Tiedättekö tunteen?

Tiedättekö sen tunteen kun jo ensi tapaamisesta lähtien on vallannut sellainen tunne, että tässäkö se elämäni kumppani on?

Tiedättekö sen tunteen, kun katsotte jotakuta ihmistä miettien samaan aikaan, miten onnekas on kun saa aamulla herätä viereltä ja tuijottaa aamupala pöydän ääressä, miettien miten tuollainen komistus on eksynyt elämään?

Tiedättekö tunteen, kun ajattelee jotain asiaa ja toinen sanookin sen samointein ääneen?

Tiedättekö tunteen, kun tuo ajatusten luku toistuu lähes päivittäin?

Tiedättekö sen tunteen joka valtaa sielun, sen halun tehdä kaikkensa, jotta toisella on hyvä olla?

Tunteen kun on onnellinen toisen puolesta?

Tiedättekö sen tunteen, jossa tuntuu siltä kuin olisi tuntenut toisen jo vuosikymmenien ajan sen 11 kuukauden sijasta?

Tiedättekö sen tunteen, kun jonkun seurassa voi olla täysin oma itsensä?

Tiedättekö sen tunteen, kun toinen julkisesti haluaa osoittaa välittämistään ja puhuu koko ajan todella kunnioittavasti?

Tiedättekö tunteen kun pitkään yksin asioita hoitaneena, saatkin pyytämättä apua esimerkiksi tiskien tiskauksessa?

Tiedättekö sen tunteen kun voit olla täysin avoin toiselle kaikesta, kertoa toiselle omat tunteet, kokemukset ja ajatukset ilman tuomituksi tulemisen pelkoa?

Tiedättekö sen tunteen kun toisen seurassa ei tarvitse pelätä?

Tiedättekö sen tunteen kun voi jälleen luottaa?

Minä tiedän

Havahduin tässä miettimään elämääni, miettimään sitä miten onnekas oikeesti olen, että kaiken kivun ja kärsimyksen jälkeen mulla on rinnalla ihminen jonka kanssa olen 100% onnellinen ja johon voin tällä hetkella sanoa luottavani 100%  ❤

Aina ei ole näin ollut 😔 

Havahduin jälleen miettimään, miten esimerkiksi kumppanini mökkireissu kavereidensa kanssa ei aiheuttanut minulle mitään pelkotiloja, ei mitään ahdistusta. Minä tunsin onnellisuutta toisen puolesta. Näinhän sen kuuluisikin olla, eikös?

Ei aiemmassa elämässä. Aiemmassa elämässä mä pelkäsin koko ajan, toiseen en voinut luottaa ollenkaan, etenkään kun toinen on aiemminkin säätänyt selän takana usean naisen kanssa. Etenkään kun hänen kaveripiirissään oli paljon ihmisiä joiden rajat riennoissa oli hyvinkin häilyväisiä ja näistä kännitoilailuista isoon ääneen minullekkin puhuttiin ihannoivaan tyyliin. Unohtamatta niitä tilanteita kuinka minun naaman edessä silloinen kumppani isoon ääneen  kännissä selitti kuinka flirttailu ja pieni pettäminen on sallittua, joka kätevästi jälkeenpäin aina selitettiin sillä että joi liikaa ja ei enää muista mitä on tullut hölmöiltyä.

Vaikka itselläni alkuun meinasi menneisyyden möröt ottaa valtaa, erossa olon aikana minun oli vaikeaa toisinaan erottaa tunnetta ja pelko tiloja menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Tietyt sanat saattoivat yhtäkkiä laukaista pelkotilan päälle, että nytkö kaikki toistuu tässäkin suhteessa? Opin niistä pienin askelin pääsemään irti. Mitä enempi opin tuntemaan kumppaniani ja hänen tapojaan toimia sekä ajatella ja mitä enemmän kumppanini tuki minua olemalla avoin ja rehellinen asioista, sitä helpompaa minulla on nyt ollut ja olen todella onnellinen voidessani sanoa, että tällä hetkellä luotan ja minulla on hyvä olo parisuhteessani. Tässä itseasiassa viime viikolla puhuimmekin kuinka molemmista tuntuu, että olemme saanut luotua todella vahvan pohjan meidän suhteelle ja molemmat ollaan oltu todella onnellisia siitä, että olemme joutuneet käsittelemään näitä ongelmakohtia heti suhteen alkumetreillä. Eivät pääse salakavalasti muhimaan missään alitajunnassa vaan saadaan ne kaikki heti käsiteltyä, jotta voidaan molemmat nauttia hyvin mielin siitä yhteisestä tulevaisuudesta ilman mitään ylläreitä. 

