Kiitos, että ymmärrät ja olet tukena

"Tasavertaisessa suhteessa on turvallista syventää omaa itsetuntemusta.

Hyväkään suhde ei voi ottaa elämän inhimillisiä kipuja pois, mutta se voi tuoda turvaa ja rohkeutta kohdata niitä"

Yllä olevaan tekstiin törmäsin tässä tannoin instagramissa. Tämä teksti havahdutti minua jälleen miettimään asioita. Aloin miettimään ensin mennyttä. Huomaan tässäkin kohtaa miten pielessä asiat ovat olleet. Kun kohtasin elämässä jotain mikä aiheutti minulle negatiivisia tuntemuksia, oli ne sitten toisen ihmisen teoista, sanoista tai ihan pelkästään siitä, että olin noussut väärällä jalalla, en saanut niiden tunteiden käsittelyyn tukea. Monesti sain kokea vähättelyä, jopa suoranaisia hyökkäyksiä minua vastaan, syytöksiä siitä, että olin itse syypää siihen että tulin kohdelluksi huonosti. Samaa kohtelua olen saanut lapsuudesta asti. Negatiiviset tunteet piti peittää, käännettiin minua vastaan tai väheksyttiin. Se on aiheuttanut minulle vuosien mittaan tietynlaisia tunnelukkoja. En uskalla useinkaan sanoa suoraan mitä ajattelen. Hymyilen helposti ja esitän, että kaikki on hyvin vaikka sisällä saattaa kuohuta vesiputouksen lailla. Nämä patoumat pysyvät jonkin aikaa sisällä, mutta kun niitä tarpeeksi kerääntyy saattaa ne lopulta purkautua turhankin hallitsemattomasti, enkä ole siitä millään muotoa ylpeä.

Minulla on kestänyt jonkin aikaa oppia jälleen luottamaan siihen, että minun ei tarvitse enää pelätä tunteideni tuomista julki. Minä saan tukea niiden käsittelyyn ja mitä aikaisemmin ne uskallan sanoa ääneen, sitä helpommin ja nopeammin niitä pääsee käsittelemään. Tässä minulla on edelleen välillä vaikeuksia ja vanhat tavat ovat tiukassa. Välillä unohdan sen että nykyisin minulla on lupa tuntea. Mutta minä harjoittelen ja haluan oppia siihen, etten panttaa asioita sisuksiini ja en täten anna niille möröille tilaa kasvaa. Alan jopa pikkuhiljaa oivaltamaan mikä on oikea suunta edetä.

Olen todella kiitollinen siitä että olen saanut niin paljon tukea ja hyväksyntää vihdoin näiden menneisyyden asioiden käsittelyyn <3 

"Kun katson elämääni taaksepäin on siellä noin 80%pelkkiä ikäviä muistoja, paljon menetyksiä, koulukiusattuna olemista, henkistä ja fyysistä väkivaltaa... Paljon asioita ihan lapsuudesta asti mitkä on mun itsetuntoa romuttanut pieniksi pieniksi palasiksi. Vielä vuosi sitten kuvittelin etten mä ansaitse koskaan kokea onnellisuutta, että minussa on jokin vika, kun kerään koko ajan elämääni huonoja asioita.

Kun katson elämääni eteenpäin näen toivoa, onnellisuutta ja rauhallisuutta. Siihen on vielä matkaa. Näitä siruja ei hetkessä liimata kasaan, mutta pienin pienin askelin alan päästä jyvälle siitä, että kyllä minä ansaitsen olla onnellinen. Ansaitsen elämääni hyviä asioita. Kiitollinen olen kaikista tukijoukoista ja erityisesti omalle rakkaalle joka on kärsivällisesti jaksanut minua tukea menneiden käsittelyssä ja näyttänyt minulle sen että elämässä on paljon hyvääkin"

Äitiys

Olen ollut äitinä nyt yli 4 vuotta. Tämä aika on ollut samaan aikaan hyvin antoisaa ja samaan aikaan hyvin raskasta. 

6 vuotta sitten kun lapsista aloimme silloisen mieheni kanssa puhumaan, ei sitä kumpikaan osannut ajatellakkaan mihin meidän tiet silloin veisi.

