Elämäni opettavaisin ja vaikein vuosi

Joitain päiviä sitten tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä kun jouduin lasteni kanssa tekemään sen raskaimman, mutta todennäköisesti meidän hengen pelastaneen päätöksen. Päätöksen paeta kotoa ja hypätä epävarmaan ja tuntemattomaan tulevaisuuteen. Ajat ovat viime aikoina paljon täyttänyt mieltä ja monesti olen joutunut totemaan itselleni, että olipas melkoinen vuosi.
Vuoteen mahtui paljon surua, ahdistusta, pettymystä, yksinäisyyttä, pelkoa ja välillä jopa pienoista vihaa. Vuoden aikana koin myös iloa, toiveikkuutta, rakastumista, kiitollisuutta ja arvostusta. Ehkä jopa ylpeyttä.

Mä olen muuttunut tän vuoden aikana ihmisenä ihan älyttömästi. En ole enää riippuvainen toisesta ihmisestä, olen oppinut elämään yksin ja käsittelemään yksinäisyyden tunteita. Toki edelleen välillä tulee pettymyksen tunteita siitä kun en saanu pidettyä sitä ydinperhettä kasassa. Tiedostan sen, ettei mun pidä kokea syyllisyyttä, koska en olisi voinut tapahtumiin vaikuttaa millään tavalla vaikka olisin päälläni seissyt. En kaipaa enää sitä parisuhdetta, olen sen jo sisäistänyt, että meillä oli hetkemme ja tiemme täytyi nyt erkaantua, mutta tottakai se perheen hajoaminen ottaa todella paljon päähän, koska eihän tälläisiä asioita kukaan suunnittele.
Vaikka menneen suhteen tilanteet kärjistyivätkin todella hurjiksi, en koe katkeruutta. Välimme exaviomieheni kanssa on pysynyt hyvinä, vaikka toisinaan joistain asioista koemmekin näkemyseroja ja itseäni toisinaan uuvuttaa todella paljon se, ettei toinen pysty juurikaan ottamaan lapsistaan vastuuta. Voin olla hyvin ylpeä itsestäni, että olen kaikesta selvinnyt ja että hoidan tätä hullunmyllyä yksin vielä jopa muutaman järjen rippeen kera :D

Mennyt vuosi opetti myös minulle todella paljon läheisistäni, ketkä oikeasti olivat tukena ja ketkä esittivät olevansa. Edeltävässä asuinpaikassa sain kokea todella paljon yksinäisyyttä. Se oli toisinaan todella musertavaa. Hyvin harvoin kukaan kävi kylässä. Eron aikaan todella monelta ihmiseltä tuli erinäisiä lupauksia, joissa luvattiin tulla paljon kylään ja auttamaan, kuitenkaan niitä millään muotoa lunastamatta. Usean ihmisen kohdalla sain pettyä kun kerta toisensa jälkeen odotin että jes nyt saamme kylään jonkun arkeamme piristämään ja kas kummaa, luvatut tapaamiset aina peruuntuivat eikä niitä loppujen lopuksi enää tullut ollenkaan. Se oli silloin todella suuri pettymys. Sitä kun kaiket päivät oli yksin ainoana aikuisena lasten kanssa, rahaa ei ollut ajella maailman ääriin ystäviä tapaamaan, eikä oikeastaan siinä surun keskellä energiaakaan, olisi se pieni kylään tuleminenkin itselle oikeasti todella iso henkinen pelastus. Sai edes hetkeksi muuta ajateltavaa kun se valtava yksinäisyys ja menetetyn parisuhteen sureminen. Kun en minä muuta keneltäkään olisi kaivannut kuin sitä aikaa, ihan vaikka sen puoli tuntia, se jo olisi monesti pelastanut koko viikon. Se jatkuva yksinäisyys oli yksiä hirveimpiä asioita mitä vuoden aikana jouduin kokemaan. Mutta toisaalta olen jälkeenpäin iloinen että sen koin. En enää muserru sen tunteen kanssa, osaan jopa nauttia siitä, erityisesti sain selville kehen voin luottaa ja kehen en.
Sain myös yllättäviltä tahoilta todella korvaamatonta apua. Muutamat läheiset eivät edes tienneet miten tiukilla olin ja ihmeen kaupalla monesti sain kokea suunnatonta helpotusta kun he tulivat kylään ruokakassin kanssa. Se monesti pelasti meidän tilanteen useaksi viikoksi. Monesti tulikin itkettyä heille kuinka korvaamaton apu niistä ruuista oli, kun tilillä komeili vaivaiset 15€ rahaa ja vielä olisi pitänyt sillä selvitä 2 viikkoa.
Olen äärimmäisen kiitollinen kaikesta avusta jonka tän vuoden aikana sain <3 oli se sitten kyläilyä, roskien viemistä, tiskaus apua tai ruoka-avustusta, kaikki auttamismuodot oli mulle samalla viivalla, ketään väheksymättä tai jalustalle nostamatta <3 Sen avun ei tosiaan tarvitse olla sen suurempi, eli jos te lukijat huomaatte jonkun läheisen jolla on erinäisiä murheita elämässä, auttakaa jos vain millään voitte. Sen avun ei tarvitse maksaa mitään, monesti ihan vain se läsnäolo riittää <3 Meillä suomalaisilla on vähän hölmö ajatusmaailma siinä kriisin hoitamisessa, jos joku läheinen on kriisissä, me monesti vetäydymme ajatellen "ei se kuitenkaan halua että tuppaudutaan, siel varmaan pörrää muitakin auttajia" älkää olettako!!! Pahimmassa tapauksessa jos kaikki ajatellaan samalla tavalla, se joka sitä apua tarvitsee jää totaalisen yksin ja hänen jaksamisensa saattaa romahtaa ihan pohjamutiin asti. Itse aion laittaa myös hyvän kiertämään ja jos tulevaisuudessa tulee tilanne, että näen apua tarvitsevan, aion sen ehdottomasti tehdä omien resurssieni mukaan.

Mennyt vuosi opetti minulle myös sen tärkeimmän asian. Itseni arvostuksen. En enää muuta itseäni miellyttääkseni muita, sopiakseni joukkoon tai kelvatakseni kumppanilleni. Tämä ei tarkoita sitä että sallisin huonoa käytöstä itseltäni vaan tarkoitan tällä sitä, että enää en luovu unelmistani ja harrastuksistani miellyttääkseni jotakin toista. Olen rohkeasti vahvasti oma itseni. Osaan nykyisin vaatia arvostusta ja kunnioitusta itseäni kohtaan, enkä enää aio olla kenenkään kynnysmattona. Tämän oppiminen on myös opettanut minua siinä, että osaan myös nykyisin antaa tilaa kumppanille ja jopa vaatia että hänkin muistaa sen, että on ok myös tehdä itsekseen jotain. Koko ajan ei tarvitse olla toisessa kiinni 247 osoittaakseen rakkautta ja välittämistä. Rakkautta ja välittämistä on se että rakastaa toista sellaisena kuin on, kannustaa toista unelmien tavoittelussa, molemmat ollaan tasavertaisia, tuetaan toinen toisiamme niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä <3 <3 <3