Oma aika

Vanhemmuuden kiistellyimpien aiheiden joukossa tuntuu olevan vanhempien oman ajan tarve. Toiset vanhemmat ovat ehdottomasti sitä mieltä, ettei moisesta saisi koskaan edes haaveilla, koska sinähän olet päättänyt lapsia hankkia, tarkoittaa se automaattisesti sitä, että sinä olet heihin sidottuna kellon ympäri ja vuoden jokaisena päivänä.. Ja valittaa ei saa! :D

Toiset taas ymmärtävät myös sen, että vanhemmatkin ovat ihmisiä omine tarpeinemme. Meistä ei tule robotteja lasten saannin myötä, jotka jaksavat tauotta palvella jälkikasvuamme, vanhemmatkin toisinaan kaipaavat edes pienen hetken aikaa ollekseen vain oman itsensä kanssa.

Kun on yksin vastuussa omista jälkeläisistään kellon ympäri, ei sitä omaa aikaa ole. Illalla kun saa lapset nukkumaan, on monesti niin väsynyt päivästä, ettei jaksa kuin silmät ummistaa tai korkeintaan katsoa joku yksi hömppäsarjan jakso nollatakseen edes vähän päätä. Toiset kokevat, että tämä on sitä omaa aikaa, mutta itse en koe asiaa niin. En minä saa silloin täysillä keskittyä mihinkään omaan harrastukseen, en voi lähteä kodistani mihinkään ja joudun silti olemaan valmiustilassa koko ajan. Omasta vireystilasta puhumattakaan, joka on usein tässä vaiheessa täysi nolla.

Valta osa päivistä meneekin todella hyvin, olen onnellinen siitä, että saan olla lasteni elämässä joka päivä, näen heidän uusimmat taitonsa ja saan olla läsnä hassuissa jutuissa. Olen etuoikeutetussa asemassa siinä, kun voin luoda vahvan siteen lasteni välille. 

Näiden ihanien asioiden varjopuolena on oman minän hukkuminen, identiteettikriisit ja liiallinen kuormittuminen. Perhe-elämässä kun taakkaa pystytään jakamaan, hyvin toimivassa parisuhteessa molemmat saavat aikaa myös omille jutuille, toisen ottaessa vetovastuun, jos toinen kokee uupumista, tulee toinen tässäkin kohtaa ottamaan asiasta koppia ja uupuneempi osapuoli saa hetken vetää happea. Yksin ollessa kun ei sitä vastuuta voi kenenkään kanssa jakaa. Yksin joudut miettimään kaiken aina aamupalasta päiväohjelmaan asti, huolehtimaan kaiken mitä jälkikasvu mahdollisesti tarvitsee, ottamaan yksin vastaan sen uhmakiukuttelun, kaiken.

Ja kun ei se ole pelkästään edes sitä kuinka selviytyy yksin arjen haasteista. Me vanhemmatkin tosiaan olemme ihmisiä. Meilläkin on omat tarpeemme. Itse ainakin henkilökohtaisesti kaipaan välillä aikaa kun saisi edes juoda aamukahvin rauhassa ilman erotuomarin virkaa, saisi edes sen pienen hetken istahtaa kuunnellen täyttä hiljaisuutta. Edes sen yhden kerran viikossa olisi jaksamista ja aikaa keskittyä 100% johonkin omaan juttuun, on se sitten piirtäminen, blogin kirjoittaminen tai vaikka mennä tekemään pieni lenkki ulkoilmaan ilman, että joutuu miettimään seuraavaa ruokaa, puuttuvien välikausivaatteiden ostoa, miettimään missä kukakin lapsista kirmailee tai ovatko yleensäkkään sovussa keskenään. Sitä, että minä saisin olla pikkiriikkisen hetken MINÄ, enkä pelkkä äiti. Kaipaan myös sitä, että minä saisin olla joskus se heikko, näyttää sen etten minä jaksa, että saisin tuntea sen kun joku ottaa koppia ja jatkaa siitä mihin itse olen jäänyt jos omat voimat eivät enää riitä.

Tähän liittyen minulla tuli juurikin tämä uupuminen tässä muutamia päiviä sitten, kaikki pikku jutut alkoi tuntua ylitsepääsemättömän suurelta ja niskan päällä alkoi olemaan tonneittain painolastia. Yksi pieni lause sai mut romahtamaan toden teolla ja itkusta ei menannut tulla loppua. Tässä kohtaa olin todella onnellinen, että kumppanini oli täällä luonani. Hänen kanssaan sain purettua kaiken mikä mieltä painoi, mun ei tarvinnut yksin selviytyä olojeni kanssa ja sain käpertyä turvalliseen kainaloon <3 Seuraavana päivänä kumppanini passittikin minut hetkeksi yksin pihalle kahvikupposen kanssa. Hän sanoi, että nyt minun on otettava happea ja hän pärjää kyllä lasten kanssa vaikka mikä olisi. Puolisen tuntia minä istuin junaradan viereisellä polulla nauttien pelkistä luonnon äänistä. Se jo että pystyi hetkeksi tyhjentämään päänsä täysin, ei tarvinnut miettiä yhtään mitä kotona tapahtui, toi minulle valtavasti energiaa taas jaksaa. Tätä olin kaivannut niin kauan <3

Arjen muutoksia

Alkuun kun keskuuteemme saapui nämä rajoituket liikkumisesta ja kyläilystä, ihmisten kokoontumisista, ensimmäinen ajatukseni oli että millä ihmeellä minä saan ajan kulumaan kotosalla? Nyt kun ei voinut esikoistakaan viedä edes hoitoon, joka olisi katkaissut päivää, tuonut vaihtelua esikoisen arkeen ja itselleni edes puolikkaan helpotuksen arkeen. 