Perisuomalaiseen tapaan tätähän on monesti vaikeaa ääneen sanoa, koska kulttuuriimme on iskostettu hyvinkin vahvana ajatusmaailma siitä, ettei onnellisia asioita isoon ääneen huudella. Joku voi tästä tuntea kateellisuutta tai pitää kertojaa ylimielisenä ja leuhkana. Itse olen päättänyt omalla kohdalla rikkoa näitä normeja ja olen paljon omassa elämässäni koittanut keskittyä siihen, että tuon enempi ilon aiheita julki. En aio enää pelätä tuoda julki sitä, mitkä asiat tekevät onnelliseksi, mistä olen ollut ylpeä, en pelkää sanoa ääneen positiivisia ja kannustavia kommentteja toisille ihmisille. Minun mielestäni maailmassa on liikaa negatiivisuutta ja katkeruutta, haluan kaiken oman synkistelyn jälkeen keskittyä nyt niihin positiivisiin asioihin enkä halua antaa tilaa niille negatiivisille.

Joten pitäkää vain leuhkana, ylimielisenä tai minä vaan, mutta minä sanon nyt suureen ääneen, että tunnen olevani rakastettu, hyväksytty ja onnellinen omassa parisuhteessani ❤ Minusta tuntuu todella hyvältä kun kumppani rohkaisee esimerkiksi pukemaan sellaisia vaatteita päälle, mihin oma epävarmuus ei olisi aiemmin antanut lupaa, hän näyttää julkisesti sen kuinka ylpeä hän on ollessaan minun rinnalla, hän ei häpeile esimerkiksi puristaa pyllystä kesken lenkin tai ei häpeile antaa pusua minulle keskellä väenpaljoutta. Se luo todella suuren tunteen siitä, että toinen oikeesti haluaa olla mun rinnalla ja että minä kelpaan tälläisenä kuin olen. Se nostattaa omaa itsevarmuutta todella paljon mikä puolestaan näkyy vain hyvänä asiana parisuhteessa ja kyllähän se myös mukavasti lisää pientä seksuaalista latausta välille, kun kaikkea pientä hipsuttelua on pitkin päivää 😉

Mikään ei myöskään ole niin ihanaa kun toinen pyytämättä päättää alkaa imuroimaan tai tiskaamaan, tai kun aamulla antaa nukkua hetken pidempään ottaen vuorostaan vastuun aamupalojen laitosta pikkumiehille. Välillä on oikeasti tunne, että voiko tämä olla tottakaan ja voinko minä olla oikeasti niin onnekas, että olen saanut tälläisen ihmisen rinnalleni. Todella epäuskoinen olo toisinaan ja välillä sitä jopa sortuu ajattelemaan, että mitä jos tämä onkin vain unta tai loppuu kuitenkin kohta. Mutta kuten sanoin, nyt aion lakata olemasta pessimistinen ja keskityn mieluummin nauttimaan tästä tunteesta kun kaikki on hyvin ❤

Sain tänään aamulla eräältä ystävältäni ihanan viestin. Hän kertoi siinä miten ihanaa oli nähdä minut ja uusi kumppanini heillä kyläilemässä ja se onni mitä meillä oli, välittyi myös heille. Hän kirjoitti, että näytimme ihan oikealta ja rakastavalta perheeltä, niinkuin näin olisi aina kuulunut olla 😍💖 Voi kumpa näin olisi aina ollutkin, mutta onneksi näin tulee olemaan koko loppu tulevaisuus ❤

Mitkä asiat teidän elämässä on hyvin ja mistä olette onnellisia? Uskallatteko sanoa onnen tunteenne ääneen, vai ohjaako teitä se sananparsi "se jolla onni on, se onnen kätkeköön"?

Isovanhemmat

Sunnuntai aamuna kurvasin autollani pitkästä pitkästä aikaa mummuni ja vaarini luokse. Kaikki olemme olleet terveitä, eikä kukaan ole kuullut, että omissa ympyröissä olisi ollut koronaa liikkeellä, joten päätimme yhteistuumin sopia kyläilystä. 

