Itsetunto

Oon ihmisenä sellainen, että näytän omat murheeni hyvin harvoille. Ulospäin koitan viimeiseen asti esittää, että kaikki on hyvin vaikka todellisuudessa saattaisin uida hyvinkin syvissä vesissä. Ollaan psykologin kanssa paljon käsitelty myös tätä piirrettä minussa ja sen juuret ulottuvat varhaiseen lapsuuteen. Olen joutunut paljon tukahduttamaan omia olojani, silloin kun koin todella pahaa koulukiusaamista, en saanut siihen lainkaan tukea. Kotona koitin asiasta kertoa, sain osakseni vähättelyä "kyllä minäkin lapsuudessa olen joutunut paljon kaikkea kokemaan".. Tää oli yleinen lause jonka sain kuulla kun yritin kertoa miten pahalta joka päivä tuntui mennä kouluun. En saanut tukea, puuttumista asiaan enkä ymmärrystä. Lopulta en enää kertonut asioista mitään ja paha olo sisällä jatkoi hiljalleen kasvamista. Kiusaajina ei toiminut ainoastaan oppilaat, vaan joukossa oli myös eräs opettaja joka huusi minulle jatkuvasti jossen osannut kutoa tai virkata oikein, hän huusi kun en saanut möreää ääntäni yhtä korkealle kuin muut laulutunnilla. Muutaman kerran opettajan arvostelut sattui minua niin paljon että itkin ja tiuskaisin takaisin. Siitäkin sain puhelun suoraan kotiin jossa sain syyt niskoille "likka täällä nakkelee niskojaan, tähän käytökseen pitää puuttua".. Ja minuahan siitä rankaistiin, en saanut silloinkaan tilaisuutta edes kertoa miten asiat oikeasti oli.

Tuon ajan ihmisillä oli paljon tapana, ettei tunteista saanu puhua, etenkään negatiivisista, ne piti kätkeä visusti ja esittää ulospäin onnellista.

Nämä lapsuudessa ja edeltävässä parisuhteessa koetut hylkäämiset ja yksin pärjäämiset on vuosien saatossa pystyttäneet ympärilleni muurin. En vielä tänä päivänäkään yli 30 vuotiaana uskalla sanoa ääneen miten todella tunnen asioista. Vedän sen tutuksi tulleen kestohymyn kasvoille ja tyydyn sanomaan että kaikki on hyvin tai myötäilen muiden mukana välttyäkseni ylimääräiseltä konfliktilta. Tämä tapa ei tee hyvää. Se syö sisältä päin hyvin paljon ja kerää valtavan möykyn joka odottaa hetkeä milloin purkautua. Ja jossain vaiheessahan se yleensä purkautuu ja silloin sieltä saattaa pulpahtaa ulos paljon padottuja tunteita.

Vuosia kestäneet hylkäämiskokemukset ovat väistämättä vieneet multa itsetuntoa pois. Nyt varsinkin kun olen joutunut uudelleen kohtaamaan menneet psykologilla, on kaikki tilanteet tulleet yhtenä ryöppynä tuohon mieleeni. Nämä ovat ajoittain saaneet tutun itseinhon palaamaan ja pelon "riitänkö minä tälläisenä kuin olen?"
Nettimaailma on petollinen paikka itsensä vertailun kannalta. Joka paikka on täynnä vain niitä silmää hämäävistä kuvakulmista otettuja kauniita kuvia, joissa ei näy jenkkakahvat, kaksoisleuka tai muut epäedukkaat muhkurat, täynnä malleja jotka ovat langan laihoja tai ovat käyneet läpi lukuisia kauneusleikkauksia saadakseen unelmiensa vartalon. Ja osa kuvista on ihan puhtaasti muokattu erilaisilla kuvanmuokkaus työkaluilla mahdollisimman silmiä hiveleviksi. Niiden rinnalla oma roikkuva raskausarpinen maha ja kaksi lasta imetetyt roikkuvat patalappurinnat eivät paljoa mieltä kohota. Nää on pinnallisia asioita ja täytyisi ajatella miten suuren työn kehoni on hoitanut. Ne on kantanut kaksi lasta, ruokkinut kaksi lasta, enkä ole enää mikään 20 vuotias nuori. Mutta en aina voi ajatuksilleni mitään, koska minä olen melko seksuaalinen olento ja minulle se on todella tärkeää, että olen kumppanini silmissä seksikäs ja hyvän näköinen, se että näytän myös omaan silmääni seksikkäältä ja kauniilta on minulle todella tärkeää. Täytyisi olla armollinen itselle ja muistaa, että itsevarmuus on menesti itsessään seksikästä kehon pikkuvioista huolimatta. Ja jokaisella meistä taitaa olla niitä kohtia itsessämme joista emme pidä.

Nämä ajatukset ovat alkaneet vallata mieltäni etenkin nyt kun olen saanut elämääni uuden ihmisen josta on tullut minulle valtavan tärkeä, valtavan rakas ja ihminen johon uskallan luottaa kipeimmätkin asiat. Niin hullua kuin se onkin, samaan aikaan kun koen valtavaa kiintymystä, rauhallisuutta ja luottamusta, koen myös valtavaa pelkoa siitä omasta riittävyydestä ja siitä, jätetäänkö minut taas jossain kohtaa yksin. Olen tästä asiasta psykologin kanssa keskustellut ja ollaan sitä pohdittu, etten voisi mitenkään sitä estää jos joskus tällänen tilanne eteen jälleen tulee, se on vain luotettava. Vaikka tiedostan faktan mitenkä asiat vain on, tuntuu se silti pelottavalta. Etenkin kun olen ihmisenä sellainen, joka kaipaa kovasti sitä että minut hyväksytään, että kuulun porukkaan, haluan tuntea sen että olen tärkeä, haluttu ja rakastettu.

Kehoahdistuksen velloessa on monesti vaikeaa myös muistaa se tosiasia, että olen saanut tässä viimeisen 1.5vuoden aikana painon putoamaan n. 12kg, se jo itsessään on iso saavutus ja terveyttä edistävä. Vielä täytyisi saada kiinteytettyä jollain konstilla tuo venynyt iho mutta kaikki aikanaan ja pikkuhiljaa. 

Uskon että aika varmasti korjaa nämäkin tuntemukset, jahka saan käsiteltyä ne menneisyyden möröt, voin taas alkaa täysillä nauttimaan siitä tunteesta, että hei minä taidan sittenkin kelvata. Olenkin koittanut isompien ahdistus hetkien tullen saada ajatukset toisaalle piirtämisen avulla, olen kopioinut kumppanini kirjoittamia ja minulle lähetettyjä kauniita sanoja ylös erilliseen paikkaan josta minun on niitä helppo lukea itselleni muistutukseksi.
Helppoa ei aina ole pysäyttää sitä omaa ajatuksenkulkua ikävältä tuntuvalla hetkellä, mutta olen siihen alkanut pikkuhiljaa oppimaan.
En edelleenkään voi kyllin kiittää siitä miten hienosti ja kärsivällisesti kumppanini on jaksanut minua kuunnella ja tukea silloin kun mielikuvitus meinaa ottaa ihan uusia ulottuvuuksia ❤️❤️❤️