Pitkä syksy

 Hei vaan pitkästä aikaa. 

Monet kerrat olen blogini avannut kirjoittaakseni kuulumisia, mutta saadessani tyhjän sivun auki, en ole saanut muutamaa riviä enempää suollettua ajatuksia pihalle. 

Kulunut syksy on jälleen vaatinut veronsa ja en häpeile myöntää, että syvässä suossa ollaan jälleen rämmitty. Mutta siinäkin suossa alkaa pikkuhiljaa näkymään kivisempää reunaa josta kavuta jälleen pintaa kohti. 

Täytin tuossa marraskuun alussa 33 vuotta. 

Koulu on tuonut minulle valtavasti stressiä arkeen. Olen ollut päivien jälkeen todella uupunut ja käytökseni kotona on ollut lapsellisen hirveä, kun olen ensin viikko tolkulla padonnut uupumustani ja sen jälkeen tiuskinut ja kiukutellut muulle perheelle väsymystäni. Myös tutut vanhat möröt löysivät tiensä pääni sisälle ja arkeni on koostunut pelon sekaisista tunteista. Koitin taas tikulla jäätä ja vaihdoin hormonaalisen ehkäisyn hormoonittomampiin versioihin, josko se vähän tasaisi mieltä. Olen myös itse uupunut niin paljon omasta tilanteestani, että olen alkanut tajuamaan sen, ettei tilanne voi jatkua enää näin. Sitä kun viikot menee päivästä toiseen itkun sekaisissa tunnelmissa ja paniikkikohtaukset ovat osa lähes päivittäistä arkea, on olo ollut näiden jälkeen totaalisen loppu. Aloin jo pelkäämään sitäkin, että oma rakas kumppanini lähtee tästä jo livohkaan ihan oman käytökseni takia. Ihanasti tämä savolaismörrikkä on kaikesta huolimatta minua jaksanut ja kyllästymiseen asti on vakuutellut minulle, ettei ole tästä lähdössä minnekkään. 💕 En voi muuta sanoa, kuin että olen tavattoman kiitollinen siitä, että hän on pysynyt rinnallani. Hänen sinnikkyytensä minun kanssani on alkanut pikkuhiljaa saamaan sijaa myös tässä paksussa pääkopassa. Olen pikkuhiljaa alkanut enemmän luottamaan siihen, että hän pysyy rinnallani ja ettei minun tarvitse pelätä menneisyyden käyvän toteen tässä suhteessa. 💗

Paljon pelkoa ja stressiä aiheutti myös työharjoittelu, jossa olen nyt kolmatta viikkoa ollut. Vainhainkotimaailma oli itselleni niin vieras aihe, että pelkäsin harjoitteluun menoa ihan tosissaan. Mietin ihan tosissani erilaisia keinoja millä voisin välttyä kyseiseltä pätkältä. 6 viikkoa kun on pitkä aika olla paikassa jossa ahdistaa todella paljon. 

Tälläkin kertaa huomasin pelkoni täysin turhiksi ja ensimmäisen viikon haasteiden jälkeen työ on tuntunut jopa ihan mielekkäältä ja olen ollut jopa innoissani siitä miten paljon uusia asioita olen päässyt oppimaan. Ainoa harmi tällä alalla on mediastakin tutuksi tullut työvoimapula, joka sitten tiettyinä päivinä sanelee todella paljon miten paljon mihinkin uuden opetteluun voidaan paneutua. 

Kävin myös tässä kaksi viikkoa sitten aloittelemassa isompaa tatuointiprojektia 😍 Tekijänä on Tampereelta Tattoo Clinic:in Riikka, joka tekee aivan mieletöntä jälkeä ja huikeaa työtä monien rintasyöpäpotilaiden hyväksi.  Ääriviivat saatiin suuntaa antavasti vedettyä ekalla kerralla ja projektia jatketaan lisää jälleen helmikuun alussa. Toisen puolen kankkua ja kylkeä tikattaessa tuli taas vahvasti kirottua sitä mihin on ryhtynyt, mutta uskon että lopputuloksesta tulee huikea ja kaiken kärvistelyn arvoinen 😊 Tatuointi tulee edustamaan itselleni menneisyydestä irti pääsemistä ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta ilman mielen kahleita. Se edustaa myös toivoa siitä, että löytäisin vielä jonain päivänä arvostuksen itseäni kohtaan ja luottamuksen siitä, että minä riitän juuri omana itsenäni 💖

