Vanhemmuuden kiistellyimpien aiheiden joukossa tuntuu olevan vanhempien oman ajan tarve. Toiset vanhemmat ovat ehdottomasti sitä mieltä, ettei moisesta saisi koskaan edes haaveilla, koska sinähän olet päättänyt lapsia hankkia, tarkoittaa se automaattisesti sitä, että sinä olet heihin sidottuna kellon ympäri ja vuoden jokaisena päivänä.. Ja valittaa ei saa! :D
Toiset taas ymmärtävät myös sen, että vanhemmatkin ovat ihmisiä omine tarpeinemme. Meistä ei tule robotteja lasten saannin myötä, jotka jaksavat tauotta palvella jälkikasvuamme, vanhemmatkin toisinaan kaipaavat edes pienen hetken aikaa ollekseen vain oman itsensä kanssa.
Kun on yksin vastuussa omista jälkeläisistään kellon ympäri, ei sitä omaa aikaa ole. Illalla kun saa lapset nukkumaan, on monesti niin väsynyt päivästä, ettei jaksa kuin silmät ummistaa tai korkeintaan katsoa joku yksi hömppäsarjan jakso nollatakseen edes vähän päätä. Toiset kokevat, että tämä on sitä omaa aikaa, mutta itse en koe asiaa niin. En minä saa silloin täysillä keskittyä mihinkään omaan harrastukseen, en voi lähteä kodistani mihinkään ja joudun silti olemaan valmiustilassa koko ajan. Omasta vireystilasta puhumattakaan, joka on usein tässä vaiheessa täysi nolla.
Valta osa päivistä meneekin todella hyvin, olen onnellinen siitä, että saan olla lasteni elämässä joka päivä, näen heidän uusimmat taitonsa ja saan olla läsnä hassuissa jutuissa. Olen etuoikeutetussa asemassa siinä, kun voin luoda vahvan siteen lasteni välille.
Näiden ihanien asioiden varjopuolena on oman minän hukkuminen, identiteettikriisit ja liiallinen kuormittuminen. Perhe-elämässä kun taakkaa pystytään jakamaan, hyvin toimivassa parisuhteessa molemmat saavat aikaa myös omille jutuille, toisen ottaessa vetovastuun, jos toinen kokee uupumista, tulee toinen tässäkin kohtaa ottamaan asiasta koppia ja uupuneempi osapuoli saa hetken vetää happea. Yksin ollessa kun ei sitä vastuuta voi kenenkään kanssa jakaa. Yksin joudut miettimään kaiken aina aamupalasta päiväohjelmaan asti, huolehtimaan kaiken mitä jälkikasvu mahdollisesti tarvitsee, ottamaan yksin vastaan sen uhmakiukuttelun, kaiken.
Ja kun ei se ole pelkästään edes sitä kuinka selviytyy yksin arjen haasteista. Me vanhemmatkin tosiaan olemme ihmisiä. Meilläkin on omat tarpeemme. Itse ainakin henkilökohtaisesti kaipaan välillä aikaa kun saisi edes juoda aamukahvin rauhassa ilman erotuomarin virkaa, saisi edes sen pienen hetken istahtaa kuunnellen täyttä hiljaisuutta. Edes sen yhden kerran viikossa olisi jaksamista ja aikaa keskittyä 100% johonkin omaan juttuun, on se sitten piirtäminen, blogin kirjoittaminen tai vaikka mennä tekemään pieni lenkki ulkoilmaan ilman, että joutuu miettimään seuraavaa ruokaa, puuttuvien välikausivaatteiden ostoa, miettimään missä kukakin lapsista kirmailee tai ovatko yleensäkkään sovussa keskenään. Sitä, että minä saisin olla pikkiriikkisen hetken MINÄ, enkä pelkkä äiti. Kaipaan myös sitä, että minä saisin olla joskus se heikko, näyttää sen etten minä jaksa, että saisin tuntea sen kun joku ottaa koppia ja jatkaa siitä mihin itse olen jäänyt jos omat voimat eivät enää riitä.