No ensimmäinen viikko olikin suoraan sanottuna ihan hirveä. Oma pää löi koko ajan ihan tyhjää, en keksinyt mitään tekemistä ja päässä vain pyöri ajatus, että kuinka tästä selviää, jos tämä kestää viikko tolkulla, kuukaisi tolkulla?? :O 

Lapsetkin tappelivat koko ajan, vaikka mitä koitti keksiä, jotta aikaa kuluisi ja tekemistä olisi.

Toisella viikolla se alkoikin jo hieman helpottamaan. Sitä kun oli pakko keksiä jotain korvaavaa tekemistä niiden poistuneiden totuttujen rutiinien tilalle. Iski leivonta vimmaa, aloin koluamaan kaappeja mihin en ollut koskenut sitten muuton jälkeen, tavaraa alkoi lentämään roskiin asti ja mieli virkastui näistä. 

Ollaan ulkoiltu myös todella paljon. Ollaan sitä tehty ennenkin usein, mutta nyt kun ei voinut käyttää esikoisen hoitopaikassa tapahtuvia ulkoiluhetkiä enää tekosyynä omien ulkoiluhetkien välttelyn syynä, on ollut pakko päivittäin ulkoilla. Onneksi ilmatkin ovat olleet todella suotuisia ja kannustavia tähän jokapäiväiseen ulkoiluun. 

Mieheni saapui muutama viikko sitten tänne luokseni viettämään lomautusaikaa. Yhteistä arkea näillä tämän hetkisillä tiedoilla olisi noin kuukauden verran. Toisen aikuisen läsnäolo on helpottanut arkea todella paljon. On joku jonka kanssa jakaa päivän tapahtumat, jakaa edes vähän sitä vastuuta arjen pyörittämisestä, ettei kaikki ole vain omilla harteilla. On joku jonka kainaloon saa käpertyä illalla, saa halauksen silloin kun tuntuu ettei omat patterit tahdo riittää ja joku joka myös ideoi päivän tekemisiä.

On ollut todella mukavaa päivittäin käydä yhteisillä pitkillä ulkoiluhetkillä. Olenkin yllättynyt siitä miten paljon viime aikoina on aikaa tullut vietettyä pihalla. Monesti päivittäiset lenkkimme on ollut 3km-4.5km luokkaa ja tunneissa ulkoilua on tullut päivittäin 1.5h verran, välillä jopa enemmänkin. Tämä on näkynyt ainakin itsessäni positiivisena asiana yleisen jaksamisen parantumisena. En ole koko ajan niin väsynyt ja nuutunut. Energiaa on alkanut olemaan moniin asioihin paljon enemmän eikä arki pyöri enää sen ympärillä "mihin mulla tänään riittää jaksaminen". 

Olen myös itsessäni huomannut sen kuinka vaikeaa minun on päästää niistä ohjistä mitä olen vuosia joutunut pakon edessä pitelemään. Olen todella huono jakamaan taakkaani kenenkään kanssa ja etenkin avun pyytäminen mulla on iso ongelma. Tämä on minut ajanut välillä siihen, että olen itse aiheuttanut itselleni uupumusta ja tätä myöden aiheuttanut myös muille tarpeetonta mielipahaa. On tullut omaa oloa purettua tiuskimalla ja liian ilkeillä sanoilla, vaikka kaiken tämän olisin voinut välttää vain pyytämällä suoraan apua. Tässä on jälleen suuren suuri itseni kehitys paikka. Täytyy opetella pyytämään apua ja lakata ajattelemasta "mitä jos olen toiselle taakka, mitä jos pyydän liikaa jne."

Onneksi tässäkin asiassa on halu kehittyä ja oppia pois omista juurtuneista tavoista, jotta saadaan arki kaikille paljon helpommaksi ja stressivapaammaksi. 

Kaiken kaikkiaan olen nauttinut todella kovasti yhteisestä ajastamme oman kumppanini kanssa ja vähän jopa hirvittää, kuinka sitä osaa päästä taas kiinni siihen omaan vanhaan arkeen, kun toinen joutuu töiden takia kotiinsa palaamaan. Tämä esimaku mahdollisesta yhteisestä arjesta on vaikuttanut kyllä todella lupaavalta ja odotan innolla tulevaisuutta, jossa mahdollisesti saamme jakaa kotimme ja arkemme päivittäin. Tämä yhdessä vietetty aika on luonut paljon itselleni varmuutta siitä, että haluan tätä tulevaisuudelta, ennen kaikkea uskallan ajatella arkeani oikeasti toisen aikuisen kanssa ilman että pelot valtaa mielen "mitä jos kaikki meneekin taas pieleen".

Mitäs teidän muiden arkeen kuuluu? <3