Menneisyys huutaa

Luin tuossa lapsia nukuttaessa ihan mielenkiinnolla tätä nykyistä blogiani, kirjoituksia noin 3 vuoden takaa. Kiinnitin huomiota omaan tapaani kirjoittaa silloisista tapahtumista joita elämässäni myllersi. Sanotaan paljon, että alkoholisti sairastuttaa ympärillä olijatkin. Huomaan nyt kuinka hyvin se paikkaansa pitää. Jouduin moneen kertaan lukemaan tekstit uudelleen "olenko oikeasti kirjoittanut asioista noin?". Nyt kun olen päässyt pois siitä kuplasta, jossa vuosia elin, nään tilanteet paljon selkeämmin ja lukiessani vanhoja tekstejäni tuli oikeasti valtaisa suru itseäni kohtaan. Suru miten paljon mä käytin energiaa ja aikaa siihen kokonaiskuvan kiillottamiseen, kulissien ylläpitoon, jottei vain kukaan saisi selville miten meillä oikeasti seinien sisällä asiat menee. En väitä suoranaisesti valehdelleeni tapahtumista, kaikki ovat oikeasti tapahtuneet mitä olen kirjoittanutkin, mutta olen suurennellut ja roikkunut niissä muutamissa hyvissä asioissa mitä tuolloin tapahtui. Tuonut ne uudelleen ja uudelleen suureellisesti ja ihaillen esiin aivan kuin todistellakseni koko ajan kaikille että meillä menee hyvin, peitelläkseni sen totuuden jopa itseltäni. Todellisuus onkin ollut jo vuosia todella hälyyttävä ja huono.

Onneksi olen tosiaan päässyt nykyisin asioita käsittelemään ammatti-ihmisen kanssa, jotta olen saanut ymmärrystä itseäni kohtaan, miksi olen tässäkin tilanteessa toiminut näin. Toivon todella etten löydä itseäni samasta tilanteesta enää uudelleen. Se ihminen mitä olin silloin, oli todella epätoivoinen ihmisraunio. En voi muuta kuin ihmetellä, miten olen siitä kaikesta selvinnyt edes jollain tasolla selväjärkisenä? Pystynyt kaiken tuon jälkeen luomaan uuden alun itselleni ja lapsilleni, enkä ole menettänyt siltikään uskoa elämään, hyvyyteen, siihen ajatukseen että kaikki vielä järjestyy.

Vähemmistäkin asioista on ihmisille jäänyt valtavan paljon katkeruutta ja vihaa.

 Monet tätä itseasiassa jaksavat ihmetellä, miten pystyn kaiken kokemani jälkeen olemaan vielä niin hyvissä väleissä exäni kanssa. No tähän ei paljon sen ihmeellisempää vastausta ole kuin että lasten takia. Aina se ei todellakaan ole helppoa, mutta en halua antaa katkeruudelle valtaa, koska se ei tulisi tapahtumia muuttamaan suuntaan eikä toiseen.
En ole antanut tapahtumia anteeksi, enkä tiedä pystynkö niin koskaan tekemään, mutta olen paljon perehtynyt alkoholismiin, mitenkä sairastunut käyttäytyy ja kuinka sairaus etenee. Tämän tiedon valossa mitä olen asiasta lukenut, olen oppinut elämään tapahtumien kanssa jollain tasolla. Toki edelleen kärsin valtavasti takaumista. Lähes viikottain tulee tilanteita joissa menneisyys ottaa vallan ja saan tosissani tehdä töitä, jotta pääsen taas siihen nykyisyyteen, jotta saan itseni havahdutettua siihen tilaan, että mulla on asiat nykyisin hyvin, mun ei tarvitse enää pelätä.

Kauan kipu kestää?

Hengissä ollaan edelleen, ihme kyllä. Joka päivä kuljetaan edelleen kuin sumussa. Arki tuntuu usein pelkältä selviytymiseltä ja olenkin miettinyt taas terapeutin varaamista, jotta sais taas jonkun tolkun tähän ajatusten käsittelyyn.

