Rikotaan nyt taas hiljaisuus.. Haluaisin kovasti kirjoittaa jostain positiivisesta aiheesta, mutta oloni ja mielialani ovat olleet nyt viime aikoina jälleen syvissä vesissä. Olen tuntenut paljon taas yksinäisyyttä, riittämättömyyden tunnetta, itseinhoa ja monia muita negatiivisia tuntemuksia omaa itseäni kohtaan.
Syitä tähän olotilaan on monia, tässä on muutama pieni juttu tapahtunut mitkä ovat romuttaneet ennestään jo onnetonta itsetuntoani, mutta en niistä aio sen tarkemmin kertoa. Yksinäisyyttä puolestaan aiheuttaa se oman kaveripiirin puuttuminen. Tunnen todella voimakasta kuulumattomuuden tunnetta. Kaikilla muilla tuntuu olevan tiivis ystävä porukka ja itse ajelehdin yksin päivästä toiseen. Jos facebookkia katsoo niin sen perusteella voisi ajatella, että kavereita on vaikka muille jakaa, mutta todellisuudessa ei asiat ole näin. Kyllähän minulla sellaisia hyvänpäivän tuttuja on paljon ja muutama läheinen ja rakas ystävä, mutta kenenkään kanssa minulla ei ole sellaista syvällistä yhteyttä, ei mulla ole sellaista ystäväporukkaa jonka kanssa lähteä iltaa istumaan tai kenen kanssa tuntisin voimakasta yhteenkuuluvuutta, samanhenkisyyttä jne.. Osittain tähän olen itse syyllinen, mennyt elämä karsi minulta paljon ystävyyssuhteita pois kun itse en erinäisten pelkotilojen takia pystynyt pitämään ystäviin yhteyttä ja kotoa poistuminen aiheutti valtaisia ahdistustiloja mistä en silloin kehdannut ääneen puhuakkaan. Eikä tietysti monien meidän perhetilanteet helpota asiaa, kun kukin tahoillamme elämme ruuhkavuosien kulta-aikaa.
Lisäksi tyytymättömyys omaa kehoa kohtaan on ollut todella voimakasta jälleen viime aikoina. Jonka tiedostan itsekkin, että on typerää ja turhaa. Minä olen mitä olen ja kahden lapsen jälkeen ei voi enää olettaakkaan, että keho olisi sama kuin ennen lapsia. Pitäisi vaan lakata vertailemasta itseään muihin, mutta se taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty 🙈 Monesti erehdyn miettimään, että mitähän tuo mieheni minussa oikein näkee? Itse kun en itseäni koe mitenkään viehättäväksi roikkuvien tyhjien tissipussieni kanssa tai arpisen ylimääräisen vatsanahan kanssa 🙈 Huoh... Kertokaa mulle miten voisi oppia näkemaan itsessään niitä hyviä juttuja?
Ai niin, sen verran positiivista tässä on, että meillä on TAAAAAS muutto edessä ja tällä kertaa yhdessä mieheni kanssa. ❤️
Valitettavasti tämäkin iloinen asia on kerännyt päällensä mustan varjon, nimittäin pelon. Mua on alkanut tämä yhteenmuutto pelottamaan todella paljon. Olen alkanut pelkäämään jälleen menneisyyden toistumista. Olen nähnyt paljon jälleen painajaisia siitä, kuinka minut jätetään yksin, minua pilkataan, halveksitaan ja petetään. Olen monena aamuna herännyt hiestä märkänä ja olo on ollut todella kurja. Vaikeaa tästä tekee sen, että minulla on ihana mies, jota rakastan aivan älyttömän paljon ja tunnen tästäkin syyllisyyttä, kun annan menneisyyden traumojen nousta niin voimakkaana pintaan. En halua tuntea näin, en jaksa pelätä enää... Olen jo tarpeeksi monta vuotta elänyt pelossa, nyt alkaa riittämään.
Minulla on paha tapa turruttaa pahaa oloa suorittamiseen. Haalin hirveesti tekemistä ja menemistä juuri silloin kun alan uupumaan. Tämähän ei tee millään tavalla hyvää. Ajan itseni uupumukseen silloin kun ahdistaa ja elämä kaatuu päälle. Onneksi olen alkanut pikkuhiljaa tunnistamaan itsessäni näitä piirteitä. En edelleenkään tee sitä ajoissa mutta pienin askelin on alkanut menemään parempaan suuntaan. Vielä kun oppisin pyytämään sitä apua ajoissa ja luovuttamaan ohjat muille, antamaan sitä vastuuta muille ja ottamaan sitä omaa aikaa ja hengähdyshetkeä herkemmin, ilman että tuntisi siitä huonoa omaatuntoa.
Päätin nyt ottaa jälleen härkää sarvista kiinni ja aion soittaa huomenna terveyskeskukseen ja varata ajan lääkärille, josko saisin lähetteen taas jollekkin psykologille keskustelemaan.
