Onko tämä mun juttu?

Työharjoittelua on nyt takana 3 viikkoa ja vielä olisi toiset kolme viikkoa jäljellä. Olen tosiaan eräässä päiväkodissa esikouluryhmässä työharjoittelussa. Nämä kolme viikkoa ovat olleet todella antoisia. Ensimmäinen viikko oli todella haastava, ekoina päivinä meinasi itku tulla ja olo ettei musta olekkaan tähän. Lasten jatkuvat kyselyt "miksi sun ääni on tollanen, se kuulostaa musta todella oudolta, miks sulla on miehen ääni" alkoivat tuntumaan muutaman päivän jälkeen todella raskailta ja kotona itkua tihrustin asiasta. Muistot koulukiusaamis ajoista oli vahvana mielessä ja mä ihan tosissaan mietin, et onko musta tähän, kestänkö mä tälläistä arkea päivästä toiseen, vuodesta toiseen? Pitäisikö mun vain luovuttaa ja mennä takaisin keittiö alan työhön jossa saan piiloutua keittiöön kattiloiden ja uunien taakse?

Muutaman päivän kankeuden jälkeen asiat alkoivat sujumaan. Minut on otettu tosiaan ihan älyttömän hyvin vastaan tuolla ja vastuuta on annettu todella paljon. Mulla on tunne niinku olisin yksi työntekijöistä. Olen päässyt todella kattavasti opettelemaan sitä, millaista se päiväkoti arki todella on. Eniten haasteita minulla on saada ääneni kuuluviin, etenkin ulkona ollessa missä ääneni hukkuu tuuleen vaikka kuinka huutaisin, mutta täytyy kehitellä itselleni nopeat jalat jotta pääsen nopeasti puuttumaan eri tilanteisiin. Parasta tässä työssä on se kun voi olla apuna näille pienille ihmisen taimille, ohjata ja olla läsnä päivittäin heidän iloissa, olla tukena, jos tukea tarvitsevat. Mikään päivä ei ole samanlainen. 

Edeltävä viikko alkoi sillä kun erään lapsen vanhempi kertoi minulle kuinka tämä lapsi niin tykkää minusta ja on kuulemma minusta puhunut paljon kotona. Tämä kyllä tuntui ihan älyttömän hyvältä. 

Lisäksi eräs sijainen sanoi eilen työviikon päätyttyä: "sä sovit niin hyvin tälle alalle, koitahan valmistua pian, jotta tää ala saa sun kaltaisen työntekijän" 😳😍 

Tälläinen palaute saa kyllä mielen älyttömän hyvälle tuulelle ja tulee sellainen olo, että mä taidat tehdä jotain oikein, ehkä tää tosiaan on tavoittelemisen arvoinen asia, ehkä mä sittenkin pystyn tähän.

Pää pyörällä

 Viimeiset 4 viikkoa ovat olleet melkoista pyöritystä. Päästyäni kouluun 1.2 alkoi minulla todella tiivis työtahti. Hyppäsin mukaan kesken opinto-osion ja minulle kasaantui tehtäviä kirittäväksi melkoinen määrä. Niihin menikin kaikki aika iltaisin ja etäpäivisin. Välillä ajattelin jo, että minusta ei olekkaan tähän. Usko itseen on ollut todella kovalla koetuksella ja välillä on menty silläkin osa-alueella todella syvissä vesissä. Mutta minä selvisin niistä. Sain tehtävät tehtyä ja kirittyä muut kiinni ja nyt olen ollut viikon jo ensimmäisessä työharjoittelussa. Työharjoittelua onkin kokonaista 6 viikkoa, joten melko kattavasti pääsen oppimaan asioita. Työporukkakin on ottanut minut ihan hyvin vastaan :)

Tämä viikko minulla onkin ollut hiihtolomaa ja olen saanut viettää sen ihan yksin. Edelleen huomaan sen kuinka vaikeaa minun on olla yksin. Olen tottunut siihen että aina on joku kotona. Yksin ollessa minun on vaikeaa keskittyä mihinkään järkevään, en tahdo osata aloittaa mitään järkevää ja huomaan että yksin ollessa syömisetkin menee heti todella huonolle tolalle. Tässä minulla on selvästi suuri parantamisen paikka. Sain kuitenkin raahattua yhtenä päivänä itseni metsään samoilemaan ja se teki kyllä mielelle hyvää. Miksi ihmisen on niin vaikeaa huolehtia siitä omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista?

Keskiviikkona minä kävin elämäni ensimmäisen kerran kasvohoidossa. Voi että miten oudolta se tuntuikaan. Hemmottelua vain minulle? Siinä kun saatiin hoitavat naamiot levitettyä naamalle, jätti tämä työntekijä minut hetkeksi yksin hämärään huoneeseen rentoutumaan. Oli tiettekö melkoinen työ purra hampaita yhteen ja olla itkemättä, kun iski sellainen valtava liikutuksen tunne. Sitä kun on vuosia elänyt vain muita varten, huolehtien muiden hyvinvoinnista, on siinä samalla unohtanut sen tärkeimmän. Minun itseni hyvinvointi. Miksi kerta toisensa jälkeen sortuu siihen että unohtaa itsensä hemmottelun? Onneksi sain tuon lahjakortin viimevuonna syntymäpäivälahjaksi isältäni ja äitipuoleltani. En olisi varmastikkaan koskaan osannut järjestää itselleni moista. Kyllä se vaan niin on, että kun itse pitää itsestään huolta, pystyy myös pitämään toisista huolta. 

Onko teidän muiden helppoa ottaa itsellenne hemmotteluhetkiä, joissa teette asioita vain omaa itseänne varten?