Päällimmäisenä taas on mieltä kalvanut järjetön yksinäisyys, järjetön kaipuu siihen mitä haaveet ja tulevaisuuden näkymät oli. Tai mitä niiden piti olla. Tuntuu itestäkin niin naurettavalta et oon vielä toisessa niin kiinni, et annan sen satuttaa kerta toisensa jälkeen. Mitä järkeä on rakastaa edelleen ihmistä joka satutti niin paljon, jonka kanssa ei ole tulevaisuutta, jonka nykyisestä olemisesta tulee itselle koko ajan vain pahempi ja pahempi olo. Rakastaa sellaista joka on jo jatkanut eteenpäin ja toistuvasti kehuu kuinka mukavaa oli kun tämä uusi oli yötä ekaa kertaa meidän yhteisessä kodissa. Olo on kuin kahlitulla, kiinni koko ajan jossain mistä ei pääse irti ja ympäriltä tökitään puukoniskuja rintaan ja samalla nauretaan paskasta naurua kun olen niin heikko etten osaa päästää irti. Välillä alkanut ymmärtää miksi ihmiset hakevat sen laastari suhteen. Onhan se helpompaa turruttaa ne omat tunteet uuteen säätöön, ei tarvitse kärsiä yksinäisyydestä, on joku jolta hellyyttä saa ja vaikkei siitä vakavempaa tulisikaan niin pahimmat eroahdistukset on ehtineet jo hälvetä.. En tosin tiedä meneekö se oikeesti näin vai tuntuuko vain :D

Tuntuu monesti ettei kukaan ymmärrä kuinka yksin olen, ja kuinka uupunut olen tähän kaikkeen.. Koko ajan tulee painostusta "joko olet/te saanu kämpän myyntiin", ympärillä puhutaan et kuinka mulla varmasti on nyt rankkaa, mutta silti saan huomata kuinka apu suunnataan aina jonnekkin muualle. Ei ole järin mieltä ylentävää huomata kuinka aviomiehelle on tehty pakastin täyteen ruokaa, jotta varmasti pärjää ja ei tarvitse niitä viimeisiä euroja kuluttaa ruokaan, jääpä sekin raha hyvin viinaan. Kuinka häntä käydään auttamassa siivouksessa ja puiden kannossa. En halua olla katkera, hienoa se on että aviomiehellä on tukijoukkoja ja hällä on asiat mallillaan. Välillä vain tuntuu todella epäreilulle et ite joutuu yksin vastaan kaikesta, eikä helpotusta tule mistään suunnasta :(

Sain tuossa viime kuussa pienen hengähdyksen perus arjesta. Oli isäni vaimon 50 vuotis juhlat. Jotka kyllä kulutin hyvinkin tehokkaasti poraamalla suurimman osan ajasta elämäni kurjuutta ja kuinka en tuu koskaan oleen onnellinen, enkä koskaan tule löytämään ketään. Olihan se puhdistavaa ja vaihtelua arkeen. Ehkä eniten kaipaisin kuitenkin joskus sitä täydellistä hiljaisuutta, kunnon unet ilman keskeytyksiä ja ihan sitä yksinoloa. Edes sen hetken.

En kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö rakastaisi poikiani. Rakastan niitä enemmän kuin mitään ja joka päivä olen heistä äärettömän onnellinen. Ehkä eniten vielä kaipaan sitä että saan olla se heikko, tukea tarvitseva ilman halveksuntaa tai ihmettelyä et miksen jaksa. Saisin oikeasti lakata esittämästä vahvaa selviytyjä. Ettei koko ajan joku olettaisi sitä et toi kyl jaksaa, se on niin vahva ettei se tarvitse apua.

Bye bye 2017..EI TUU IKÄVÄ!!!!

Jos sitä ehtisi rustaamaan vuoden ensimmäisen postauksen??

Vuosi se sitten taas otti ja vaihtui seuraavaan. Viime vuonna tuli ärsyttävän vähän kirjoiteltua blogin puolelle ja toivon, todella että saisin tähän asiaan nyt tänä vuonna huimaa parannusta. Kun muistelen viime vuotta, nousee päällimmäisenä mieleen suomeksi sanottuna suuri vitutus ja ahdistus. Viime vuosi meni 95% vain selviytymiseen päivästä toiseen ja en tottapuhuakseni edes ymmärrä miten olen siitä näinkään hyvin selvinnyt. Viime kevät oli tähän astisista ehkä sitä rankimmasta päästä. Uusi työ vei ihan totaalisesti mehut omasta jaksamisestani. Oli niin paljon uutta opittavaa ja ei oikeastaan ketään keltä kysyä. Jouduin joustamaan ja venymään yli oman jaksamiseni ja lopulta oltiinkin siinä pisteessä, että löysin itseni Tayssista makaamassa vakavassa keuhkokuumeessa. Tulehdusarvoni huitelivat likempänä 400 ja oli suoranainen ihme, että olin edes siinä kunnossa missä silloin olin. Makasin osastolla täyshoidossa miltein viikon, jonka jälkeen pääsin jatkamaan paranemisprosessia kotiin. Tuolloinen esimiehenihän soitti minulle ja vihjasi työsuhteeni olevan vaakalaudalla tämän sairastumiseni takia ja tivasi viellä, että olenko usein näin kipeänä ja mistä taudin olin saanut... Stressihän siitä jatkoi kasvamistaan ja pelko työsopimuksen purkamisesta oli läsnä koko ajan. Jollain lailla selvittiin heinäkuuhun asti, jolloin minulla alkoi 1kk palkaton kesäloma. Vaikka rahan käyttöä joutui miettimään ekstra tarkkaan, toi se kaivatun hengähdyshetken itselleni.

