Itsetunto

Oon ihmisenä sellainen, että näytän omat murheeni hyvin harvoille. Ulospäin koitan viimeiseen asti esittää, että kaikki on hyvin vaikka todellisuudessa saattaisin uida hyvinkin syvissä vesissä. Ollaan psykologin kanssa paljon käsitelty myös tätä piirrettä minussa ja sen juuret ulottuvat varhaiseen lapsuuteen. Olen joutunut paljon tukahduttamaan omia olojani, silloin kun koin todella pahaa koulukiusaamista, en saanut siihen lainkaan tukea. Kotona koitin asiasta kertoa, sain osakseni vähättelyä "kyllä minäkin lapsuudessa olen joutunut paljon kaikkea kokemaan".. Tää oli yleinen lause jonka sain kuulla kun yritin kertoa miten pahalta joka päivä tuntui mennä kouluun. En saanut tukea, puuttumista asiaan enkä ymmärrystä. Lopulta en enää kertonut asioista mitään ja paha olo sisällä jatkoi hiljalleen kasvamista. Kiusaajina ei toiminut ainoastaan oppilaat, vaan joukossa oli myös eräs opettaja joka huusi minulle jatkuvasti jossen osannut kutoa tai virkata oikein, hän huusi kun en saanut möreää ääntäni yhtä korkealle kuin muut laulutunnilla. Muutaman kerran opettajan arvostelut sattui minua niin paljon että itkin ja tiuskaisin takaisin. Siitäkin sain puhelun suoraan kotiin jossa sain syyt niskoille "likka täällä nakkelee niskojaan, tähän käytökseen pitää puuttua".. Ja minuahan siitä rankaistiin, en saanut silloinkaan tilaisuutta edes kertoa miten asiat oikeasti oli.

Tuon ajan ihmisillä oli paljon tapana, ettei tunteista saanu puhua, etenkään negatiivisista, ne piti kätkeä visusti ja esittää ulospäin onnellista.

Nämä lapsuudessa ja edeltävässä parisuhteessa koetut hylkäämiset ja yksin pärjäämiset on vuosien saatossa pystyttäneet ympärilleni muurin. En vielä tänä päivänäkään yli 30 vuotiaana uskalla sanoa ääneen miten todella tunnen asioista. Vedän sen tutuksi tulleen kestohymyn kasvoille ja tyydyn sanomaan että kaikki on hyvin tai myötäilen muiden mukana välttyäkseni ylimääräiseltä konfliktilta. Tämä tapa ei tee hyvää. Se syö sisältä päin hyvin paljon ja kerää valtavan möykyn joka odottaa hetkeä milloin purkautua. Ja jossain vaiheessahan se yleensä purkautuu ja silloin sieltä saattaa pulpahtaa ulos paljon padottuja tunteita.

Vuosia kestäneet hylkäämiskokemukset ovat väistämättä vieneet multa itsetuntoa pois. Nyt varsinkin kun olen joutunut uudelleen kohtaamaan menneet psykologilla, on kaikki tilanteet tulleet yhtenä ryöppynä tuohon mieleeni. Nämä ovat ajoittain saaneet tutun itseinhon palaamaan ja pelon "riitänkö minä tälläisenä kuin olen?"
Nettimaailma on petollinen paikka itsensä vertailun kannalta. Joka paikka on täynnä vain niitä silmää hämäävistä kuvakulmista otettuja kauniita kuvia, joissa ei näy jenkkakahvat, kaksoisleuka tai muut epäedukkaat muhkurat, täynnä malleja jotka ovat langan laihoja tai ovat käyneet läpi lukuisia kauneusleikkauksia saadakseen unelmiensa vartalon. Ja osa kuvista on ihan puhtaasti muokattu erilaisilla kuvanmuokkaus työkaluilla mahdollisimman silmiä hiveleviksi. Niiden rinnalla oma roikkuva raskausarpinen maha ja kaksi lasta imetetyt roikkuvat patalappurinnat eivät paljoa mieltä kohota. Nää on pinnallisia asioita ja täytyisi ajatella miten suuren työn kehoni on hoitanut. Ne on kantanut kaksi lasta, ruokkinut kaksi lasta, enkä ole enää mikään 20 vuotias nuori. Mutta en aina voi ajatuksilleni mitään, koska minä olen melko seksuaalinen olento ja minulle se on todella tärkeää, että olen kumppanini silmissä seksikäs ja hyvän näköinen, se että näytän myös omaan silmääni seksikkäältä ja kauniilta on minulle todella tärkeää. Täytyisi olla armollinen itselle ja muistaa, että itsevarmuus on menesti itsessään seksikästä kehon pikkuvioista huolimatta. Ja jokaisella meistä taitaa olla niitä kohtia itsessämme joista emme pidä.