Mulla on ollut jo kauan se tapa, että jos alkaa oma elämä tuntumaan liian ahdistavalta, minä soitan mummilleni ja kysyn voiko heille tulla. Mummuni (isäni puolelta) on ollut aina minulle yksi läheisimmistä ihmisistä elämässäni. Ellei jopa läheisin. Mummuni kanssa on tullut jaettua niin ilot kuin surut. Hän on ollut pienestä asti minulle suurena henkisenä tukena monissa elämäni myllerryksissä ja itse olen vastavuoroisesti yrittänyt sitä samaa antaa myös toiste päin, olla apuna ja tukena aina kuin suinkin pystyn ja apuani ja tukeani on tarvittu. 

Mummuni ja vaarini omistavat omakotitalon. Se on myös sijainniltaan ihanteellisella paikkaa luonnon keskellä. Kun haluan päästä tiheän asutusalueen vilinästä pois, on mummuni ja vaarini luona siihen oivallinen paikka ja samalla saan nähdä itselle tärkeitä ihmisiä ja pääsee jakamaan kuulumisia isovanhempieni kanssa. 

Sunnuntaina alkoi tuntumaan todella vahvasti siltä, että tarvitsen happea omasta elämästä ja onneksi pääsimme lähtemään lasten kanssa yökylään heille. Nyt tuntuu mieli huomattavasti levänneemmältä.

Serkkuni olivat myös siellä, joten heistä oli paljon seuraa omille lapsille ja lapsilla oli todella hauskaa keskenään touhuillessa :)

Kävimme yhdessä uimarannalla, olimme paljon ulkona, paistettiin lettuja. Rentoa ja mukavaa yhdessäoloa mitä kaipasin todella paljon :)

Äitini puolen isovanhempiin minulla ei ole koskaan ollut niin läheisiä välejä. Johtuen vaarini alkoholismista ja siihen liittyvästä uhkaavasta käytöksestä. Muistan vieläkin kuinka muutamina kertoina ollessani heillä yötä, minä pelkäsin vaaria. Tämä valitettavasti on jättänyt minuun jäljen josta en eroon meinaa päästä. Vaikka vaarini on noista ajoista rauhoittunut todella paljon ja he ovat yrittäneet hieman olla läsnä meidän elämässä, huomaan että, joudun itseni monesti pakottamaan siihen, että pidän heihin yhteyttä edes muutaman kerran vuodessa. Se ei tule minulle millään lailla luonnostaan, mikä toisinaan minua vaivaa, kun tiedän kuitenkin, kuinka tärkeää heille olisi enempi tavata lapsenlapsenlapsia. 

Myös tässäkin asiassa sen huomaa, kuinka lapsuudessa koetuista asioista on suuri merkitys ihan aikuisuuteen asti.

Toivon todella, että omilla lapsilla olisi tilaisuus luoda omien isovanhempiensa kanssa yhtä läheiset välit kuin mitä itselläni on isäni puolen isovanhempiin. Että hekin saisivat elämäänsä paljon ihania muistoja heidän kanssaan ja ennen kaikkea, että he tuntisivat olonsa rakastetuksi, välitetyksi ja turvalliseksi heidän kanssaan. 

Minusta on ollut todella surullista kuunnella ja lukea kertomuksia siitä kuinka kaikki eivät pääse kokemaan asioita tällä tavalla. Kuinka toisilla lapsilla on isovanhempia jotka selvästi eivät pidä omista lapsenlapsistaan tai ovat ottaneet jonkun tietyn lapsen suosikikseen ja tuovat sen hyvin selväksi julki muille. :( 

Itse olen todella etuoikeutetussa asemassa siinä kun minulla on nuorehkot isovanhemmat. Jotka ovat vielä suhteellisen hyväkuntoisia ja haluavat paljon olla mukana meidän elämässä. Minusta on äärimmäisen ihanaa kun omat lapset ovat saaneet myös heihin tutustua ja luoda hyvin lämpimät välit heihin <3 <3 Toivottavasti näin jatkuu vielä pitkään ja saadaan nauttia heidän läsnäolostaan vielä vuosia <3 <3 <3 Surukin jo tulee pelkästä ajatuksesta, että joudun joskus heistä luopumaan. En tiedä miten siitä tulen joskus selviämään, mutta ei mennä siihen... 

Olen paljon miettinyt millainen isovanhempi haluan itse olla jos joskus tulevaisuudessa saan kunnian olla sellainen. 