Kevät oli myös perheessä todella uuvuttavaa ja raskasta aikaa. Julius aloitti päivähoidon perhepäivähoitajan luona, joka onneksi lähti sujumaan oikein hienosti alusta asti. Mutta toi myös mukanaan ne ihanat sairastelemiset, jotka helpottivat vasta muutaman kuukauden jälkeen. Yöt valvottiin ja kukuttiin pienen potilaan kanssa joka verotti jaksamista entisestään. Mies purki omaa ahdistustaan ja stressiä viinan latkimiseen  (tulipahan sekin nyt myönnettyä ääneen..), joka taas lisäsi vielä entisestään omaa työ- ja stressi taakkaa entisestään. Olo oli koko ajan niin uupunut ja yksinäinen. Keväällä mietimme ihan tosissamme eri osoitteisiin muuttamista. Mies ei jaksanut nalkuttavaa vaimoa ja itse en jaksanut puolestaan sitä, että omalle kontolle jäi lähes 100% kodin hoito, lapsen hoito, koiran hoito..Olisi pitänyt jaksaa kaiken sen hullunmyllyn keskellä vielä olla toiselle se kantava tukipilari..Taikuri joka muuttaa hänen elämänsä kuin taikaiskusta jälleen hyväksi, aurinkoiseksi ja murheettomaksi, saamatta kuitenkaan itse mitään takaisin. Välillä oli itsellä jopa sellaisia päiviä, että mietin ihan tosissani jonnekkin terapiaan menoa, kun alkoivat taas tutut elämänpäättämis ajatukset käväisemään mielessä.. Täytyy sanoa, että jos tota ihanaa reilu 1-vuotis palleroa ei elämässäni olisi, niin en tiedä missä nyt olisin.

No tosiaan kesäloma toi kaikille meille hengähdyksen arjen stresseistä ja elämä alkoi viimein näyttämään hyvinkin valoisalta. Jokin mielenhäiriö siinä onnen huumassa iski ja päätimme antaa toiselle lapselle mahdollisuuden tulla, jos on tullakseen. No hänhän päätti tulla ihan samointein. <3
Alkoi syksy, arkeen paluu ja uudet stressit. Vanhat ongelmat palasivat kuin bumerangin lailla takaisin, ja mikä parasta, minä siinä samalla vankasti raskaana!! Hip Hei!!
En ole osannut nauttia tästä nykyisestä raskaudesta oikeastaan ollenkaan, kun aikani on mennyt kotoasioista murehtimiseen, taisteluun kumppanin alkoholismia vastaan, töissä selviytymiseen jne... Lisäksi pelko tämän lapsen menettämisestä nousi järjettömän voimakkaana pintaan. Alitajuisesti varmaan ajattelin koko ajan hyvän kaverini kokemia 2 keskenmenoa ja ajattelin tietysti automaattisesti, että näin tulee minullekkin käymään (älkää kysykö millä logiikalla..?) ...
Jaaaaaaaaaaaa kun stressi käy jälleen tarpeeksi suureksi, niin tiette miten siinä kohdallani käy.. Vanha tuttu keuhkokuumehan se sieltä taas lipui elämääni riemastuttamaan olemassa olollaan... heh heh... Tällä kertaa en tehnyt ennätystä tulehdusarvoissa, vaan jäivät keväisestä vain puoleen n.200 :`D
No, siitäkin on selvitty, minä sekä vauva.
Kumppanikin tajusi parin ylilyönnin jälkeen, ettei hänen juomisensa voi jatkua näin ja hän jätti nyt vallan kirkkaat pois. Olen tästä oivalluksesta enemmän kuin onnellinen. Toki työsarkaa on vielä asian tiimoilta paljon, mutta parempaan suuntaan ollaan ehdottomasti menossa. Lisäksi hän sai puhuttua pomonsa kanssa töihin liittyvät ongelmakohdat ja nyt vain odotellaan, josko muutosta tulisi sinnekkin puolelle, mikä vähentäisi stressiä entisestään. :)

