvästi ollut nyt harvemmin ja ne on nopeammin parantuneet jos jotain kipuja on tullut. 

Jaloissa alan huomaamaan sen ettei ne enää tunnu sellaisilta pehmoisilta isoilta möllyköiltä vaan tilalle on alkanut tulemaan oikeasti kunnon lihasta ja farkut ei kiristä lahkeista oman painon takia vaan sen takia kun on lihasmassaa alkanut tulemaan. Lisäksi monet vaatteet ovat alkaneet istumaan paremmin ja vyötäröllä olevat jenkkakahvat ovat selkeästi alkanut pienenemään. =D

Mutta ennen kaikkea se oma jaksaminen ja terveys on tässä olleet se suurin asia mitä olen lähtenyt tavoittelemaan ja josta haluan jatkossakin pitää kiinni ^_^ 

Seuraavana tavoitteena itselleni olen asettanut juoksemisen lisäämisen näihin lenkkeihin. Huonon hapenottokykyni takia tässä on omat haasteensa, mutta ajattelin pikkuhiljaa tätäkin koittaa harjoittaa paremmaksi ja ilokseni huomasin tässä joitain päiviä sitten että jaksoin jopa 500m juosta. MINÄ JUOKSIN 500m ILMAN, ETTÄ TEIN KUOLEMAA SEN JÄLKEEN!!! o_O 

Terveisin entinen sohvaperuna ja tekosyiden keksijä. Tästä on hyvä jatkaa kohti terveempää elämää!^_^

Luonnon voima

Olen pienestä pitäen ollut sellainen luonnonlapsi. Metsät ovat tulleet minulle hyvinkin tutuiksi paikoiksi ja niissä usein mieli lepää. Ei sen rauhoittavampaa olekkaan kuin astella pitkin metsäpolkuja tai kiivetä kalliolle kuunnellellen pelkästään metsän ääniä, lintujen laulua, lehtien havinaa tuulessa ja oksien risahtelua jalan alla kävellessä. 

Metsässä kaikki kiireet ja huolet unohtuu, on aikaa keskittyä vain siihen rauhallisuuteen ja mielen tyhjentämiseen kaikesta ikävästä. Vuosiin ei ole juurikaan ollut tilaisuutta mennä yksin metsiä koluamaan. Tuossa viikko sitten minulle onneksi osui siihen pitkästä aikaa hyvä tilaisuus ja ilmakin suosi tätä ajatusta :)

Exäni tullessa katsomaan lapsia luokseni, päätin ottaa kaassiin viltin, vesipullon ja piirrustus välineet ja suuntasin tarvikkeiden kanssa noin reilu kilometrin päähän sijaitseville kallioille :) Tämä tilaisuus osui juuri oikeaan aikaan ja tuntuu että sain taas siitä todella paljon virtaa jaksamista arkeen.

Kyllä vain luonnossa on ihmeellistä voimaa. Pienikin hetki siellä saa olotilan ihan toiselle taajuudelle ^_^

Tälläisiä hetkiä täytyy kyllä ehdottomasti järjestää itselle enempi <3

Omat lempi paikkani luonnossa ovat kalliot metsissä, purojen läheisyydet ja järvenranta. Mikä on sinun lempi paikkasi?