Toivon että olisin hyväkuntoinen ja terve, jotta voisin auttaa ja olla läsnä mahdollisimman paljon. Toivon että saisin luotua myös heihinkin sellaisen suhteen mitä itselläni on ollut oman mummuni kanssa, sellaisen että mummulle on helppo kertoa asioita, niin iloja kuin suruja. Olla se mummu jonka kanssa kerryttää ihania lapsuusmuistoja yökyläilyjen merkeissä, ehkä vähän jopa reissaten jossain. Haluaisin olla samanlainen kuin mitä oma mummuni on minulle aina ollut <3 <3 <3

111km

Olen tänä vuonna tehnyt itselleni lupauksen, jossa päätin, että tämän vuoden lopussa saan vedettyä yhden leuan leuanvetotangolla. Joillekkin tämä tavoite saatta olla ihan helppo nakki ja tavoite saattaa jopa toisia naurattaa, kuinka mitätön ja helppo juttu tuo nyt on saavuttaa. Itse en kuitenkaan ole koskaan saanut vedettyä yhden yhtäkään leukaa olemattomien käsivoimieni ja huonojen selkälihasteni takia. Kesäkuuta mennään jo pitkällä ja kieltämättä itselleni asettama haaste alkaa tuntumaan oikeasti todella vaikealta toteuttaa. Saa nähä kuinka tämän naisen käy. 

Samaan aikaan tein myös toisen päätöksen. Tänä vuonna minä oikeasti teen paremman kuntoni eteen jotain, enkä vain tyydy ikuisiin jossitteluihin asian suhteen. 

Korona iski hyvinkin sopivaan saumaan tämän tavoitteen suhteen. Sitä kun oli väkisin keksittävä kotona jotain tekemistä kun minnekkään ei voinut mennä, tuli liikunnasta hyvinkin tärkeä osa meidän arkea. 

Aloitimme ihan pienillä matkoilla alkuun, noin 2-3km matkoilla. Sekin sai jo pientä vastustusta kun lapset eivät olisi millään jaksaneet tylsästi vain kierrellä polkuja ja teitä ristiin rastiin. Eikä se alku meinannut helppoa olla itsellenikään. Mutta kun sitkeästi jaksoimme pitää kiinni rutiineistamme, aloin huomaamaan kuinka paljon helpompaa se lähteminen alkoi olemaan ja sitä jopa alkoi kaipaamaan päivittäistä lenkkiä.

Maaliskuun aikana en huomannut mitata kertyneitä kilometrejä, mutta ei niitä varmastikkaan muutamaa kymmentä enempää tainnut tulla. 

Huhtikuuhun mennessä olin ladannut itselleni sports trackerin ja sain sinne tallennettua jokaisen lenkin mikä käytiin tekemässä. Nälkä kasvaa syödessä, niin myös tässäkin touhussa. kun huomasi kilometrien kertyvän tilastoihin, alkoi huomaamatta tulla sellainen kilpailu vietti päälle "josko minä vielä tuon tien pätkän käyn kiertämässä"

Huhtikuun aikana kertyneitä kilometrejä tuli yhteensä 85,6km. 

2-3km lenkkien joukkoon alkoi ilmestyä jopa 4-5km lenkkejä ja esikoinenkin yllätti kuinka reippaasti jaksoi nuo matkat potkutella potkupyörällä. Nuorempi kulkikin mukavasti vaunuissa, toki hänkin on nyt enempi alkanut kävelemään tuolla ulkona ollessa. 

Toukokuussa tulikin käveltyä huikeat 111km. Lenkit ovat alkaneet olemaan minimillään sitä 3.5km luokkaa, mutta valtaosa lenkkien pituuksista ovat olleet tässä kuussa 5km ja yli. Yhtenä päivänä jaksoin painaa jopa 8.15km lenkin. Olin kyllä  todella ylpeä omasta jaksamisestani. 

Ulkoilusta on kyllä tullut itselle elämäntapa ja toivon että se tässä pysyy osana loppu elämää, eikä tule taantumia asian kanssa. Lapsillekkin haluan opettaa kuinka tärkeää se päivittäinen ulkoilu on oman hyvinvoinnin kannalta ja samalla saadaan tästä juuri sitä perheen yhteistä kivaa ja hyödyllistä puuhaa :)

Samaan aikaan kroppa ja mieli kiittää.

Mitä muutoksia olen tästä huomannut entiseen verrattuna? Ulkonäöllisiä suuria muutoksia en ainakaan itse vielä ole suuremmin huomannut, mutta oma jaksaminen on selvästi arjessa parantunut. Selkäkipuja on selvästi ollut nyt harvemmin ja ne on nopeammin parantuneet jos jotain kipuja on tullut. 