Loppuun voisin listata vähän noita muutamia positiivisia asioita menneestä vuodesta ja toiveita tulevalle vuodelle:

*Pikkumies <3 Kyl se vaan se oma laps osaa tuoda sen ilon niihin synkkiinkin päiviin. Uudet taidot, joita hän oppii koko ajan, se kun edes hän tulee kurjana päivänä näyttämään kuinka tärkeä hälle olen <3 Ei voi olla hymyilemättä kun toinen laulaa aamutuimaan pinnasängyssä "ihhahhaa ihhahhaa, hepohirnahtaa-laulua", tai tekee jotain todella odottamatonta ilmein tai elein. Ja puhumaan opetteleva taapero vaan on jotain niin parasta, että siitä on saatu monet naurut.

*Kesäloma  Oli ihanaa nauttia kerrankin kiireettömyydestä, aikatauluttomuudesta ja päästä käymään kavereiden luona kylässä ja kokemassa uusia juttuja, kuten Kiviniityn eläinpiha ja Leon leikkimaa.

*Uusi raskaus  Vaikka onkin ollut pelon ja huolen täytteistä koko raskausaika, olen silti järjettömän onnellinen ja kiitollinen tästä tulevasta uudesta perheenjäsenestä. Toivottavasti kaikki menee hyvin loppuun asti ja saamme terveen ja hyvin voivan pojan huhtikuussa syliimme <3

*Työ  Edellinen esimies irtisanoutui työstänsä ja olen saanut uuden esimiehen, joka on entuudesta tuttu. Hänen ansiostaan työstressi on puolittunut huomattavasti ja ehkä tuo tuleva äitiyslomakin on helpottanut oloa, kun tietää, ettei tarvitse kuin vähän aikaa enää pinnistellä. Lisäksi saamani kiitos asiakkailta on nostattanut mielialaa ja työmotivaatiota entisestään.

*Rakkaat läheiset: Kiitos että olette jaksaneet tukea ja tsempata tänä vuonna. Kuunnella kun on ollut tarvetta tulla kuunnelluksi <3 Erityismaininta ja kiitos/arvostus lähtee rakkaalle Mummulleni <3 <3 sinne on aina hyvä mennä kun alkaa ahdistus nostamaan päätään <3 Mummu on aina ollut tukenani ja turvanani elämäni myllerryksissä ja hänen kokemuksistaan saan voimaa ja mikäs sen parempi tukija on kuin se joka omaa samat kokemukset ja samat elämänarvot <3 Toivottavasti voin olla myös hälle tarvittaessa yhtä suuri apu ja tuki <3
Toinen eritysmaininnan omaava ihminen on rakas ystävä-kirjekamu Nänni <3 Kiitos että olet jaksanut myös kuunnella ainaisia tilityksiäni ja olet jaksanut piristää jutuillasi <3 Läsnäolosi on ollut korvaamatonta vaikka välimatkaa meillä onkin kevyet 450km <3

*Toiveet vuodelle 2018
Toivon todellakin stressivapaampaa vuotta. Sitä että aikaa jäisi joskus huolehtia myös itsestään, omasta jaksamisestaan ja ehkä jopa harrastaakkin jotain. Toivon että saadaan aviomiehen kanssa ongelmat selätettyä ja tasapaino tänne perhe-elämän pyörittämiseen <3 Toivon, etten tuntisi oloani niin yksinäiseksi, vaan sitä että joku oikeasti välittää, haluaa auttaa, olla tukena.. tuntea kuuluvansa porukkaan. Toivon terveyttä itselleni ja kaikille muillekkin läheisille ja tutuille. Toivon että pystyisin nauttimaan viimein kunnolla tästä uudesta raskaudesta ennen kuin se on vallan ohitte... Eikä uudet kokemukset ja ihmissuhteet ole koskaan pahitteeksi elämään. Ennenkaikkea toivon onnellisuutta <3


p.s.täyte kuvat tulee joskus jälkeen päin jahka jaksan niihin paneutua. Nyt saatte tyytyä pelkkään puuduttavaan pitkään tekstiin ;)

-Toivottavasti teidän muiden vuosi on lähtenyt rullaamaan hyvin :) <3