Nämä ajatukset ovat alkaneet vallata mieltäni etenkin nyt kun olen saanut elämääni uuden ihmisen josta on tullut minulle valtavan tärkeä, valtavan rakas ja ihminen johon uskallan luottaa kipeimmätkin asiat. Niin hullua kuin se onkin, samaan aikaan kun koen valtavaa kiintymystä, rauhallisuutta ja luottamusta, koen myös valtavaa pelkoa siitä omasta riittävyydestä ja siitä, jätetäänkö minut taas jossain kohtaa yksin. Olen tästä asiasta psykologin kanssa keskustellut ja ollaan sitä pohdittu, etten voisi mitenkään sitä estää jos joskus tällänen tilanne eteen jälleen tulee, se on vain luotettava. Vaikka tiedostan faktan mitenkä asiat vain on, tuntuu se silti pelottavalta. Etenkin kun olen ihmisenä sellainen, joka kaipaa kovasti sitä että minut hyväksytään, että kuulun porukkaan, haluan tuntea sen että olen tärkeä, haluttu ja rakastettu.

Kehoahdistuksen velloessa on monesti vaikeaa myös muistaa se tosiasia, että olen saanut tässä viimeisen 1.5vuoden aikana painon putoamaan n. 12kg, se jo itsessään on iso saavutus ja terveyttä edistävä. Vielä täytyisi saada kiinteytettyä jollain konstilla tuo venynyt iho mutta kaikki aikanaan ja pikkuhiljaa. 

Uskon että aika varmasti korjaa nämäkin tuntemukset, jahka saan käsiteltyä ne menneisyyden möröt, voin taas alkaa täysillä nauttimaan siitä tunteesta, että hei minä taidan sittenkin kelvata. Olenkin koittanut isompien ahdistus hetkien tullen saada ajatukset toisaalle piirtämisen avulla, olen kopioinut kumppanini kirjoittamia ja minulle lähetettyjä kauniita sanoja ylös erilliseen paikkaan josta minun on niitä helppo lukea itselleni muistutukseksi.
Helppoa ei aina ole pysäyttää sitä omaa ajatuksenkulkua ikävältä tuntuvalla hetkellä, mutta olen siihen alkanut pikkuhiljaa oppimaan.
En edelleenkään voi kyllin kiittää siitä miten hienosti ja kärsivällisesti kumppanini on jaksanut minua kuunnella ja tukea silloin kun mielikuvitus meinaa ottaa ihan uusia ulottuvuuksia ❤️❤️❤️

Ihanaa ystävänpäivää

Taas on se aika vuodesta, kun ihmiset hullaantuvat ystävänpäivästä. Kaupat tursuavat aiheeseen sopivasta krääsästä ja herkuista. Toisia tämä päivä ärsyttää suunnattomasti ja kuulen ihmisten sanovan "ystävänpäivä on jokapäivä, eikä vain yhtenä päivänä vuodessa".

Tämä saa pohtimaan miksi toiset ovat niin ärsyyntyneitä aina tälläisistä merkkipäivistä?

Ymmärrän tämän materialismi ärsytyksen täysin, ihmiset ostavat turhaa krääsää, joka lopulta nakataan jätteenä roskikseen, kun ei niitä joka vuosi tulleita pehmonalleja vaan yksinkertaisesti halua säilyttää pölyä keräämässä. 

Tähänkin täytyisi jotenkin saada muutosta, että turhan kynttiläkipon tai pehmonallen sijaan ihmiset antaisivat aikaa. Kävisivät yhdessä ystävän tai kumppanin kanssa elokuvissa, kahvilla tai rauhassa syömässä. Yhdessä vietetystä ajasta jää taatusti pitkäkestoisempi muisto, kuin jostain tusina pehmoturrikasta.