Jaloissa alan huomaamaan sen ettei ne enää tunnu sellaisilta pehmoisilta isoilta möllyköiltä vaan tilalle on alkanut tulemaan oikeasti kunnon lihasta ja farkut ei kiristä lahkeista oman painon takia vaan sen takia kun on lihasmassaa alkanut tulemaan. Lisäksi monet vaatteet ovat alkaneet istumaan paremmin ja vyötäröllä olevat jenkkakahvat ovat selkeästi alkanut pienenemään. =D

Mutta ennen kaikkea se oma jaksaminen ja terveys on tässä olleet se suurin asia mitä olen lähtenyt tavoittelemaan ja josta haluan jatkossakin pitää kiinni ^_^ 

Seuraavana tavoitteena itselleni olen asettanut juoksemisen lisäämisen näihin lenkkeihin. Huonon hapenottokykyni takia tässä on omat haasteensa, mutta ajattelin pikkuhiljaa tätäkin koittaa harjoittaa paremmaksi ja ilokseni huomasin tässä joitain päiviä sitten että jaksoin jopa 500m juosta. MINÄ JUOKSIN 500m ILMAN, ETTÄ TEIN KUOLEMAA SEN JÄLKEEN!!! o_O 

Terveisin entinen sohvaperuna ja tekosyiden keksijä. Tästä on hyvä jatkaa kohti terveempää elämää!^_^

Luonnon voima

Olen pienestä pitäen ollut sellainen luonnonlapsi. Metsät ovat tulleet minulle hyvinkin tutuiksi paikoiksi ja niissä usein mieli lepää. Ei sen rauhoittavampaa olekkaan kuin astella pitkin metsäpolkuja tai kiivetä kalliolle kuunnellellen pelkästään metsän ääniä, lintujen laulua, lehtien havinaa tuulessa ja oksien risahtelua jalan alla kävellessä. 

Metsässä kaikki kiireet ja huolet unohtuu, on aikaa keskittyä vain siihen rauhallisuuteen ja mielen tyhjentämiseen kaikesta ikävästä. Vuosiin ei ole juurikaan ollut tilaisuutta mennä yksin metsiä koluamaan. Tuossa viikko sitten minulle onneksi osui siihen pitkästä aikaa hyvä tilaisuus ja ilmakin suosi tätä ajatusta :)

Exäni tullessa katsomaan lapsia luokseni, päätin ottaa kaassiin viltin, vesipullon ja piirrustus välineet ja suuntasin tarvikkeiden kanssa noin reilu kilometrin päähän sijaitseville kallioille :) Tämä tilaisuus osui juuri oikeaan aikaan ja tuntuu että sain taas siitä todella paljon virtaa jaksamista arkeen.

Kyllä vain luonnossa on ihmeellistä voimaa. Pienikin hetki siellä saa olotilan ihan toiselle taajuudelle ^_^

Tälläisiä hetkiä täytyy kyllä ehdottomasti järjestää itselle enempi <3

Omat lempi paikkani luonnossa ovat kalliot metsissä, purojen läheisyydet ja järvenranta. Mikä on sinun lempi paikkasi? 

Kiitos, että ymmärrät ja olet tukena

"Tasavertaisessa suhteessa on turvallista syventää omaa itsetuntemusta.

Hyväkään suhde ei voi ottaa elämän inhimillisiä kipuja pois, mutta se voi tuoda turvaa ja rohkeutta kohdata niitä"

Yllä olevaan tekstiin törmäsin tässä tannoin instagramissa. Tämä teksti havahdutti minua jälleen miettimään asioita. Aloin miettimään ensin mennyttä. Huomaan tässäkin kohtaa miten pielessä asiat ovat olleet. Kun kohtasin elämässä jotain mikä aiheutti minulle negatiivisia tuntemuksia, oli ne sitten toisen ihmisen teoista, sanoista tai ihan pelkästään siitä, että olin noussut väärällä jalalla, en saanut niiden tunteiden käsittelyyn tukea. Monesti sain kokea vähättelyä, jopa suoranaisia hyökkäyksiä minua vastaan, syytöksiä siitä, että olin itse syypää siihen että tulin kohdelluksi huonosti. Samaa kohtelua olen saanut lapsuudesta asti. Negatiiviset tunteet piti peittää, käännettiin minua vastaan tai väheksyttiin. Se on aiheuttanut minulle vuosien mittaan tietynlaisia tunnelukkoja. En uskalla useinkaan sanoa suoraan mitä ajattelen. Hymyilen helposti ja esitän, että kaikki on hyvin vaikka sisällä saattaa kuohuta vesiputouksen lailla. Nämä patoumat pysyvät jonkin aikaa sisällä, mutta kun niitä tarpeeksi kerääntyy saattaa ne lopulta purkautua turhankin hallitsemattomasti, enkä ole siitä millään muotoa ylpeä.