Tähän liittyen minulla tuli juurikin tämä uupuminen tässä muutamia päiviä sitten, kaikki pikku jutut alkoi tuntua ylitsepääsemättömän suurelta ja niskan päällä alkoi olemaan tonneittain painolastia. Yksi pieni lause sai mut romahtamaan toden teolla ja itkusta ei menannut tulla loppua. Tässä kohtaa olin todella onnellinen, että kumppanini oli täällä luonani. Hänen kanssaan sain purettua kaiken mikä mieltä painoi, mun ei tarvinnut yksin selviytyä olojeni kanssa ja sain käpertyä turvalliseen kainaloon <3 Seuraavana päivänä kumppanini passittikin minut hetkeksi yksin pihalle kahvikupposen kanssa. Hän sanoi, että nyt minun on otettava happea ja hän pärjää kyllä lasten kanssa vaikka mikä olisi. Puolisen tuntia minä istuin junaradan viereisellä polulla nauttien pelkistä luonnon äänistä. Se jo että pystyi hetkeksi tyhjentämään päänsä täysin, ei tarvinnut miettiä yhtään mitä kotona tapahtui, toi minulle valtavasti energiaa taas jaksaa. Tätä olin kaivannut niin kauan <3
Ensinnäkin, kiitos kun bloggaat! Bloggerin feedi on harmillisen hiljainen. Minusta on erityisen kivaa lukea ihan ihmisten perus arkijuttuja koska omassa elämässä joka päivä on nyt just aika samanlainen.. mitä jaksamiseen tulee, niin klisee kuin se onkin, sun oma aika koittaa ja se hiipii elämään niin varkain että sitten miettii; hupsis minne mun vauvat katosi. Pikkulapsiarki oli itsellekin välillä lannistavaa, mun murusilla on nää autismi/kehitysvamma ja toisella ADHD jotka toivat kaikennäköistä kommervenkkiä arkeen. Nyt on meillä isän näkeminen ollut yhteisesti sovitusti jäissä kohta 2kk kun oomme eri maissa eikä matkustamaan pääse. Tyttären kohdalla se tosiaan tapahtui ihan yllättäin kun lapsi olikin hups niin iso ettei se nyhjääkään puntissa vaan juoksee ulkona kavereiden kanssa. Pojan ja mun symbioosi on edelleen voimakas kun hän ei voi olla yksin koskaan mut hänen kasvu esiteiniksi vaikka onkin nuoremman tasolla henkisesti, on tuonut niin paljon helpotusta arkeen että hyvillä mielin jaksaa. Sitten jos ei oikeasti saa ikinä lapsivapaata niin kannattaa kokeilla kunnan kotihoitoa tai perhetoimintaa. Mun oli tosi vaikeaa ensinnäkin laskea sossut "nuuskimaan", ja sitten perhehoitaja mun omaishoidon vapaita tekemään mutta nopeasti huomasin että hei, huoli oli turha ja sain rohkaisua siihen että oon hyvä äiti, mulle on vaan annettu pikkuisen liikaa kannettavaksi ja toveruutta kasvatukseen sain myös joten lämpimät muistot jäivät ja tällä erää täällä Virossa pärjätään ihan iloisina ilman tukiverkostoa, joskin Suomeen on jo kova ikävä!
VastaaPoistaKiitos ihanasta kommentista <3
PoistaOlen tätä myös miettinyt, että niin se taitaa mennä, että tulevaisuudessa minulla onkin päinvastainen ongelma ja oikein toivoisin sitä, että lapset olisivat joskus edes kotona jne :'D
Mutta kaippa se kuuluu siihen kasvu vaiheeseen vanhemmuuden tiellä, oppimista eri vaiheiden kanssa elämiseen, luovimista omien ja muiden tarpeiden kanssa :)
Huh, no sinä et kyllä ole helpolla päässyt :( on varmasti ollut ajoittain todella rankkaa. Hatun nosto sinulle kyllä ja ihailen tuota teidän uskallusta hypätä tuntemattomaan muuttamisen muodossa ihan toiseen maahan. Mutta on se varmasti myös antanut paljon.
Itsellänikin on paha vika koittaa pärjätä yksin, mun on todella vaikeaa pyytää apua ja tulee helposti ajettua itsensä uupumisen ääripäähän. Toivon että tulevaisuudessa kun mieheni kanssa yhteen muuttoa aletaan toteuttamaan, pystyy hän ehkä välillä ottamaan pojista vastuuta ja saisi itsellekin mahdollisuuden ottaa säännöllisemmin aikaa itseni kanssa, jotta jaksan taas olla hyvä äiti :)
Nostan kyllä hattua kaikille äideille! Mukavaa kuulla, että olet löytänyt ihmisen jonka kanssa edes hiukan saa "taakkaa" tasattua :) Pääasia, että tiedät olevasi hyvä äiti ja yrität parhaasi ♥ kukaan vanhempi ei ihmeisiin pysty, varsinkaan yksin useamman lapsen kanssa.
VastaaPoistaOlen miettinyt vanhemmuutta paljon itsekin, mikäli se päivä jossain vaiheessa koittaa. Olen ollut niin tarkka omasta ajastani jo nyt lapsettomana, että en tiedä miten ihmeessä siitä olisi valmis luopumaan. Puhumattakaan muista luonteenpiirteistäni, että pystyisinkö olemaan paras mahdollinen vanhempi lapsilleni, mikäli möröt iskevät päälle. Mutta kaipa siinä oppii ja niinkun monet sanoo, pikkulapsiarki on vain väliaikaista ja hyviäkin puolia vanhemmuudessa riittää.
Tsemppiä kevääseen ♥
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen saanut lottovoiton kun olen tuollaisen kumppanin rinnalleni löytänyt mitä mieheni on. Arvostan häntä suuresti <3
PoistaJa sinäpä sen sanoit, pääasia, että parhaansa yrittää, enempää ei kukaan meistä voi. :)
Vanhemmuus on kasvamista ja ainakaan itse en olisi siihen voinut millään muotoa ennakkoon valmistautua. Vaikka kuinka koitin tilannetta kuvitella, se miltä vanhemmuus henkisellä tasolla tuntui, tuli lopulta täytenä yllätyksenä. Sen oppii vasta kokemalla itse.
Rankkaa tämä on, on sitten parisuhteessa tai yksin, sitä ei käy kieltäminen, mutta kyllä tämä myös niin paljon antaa <3 Itse en ajottaisten rankkojen hetkien vuoksi siltikään vaihtaisi tätä mihinkään ^_^
Opettelua tämä on, minä opetan lapsia ja samalla lapset opettavat minua :D
Toivottavasti sinulla on hyvä tukiverkosto, jos joskus elämä ajautuu siihen suuntaan, että sinustakin äiti tulee :) Se auttaa jaksamaan paremmin kun saa välillä lapsia hoitoon jonnekkin ja saa sitä omaa aikaa ja parisuhde aikaa :)
Kuin myös tsemppiä sinulle sinne <3 ^_^