3 vuotta

3 vuotta sitten maailmani muuttui. Minusta tuli äiti. Sain elämälleni suunnan, tarkoituksen. 

3 vuotta sitten opin mitä on rakastaa jotain niin paljon, että olisi valmis kuolemaan hänen vuokseen.

Opin mitä on pelätä jonkun vuoksi niin paljon, että järki meinaa lähteä.

Opin myös, että kaikki mitä luulin tietäväni vanhemmuudesta, jouduin ne opettelemaan alusta. Heittämään omat oletukset roskikseen ja toteamaan, ettei ne asiat meneekään niin kuin on mustavalkoisesti ennen ajatellut. 

Samalla kun minä olen koittanut opettaa sinua, olet sinä myös opettanut minua. <3

Olet herkkä ja rakastava poika. Pidät kauniista asioista kuten linnuista, pilvistä ja auringosta. Ajattelet todella paljon asioita, välillä jopa liikaakin. Muistisi on käsittämätön ja luonteeltasi olet aina ollut se tarkkailija luonne. Olet kovin huomaavainen, haluat aina auttaa. Voi kumpa monet piirteesi säilyisivät läpi elämäsi <3

Viime viikonloppuna juhlittiin etukäteen näitä juhlia kahdessa erässä. Viikonloppu oli todella rankka niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta nyt ne ovat onneksi takana päin <3

Teemana toimi ryhmä hau ja vahtitornin muotoisen kakun sijaan oikaisin hieman kakku toiveesta ja tein perus kermakakut kakkukuvalla. Juhlat taisi onnistua ainakin sankarin mielestä ja lahjoja tuli todella paljon joissa riittääkin touhua pitkäksi aikaa :)

Kipu ei kuole huutamalla

Mulla on viime aikoina ollu todella vaikeaa pitää pääkoppa kasassa. Tunteet on menneet ylös alas, kuin vuoristoradan juna. Välillä on päiviä kun kaikki sujuu hyvin, olo on hyvä ja energinen. Sitten on ollut niitä päiviä kun tekisi mieli mennä parvekkeelle ja huutaa kipu pois niin kauan kuin vain ääntä suinkaan tulisi. Viimeiset 2 viikkoa on lähinnä olleet tätä jälkimmäistä kivussa rypemistä. Saatiin koko poppoo joku ihme flunssa vieraaksi ja oltiin samaan aikaan kaikki 38.5 asteen kuumeessa. Minä tosin tunnuin olevan ainoa kehen kuume vaikutti energiatasoja alentavalla tavalla, näiltä puolituisilta kun kuume ei tuntunut vievän muuta kuin ruokahalun. -_-

Koko poppoon ollessa sairaana sitä erityisesti huomaa kuinka sitä kaipaisi sen toisen puoliskon läsnäoloa, et olisi rinnalla se jonka kanssa jakaa se arki, jonka kanssa vuorotella ns. hoitovuorot, jotta toinen voisi koittaa hetken edes levätä. Ei tarvitsisi kaikkien kolmen kipeenä olevan mennä yhtä aikaa sinne apteekkiin ja kauppaan, vaan toinen voisi jäädä niiden pienempien kanssa kotiin siksi aikaa. Olisi läsnä myös niissä hyvissä hetkissä. Pienin päätti opetella konttaamisen jaloa taitoa ja minä itkin kun tuli niin paha olo, ettei se toinen vanhempi näe tätäkään oppimisen riemua. Näitä tilanteita kun ei enää takaisin saa.

Itkua ja ahdistusta aiheuttaa myös se jokapäiväinen huoli toista kohtaan. Vaikka aviomieheni onkin tehnyt mulle ja meille kamalia asioita, kun vielä asuttiin yhdessä, niin tiedostan silti sen että hän oli hyvin sairas ja on edelleen ja sisimmässään hän on ihan eri ihminen kun mitä hän nyt riippuvuuden takia on. Kaikkien ahdistavien ja kamalien koettelemusten jälkeen välitän todella paljon edelleen hänestä ja tunnen valtavaa tuskaa katsellessa mitä riippuvuus tekee ihmiselle jonka kanssa olen puolet elämästäni matkannut. Se kun näkee rakkaan ystävän hiljalleen kävelevän askel askeleelta lähemmäs hautaa, etkä voi edes tehdä asialle mitään muuta kuin seurata vieressä ja toivoa toisen havahtuvan oikeasti siihen oman tilanteensa vakavuuteen. Se on jotain ihan kamalaa...

Koitan tässä kaikessa myös pitää positiivisuutta yllä ja koitan olla katkeroitumatta. Vaikka sielu huutaa miksi minä olen joutunut tähän tilanteeseen, mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tän kaiken taas... Miksei minun anneta olla onnellinen, kun elämäni on ollut syntymästä asti yhtä kamppailua.
Ulkoisesti huomaan, että olen kasvattanut jälleen suuren muurin eteeni. Kestohymy koristaa kasvoja koko ajan ja en vain osaa sanoa muille kuinka pahalta oikeasti tuntuu.
On mulla ihmisiä kelle voin puhua ja arvostan sitä suuresti. Välil vaan toivois kun voisi oikeasti hajota jonkun syliin ja itkeä vapaasti kaikki tuska pois. Kaippa tämä joskus helpottaa ja onhan tapahtumista kulunutkin vasta vähän aikaa, että väkisinkin menee aikaa käsitellä tapahtumia. Onneksi on nämä kaksi puolituista jotka tarvitsevat ja joiden takia minun täytyy olla vahva ja jaksaa päivästä toiseen. <3