Minulla on kestänyt jonkin aikaa oppia jälleen luottamaan siihen, että minun ei tarvitse enää pelätä tunteideni tuomista julki. Minä saan tukea niiden käsittelyyn ja mitä aikaisemmin ne uskallan sanoa ääneen, sitä helpommin ja nopeammin niitä pääsee käsittelemään. Tässä minulla on edelleen välillä vaikeuksia ja vanhat tavat ovat tiukassa. Välillä unohdan sen että nykyisin minulla on lupa tuntea. Mutta minä harjoittelen ja haluan oppia siihen, etten panttaa asioita sisuksiini ja en täten anna niille möröille tilaa kasvaa. Alan jopa pikkuhiljaa oivaltamaan mikä on oikea suunta edetä.

Olen todella kiitollinen siitä että olen saanut niin paljon tukea ja hyväksyntää vihdoin näiden menneisyyden asioiden käsittelyyn <3 

"Kun katson elämääni taaksepäin on siellä noin 80%pelkkiä ikäviä muistoja, paljon menetyksiä, koulukiusattuna olemista, henkistä ja fyysistä väkivaltaa... Paljon asioita ihan lapsuudesta asti mitkä on mun itsetuntoa romuttanut pieniksi pieniksi palasiksi. Vielä vuosi sitten kuvittelin etten mä ansaitse koskaan kokea onnellisuutta, että minussa on jokin vika, kun kerään koko ajan elämääni huonoja asioita.

Kun katson elämääni eteenpäin näen toivoa, onnellisuutta ja rauhallisuutta. Siihen on vielä matkaa. Näitä siruja ei hetkessä liimata kasaan, mutta pienin pienin askelin alan päästä jyvälle siitä, että kyllä minä ansaitsen olla onnellinen. Ansaitsen elämääni hyviä asioita. Kiitollinen olen kaikista tukijoukoista ja erityisesti omalle rakkaalle joka on kärsivällisesti jaksanut minua tukea menneiden käsittelyssä ja näyttänyt minulle sen että elämässä on paljon hyvääkin"

Äitiys

Olen ollut äitinä nyt yli 4 vuotta. Tämä aika on ollut samaan aikaan hyvin antoisaa ja samaan aikaan hyvin raskasta. 

6 vuotta sitten kun lapsista aloimme silloisen mieheni kanssa puhumaan, ei sitä kumpikaan osannut ajatellakkaan mihin meidän tiet silloin veisi.

Ensin kuvaan astui pelko siitä tulenko koskaan edes kokemaan äitiyttä, kokemaan miltä tuntuu kantaa vatsassaan pienen pientä ihmisen alkua tuntien välillä pienien jalkojen potkuja. Tulisinko koskaan pitämään sylissä omaa lasta vai joutuisinko totuttelemaan elämään ilman lapsia, ilman haavetta jota olin haaveillut jo teinivuosista lähtien.

Juuri kun olin jo tottunut ajatukseen ettei minusta ehkä koskaan tulekkaan äiti, tulikin 1 vuoden ja 2 kuukauden yrittämisen jälkeen se kauan odotettu plussa raskaustestiin.

Vanhaa blogiani seuranneet tietävätkin joistain haasteista mitä matkan varrella on ollut ja olen niistä tässäkin blogissa tainnut mainita. Alkuraskautta varjosti keskenmenon pelko ja koko loppuraskautta varjosti silloisen miehen hitaasti mutta vahvasti etenevä alkoholismi.

Moni varmasti ajattelee, että mitä ihmettä sellaiseen tilanteeseen lasta tekemään? Kaikkea kun ei voi ennalta tietää ja itse ainakin olen luonteeltani hyvin periksiantamaton, ei luovuttaminen tässä tilanteessa tullut kuuloonkaan. Ajattelin, että me yhdessä saadaan asiat korjattua, vauva viimeistään syliin saapuessaan herättäisi toisella halun muuttaa elintapojaan jne. 