Tein ystäväni pojan 2 vuotis syntymäpäiville vadelma-valkosuklaa hyydykekakun

Sitten jäin pohtimaan myös sitä, kun osa ihmisistä kokee nämä päivät tympeinä siksi, kun ystäviä pitäisi huomioida muulloinkin kuin ystävänpäivänä. Totta tämäkin, mutta itse mietin asiaa siltä kantilta, että monien arki kun koostuu melkoisen hektisestä elämästä, on töitä, harrastuksia, perhe-elämä tuo omat haasteet toisille jne. Onko se oikeasti väärin, että yhtenä päivänä vuodesta ihmiset ehtivät pysähtymään ja sanomaan läheisillensä kuinka tärkeitä ne on ja kuinka paljon heitä arvostaa? 

Itse ainakin myönnän ihan avoimesti, että toisinaan kaipaan tälläistä pysähtymistä, jotta muistan sanoa ihmisille kuinka tärkeitä he ovat. Toki pyrin siihen ihan muinakin päivinä vuodessa, mutta aina se ei juuri toteudu monista erilaisista syistä.

Tälleen ajan saatossa olen huomannut, että monet ystävyys suhteet on minun elämästäni kadonnut. osaan olen ihan itse syyllinen, olen omien menneisyydessä tapahtuvien ongelmieni takia huomaamattani vetäytynyt pois ystävieni joukosta. Osa ystävyys-suhteista on kaikonnut ihan ilman mitään suureellista draamaa, polut ovat vaan vieneet eri suuntiin. Mutta elämä on myös heittänyt tielleni kaikesta kaaoksesta huolimatta myös uusia ihania ystäviä. 

Oma erotilanteeni vuosi sitten karsi hyvin paljon ihmisiä elämästäni pois. Silloin kun olisin apua ja tukea eniten tarvinnut, sain monelta osakseni turhia lupauksia, jopa suoraan sanottuna törkeitä uteluyrityksiä. Minuun otettiin yhteyttä vain saadakseen kuulla mehevimmät juorut, että mitä oli tapahtunut, sitä voivoteltiin ja luvattiin auttaa, tulla kahville jne. lupauksia kuitenkaan koskaan lunastamatta. Silloin pistinkin tälläiset ihmiset tylysti pois elämästäni. Olen sitä mieltä, että mieluummin vaikka 1 hyvä ystävä kuin 10 huonoa. 

Kiitos teille ihanille ystäville ja sukulaisille ketkä ootte mua auttanut ja tukenut silloin kun olen sitä apua tarvinnut <3 ja kiitos myös muutamille lukijoille ketkä ootte tsempannut ja myötäelänyt blogin kautta <3 Olen kiitollinen, että olen saanut ympärilleni todella paljon rakastavia ja välittäviä ihmisiä. <3 <3 <3

 Ja mitä parisuhteeseeni tulee, meille tuli kuluneeksi tuossa viikko sitten 6kk seurustelua. Helpolla ei olla tätä 6kk taivallettu, mutta olen älyttömän onnellinen miehestäni <3 Hän on niin välittävä ja rakastava persoona. Ottaa pojat ihanasti huomioon ja on aidosti kiinnostunut heidän hyvinvoinnistaan. Hän täällä ollessaan auttaa minua todella paljon pyytämättä ja tukee minua kasvatusasioissa. Kun hän on läsnä vierelläni, minulla on tosi levollinen ja välitetty olo. 

Etäsuhde tuo omat haasteet, kun yhteydenpito perustuu valtaosan ajasta vain ja ainoastaan whatsapp-viesteihin. Siinä vaaditaan todella paljon kärsivällisyyttä molemmin puolin ja hyvää kommunikointi taitoa. Itse myönnän tässä kohtaa, että minulla on omat haasteeni tässä asiassa, etten ylitulkitse toisen viestejä, enkä siinä aina ole onnistunut kovinkaan hyvin. Lisäksi nyt kun asiat on ns.hyvin, huomaan, että menneet ovat alkaneet nyt kummittelemaan todella paljon mielessä ja etenkin erossa olo kun ei näe toista, sekoitan helposti omassa päässä menneet nykyisyyteen. Onneksi tässäkin asiassa meillä avoimuus ja rehellisyys on auttanut paljon, ollaan kumpikin voitu puhua toisillemme mieltä askarruttavista asioista ja rauhassa korjata väärinymmärryksiä ja turhia pelkoja. 