Ja kyllähän se hetkellisesti niin tekikin. Esikoisemme ollessa puoli vuotias, havahtui mies silloin mitä oli menettänyt ja alkoholin kulutus alkoi laskemaan roimasti. 

Hetkellisesti oltiin jopa onnellinen perhe ja arki alkoi tuntumaan siltä miltä olin sen kuvitellut tuntuvankin.

Esikoisen odotusajan kuvat saavat monesti itsellä kyyneleet silmiin, muistan sen yksinäisyyden mitä koin koko odotusajan, harmittaa kun en pystynyt silloin nauttimaan tästä ainutlaatuisesta tilanteesta ja siitä haaveilemastani "yhdessä perheenä odotetaan tulevaa" muodostuikin melkoinen stressi ja ahdistus. Toisina päivinä koin jopa pelkoa.

No 2017 meidän mittapuulla meillä meni perheenä ihan hyvin ja haave toiseta lapsesta alkoi kyteä. Monet kerrat mieheltä tuolloin varmistelin asiaa, etten tällä kertaa jäisi yksin odotusaikana ja tähän varmistukset saatuani päätimme yhdessä tuolloin ehkäisyn poisjättämisestä. Tällä kertaa meitä onnisti jo heti ensimmäisellä kierrolla.

Valitettavasti tämä tulevan lapsen tuoma uutinen olikin liian stressaavaa miehelle ja niin alkoholismi alkoi nostamaan jälleen päätään ja tilanteet alkoivat nopeasti kärjistymään huonompaan suuntaan. 

Toisen lapsen odotus ajasta minusta oli todella vähän kuvia, mikä nyt vähän jälkeenpäin harmittaa.

En olisi koskaan osannut ajatella, että kokisin äitiyden ensimetrit tällä tavalla, että jäisin näin yksin ja lopulta olisin yksin vastuussa omista lapsista kellon ympäri. 

Vaikkei tätä ollakkaan helpoimman kautta koettu, on tämä myös antanut minulle todella paljon. En olisi koskaan osannut kuvitellakkaan miten suurta kiintymystä sitä voikaan tuntea, huolta ja rakkautta mitä itse tunnen omia lapsiani kohtaan. Miten hyvälle tuulelle tuo tehokaksikko saakaan mieleni omilla toilailuillaan. Rakastan sitä miten saan seurata heidän kehitystään ja uusien taitojen oppimista. Samalla olen myös itse oppinut valtavan paljon. <3 Minusta on tullut lasteni myötä kärsivällisempi, arvomaailmani on mennyt ihan uusiksi, olen oppinut myös sen, että minä selviän mistä vain. Minusta löytyy voimavaroja jatkaa eteenpäin, vaikka toisinaan tilanteet näyttäisi kuinka epätoivoiselta tahansa. 

Ja mikä parasta, olen jopa onnellinen siitä että asiat meni näin. Minulla on nyt hieman erilainen perhe. Ensimmäistä kertaa ikinä minulla on todella rakastettu olo, kriisit ovat näyttäneet minulle sen ketkä ovat oikasti tukena silloin kun sitä apua todella tarvitsen, olen saanut karsittua elämästäni paljon ihmisiä pois, jotka vuosia vain toivat pahaa mieltä ja arvottomuuden tunnetta. Olen löytänyt rinnalleni ihmisen johon voin luottaa, joka on tukenani tilanteessa kuin tilanteessa ja jonka kanssa minulla on todella rakastettu ja välitetty olo. Vaikkei hän olekkaan poikieni biologinen isä, hän kohtelee poikia paljon kuin he olisivat hänen omiaan ja tämä saa minulle hyvin voimakkaasti sen olon että meidän perhe on tässä <3 

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja äitimielisille <3 

Koeaika

Olen saanut nauttia 1.4. lähtien oman kumppanini kanssa arjesta hänen tullessa luokseni tietokoneensa ja vaatteidensa kanssa. Hänelle tuli monien muiden suomalaisten tavoin lomautuksia ja tästä avautuikin meille hyvin osuva tilaisuus kokeilla oikein kunnolla, miten se arki meillä toimisi.

Itselleni iskee huomenna karu paluu arkeen miehen pakatessa tavaransa taasen autoon ja tästä se etäsuhde taasen alkaa. :(

 

Tämä ns.koeaika opetti molempia todella paljon. Ollaan saatu kunnolla tutustua toistemme luonteisiin, minkälainen kummankin arkiminä on, kuinka meidän molempien luonteet ja toimintatavat toimivat keskenään yhteisessä arjessa. Ollaan saatu hieno mahdollisuus opetella uudenlaista arkea ilman, että työstressit painaa päälle.

Itse henkilökohtaisesti olen oppinut taas hurjan paljon erinäisiä asioita. 

Olen huomannut kuinka vaikeaa minun on luovuttaa vastuuta toiselle ihmiselle. Se kun olen joutunut vuosia hoitamaan asioita yksikseni, on saanut aikaan sen, etten osaa pyytää apua ajoissa. Tästä tulikin tämä uupuminen josta puhuin tässä aiemmassa postauksessa. 

Huomasin tässä muutama päivä sitten myös sen, miten vaikeaa minun on rentoutua ja ottaa sitä aikaa itselleni ihan vain, etten tekisi mitään. Instagramia seuranneet tietävätkin, kuinka koin huonoa omaatuntoa siitä, kun mies oli lasten kanssa ulkosalla. Minulle iski hirveä ahdistus siitä pitäisikö minun mennä heidän mukaansa leikkipuistoon, alanko laittamaan ruokaa vai alanko kenties siivoamaan jotain nurkkaa rauhassa, kun lapset eivät ole sotkemassa. Lopulta sain taottua itselleni päähäni, että nyt jukoliste se kahvikuppi kouraan ja nauttimaan tästä harvinaisesta hiljaisuudesta parvekkeelle auringonpaisteeseen. Miten onkaan niin vaikeaa antaa itselleen lupaa hengähtää? Normaali oloissa minulla kun siihen ei juurikaan ole mahdollisuuksia, nyt kun olisi mahdollista, koen siitä todella huonoa omaatuntoa.

Olen myös joutunut käsittelemään paljon menneisyyden mörköjä ja minulla on tunne, että tämä tästä vielä helpottaa. On ollut helpottavaa näistä omista peloista ja kokemuksista keskustella ihan rauhassa kumppanini kanssa, yhdessä pohtia, mitkä asiat helpottaisivat jatkossa ja monien asioiden käsittely on helpottunut jo ihan sillä, että ne on saanut sanoa ääneen. Toki huono olo ajottain vaivaa siitä, kuinka paljon olen joutunut kumppaniani kuormittamaan näillä asioilla. Mutta tässäkin kohtaa on ollut helpottavaa, kun niitä on nyt saanut rauhassa työstää ilman, että asiat kärjistyvät työstressin yhteydessä tms.

Olen oppinut myös antamaan toiselle tilaa ja omaa aikaa. Olen luonteeltani helposti takertuvaa sorttia ja minulle ei ole ongelmaa nyhjätä oman kumppanin kanssa vaikka kellon ympäri. Kumppanini puolestaan kaipaa myös paljon aikaa omien harrastusten parissa ja kavereidensa kanssa keskustellessa, joten olen joutunut opettelemaan myös olemaan omissa oloissani , joka varmasti kuulostaa hölmöltä, koska olenhan tässä jo pitkät tovit ollut yksin lasten kanssa. Mutta kyllä, siinä minulla on paljon ollut haasteita, että opin nauttimaan siitä yksin tekemisestä kun toinen on läsnä. Pienin askelin se on onnistunutkin :) 

Olen kokenut myös valtavaa kiitollisuutta tämän kuukauden aikana. Rakastan kumppanissani sitä kuinka hänellä on kova halu auttaa arjessa, kuinka paljon hän haluaa osallistua myös poikien kasvatukseen ja yhdessä ollaan monia sääntöjä sovittu mistä yhdessä pidetään kiinni toisiamme tukien. Rakastan sitä kuinka spontaanisti hän lähtee moniin tilanteisiin mukaan, hän jopa saattaa itse ehdottaa monia asioita. Hänen kanssaan arki on helppoa ja luontevaa <3 

Rakastan hänen kärsivällisyyttään monissa asioissa ja etenkin kuinka kärsivällinen hän on ollut näiden minun mörköjeni kanssa, vaikkei se hänelle ole ollut varmastikkaan aina helppoa. 

Minulla on hänen kanssaan todella rakastettu, turvallinen ja välitetty olo.

Haikein mielin tästä menen ensiviikkoa kohden, mutta tulevaisuuden puolesta en malta odottaa, että joskus tulee se hetki kun saan hänen viereltään herätä joka aamu ja illalla käpertyä hänen kainaloonsa. <3

<3 Kumppanini antoi luvan kuvan julkaisuun <3