En voi muuta sanoa, kuin, että olen löytänyt aivan mielettömän ihanan miehen rinnalleni, joka jaksaa ymmärtää ja tukea minua menneiden käsittelyssä. En usko, että kovin moni olisi pystynyt olemaan näinkään kärsivällinen vastaavissa tilanteissa. Siksi haluankin todella paljon voittaa nämä pelot, jotta pystyisin olemaan hyvä puoliso, ettei ongelmani rasittaisi suhdettamme ja että voisimme molemmat vapaasti vain nauttia siitä mitä meillä on ja kuinka hyvin meillä asiat on <3 <3 

Haluan toivottaa kaikille lukijoille ihanaa Ystävänpäivää <3 <3

Menneisyys huutaa

Luin tuossa lapsia nukuttaessa ihan mielenkiinnolla tätä nykyistä blogiani, kirjoituksia noin 3 vuoden takaa. Kiinnitin huomiota omaan tapaani kirjoittaa silloisista tapahtumista joita elämässäni myllersi. Sanotaan paljon, että alkoholisti sairastuttaa ympärillä olijatkin. Huomaan nyt kuinka hyvin se paikkaansa pitää. Jouduin moneen kertaan lukemaan tekstit uudelleen "olenko oikeasti kirjoittanut asioista noin?". Nyt kun olen päässyt pois siitä kuplasta, jossa vuosia elin, nään tilanteet paljon selkeämmin ja lukiessani vanhoja tekstejäni tuli oikeasti valtaisa suru itseäni kohtaan. Suru miten paljon mä käytin energiaa ja aikaa siihen kokonaiskuvan kiillottamiseen, kulissien ylläpitoon, jottei vain kukaan saisi selville miten meillä oikeasti seinien sisällä asiat menee. En väitä suoranaisesti valehdelleeni tapahtumista, kaikki ovat oikeasti tapahtuneet mitä olen kirjoittanutkin, mutta olen suurennellut ja roikkunut niissä muutamissa hyvissä asioissa mitä tuolloin tapahtui. Tuonut ne uudelleen ja uudelleen suureellisesti ja ihaillen esiin aivan kuin todistellakseni koko ajan kaikille että meillä menee hyvin, peitelläkseni sen totuuden jopa itseltäni. Todellisuus onkin ollut jo vuosia todella hälyyttävä ja huono.

Onneksi olen tosiaan päässyt nykyisin asioita käsittelemään ammatti-ihmisen kanssa, jotta olen saanut ymmärrystä itseäni kohtaan, miksi olen tässäkin tilanteessa toiminut näin. Toivon todella etten löydä itseäni samasta tilanteesta enää uudelleen. Se ihminen mitä olin silloin, oli todella epätoivoinen ihmisraunio. En voi muuta kuin ihmetellä, miten olen siitä kaikesta selvinnyt edes jollain tasolla selväjärkisenä? Pystynyt kaiken tuon jälkeen luomaan uuden alun itselleni ja lapsilleni, enkä ole menettänyt siltikään uskoa elämään, hyvyyteen, siihen ajatukseen että kaikki vielä järjestyy.

Vähemmistäkin asioista on ihmisille jäänyt valtavan paljon katkeruutta ja vihaa.

 Monet tätä itseasiassa jaksavat ihmetellä, miten pystyn kaiken kokemani jälkeen olemaan vielä niin hyvissä väleissä exäni kanssa. No tähän ei paljon sen ihmeellisempää vastausta ole kuin että lasten takia. Aina se ei todellakaan ole helppoa, mutta en halua antaa katkeruudelle valtaa, koska se ei tulisi tapahtumia muuttamaan suuntaan eikä toiseen.
En ole antanut tapahtumia anteeksi, enkä tiedä pystynkö niin koskaan tekemään, mutta olen paljon perehtynyt alkoholismiin, mitenkä sairastunut käyttäytyy ja kuinka sairaus etenee. Tämän tiedon valossa mitä olen asiasta lukenut, olen oppinut elämään tapahtumien kanssa jollain tasolla. Toki edelleen kärsin valtavasti takaumista. Lähes viikottain tulee tilanteita joissa menneisyys ottaa vallan ja saan tosissani tehdä töitä, jotta pääsen taas siihen nykyisyyteen, jotta saan itseni havahdutettua siihen tilaan, että mulla on asiat nykyisin hyvin, mun ei tarvitse enää pelätä.