Ensin kuvaan astui pelko siitä tulenko koskaan edes kokemaan äitiyttä, kokemaan miltä tuntuu kantaa vatsassaan pienen pientä ihmisen alkua tuntien välillä pienien jalkojen potkuja. Tulisinko koskaan pitämään sylissä omaa lasta vai joutuisinko totuttelemaan elämään ilman lapsia, ilman haavetta jota olin haaveillut jo teinivuosista lähtien.

Juuri kun olin jo tottunut ajatukseen ettei minusta ehkä koskaan tulekkaan äiti, tulikin 1 vuoden ja 2 kuukauden yrittämisen jälkeen se kauan odotettu plussa raskaustestiin.

Vanhaa blogiani seuranneet tietävätkin joistain haasteista mitä matkan varrella on ollut ja olen niistä tässäkin blogissa tainnut mainita. Alkuraskautta varjosti keskenmenon pelko ja koko loppuraskautta varjosti silloisen miehen hitaasti mutta vahvasti etenevä alkoholismi.

Moni varmasti ajattelee, että mitä ihmettä sellaiseen tilanteeseen lasta tekemään? Kaikkea kun ei voi ennalta tietää ja itse ainakin olen luonteeltani hyvin periksiantamaton, ei luovuttaminen tässä tilanteessa tullut kuuloonkaan. Ajattelin, että me yhdessä saadaan asiat korjattua, vauva viimeistään syliin saapuessaan herättäisi toisella halun muuttaa elintapojaan jne. 

Ja kyllähän se hetkellisesti niin tekikin. Esikoisemme ollessa puoli vuotias, havahtui mies silloin mitä oli menettänyt ja alkoholin kulutus alkoi laskemaan roimasti. 

Hetkellisesti oltiin jopa onnellinen perhe ja arki alkoi tuntumaan siltä miltä olin sen kuvitellut tuntuvankin.

Esikoisen odotusajan kuvat saavat monesti itsellä kyyneleet silmiin, muistan sen yksinäisyyden mitä koin koko odotusajan, harmittaa kun en pystynyt silloin nauttimaan tästä ainutlaatuisesta tilanteesta ja siitä haaveilemastani "yhdessä perheenä odotetaan tulevaa" muodostuikin melkoinen stressi ja ahdistus. Toisina päivinä koin jopa pelkoa.

No 2017 meidän mittapuulla meillä meni perheenä ihan hyvin ja haave toiseta lapsesta alkoi kyteä. Monet kerrat mieheltä tuolloin varmistelin asiaa, etten tällä kertaa jäisi yksin odotusaikana ja tähän varmistukset saatuani päätimme yhdessä tuolloin ehkäisyn poisjättämisestä. Tällä kertaa meitä onnisti jo heti ensimmäisellä kierrolla.

Valitettavasti tämä tulevan lapsen tuoma uutinen olikin liian stressaavaa miehelle ja niin alkoholismi alkoi nostamaan jälleen päätään ja tilanteet alkoivat nopeasti kärjistymään huonompaan suuntaan. 

Toisen lapsen odotus ajasta minusta oli todella vähän kuvia, mikä nyt vähän jälkeenpäin harmittaa.

En olisi koskaan osannut ajatella, että kokisin äitiyden ensimetrit tällä tavalla, että jäisin näin yksin ja lopulta olisin yksin vastuussa omista lapsista kellon ympäri. 

Vaikkei tätä ollakkaan helpoimman kautta koettu, on tämä myös antanut minulle todella paljon. En olisi koskaan osannut kuvitellakkaan miten suurta kiintymystä sitä voikaan tuntea, huolta ja rakkautta mitä itse tunnen omia lapsiani kohtaan. Miten hyvälle tuulelle tuo tehokaksikko saakaan mieleni omilla toilailuillaan. Rakastan sitä miten saan seurata heidän kehitystään ja uusien taitojen oppimista. Samalla olen myös itse oppinut valtavan paljon. <3 Minusta on tullut lasteni myötä kärsivällisempi, arvomaailmani on mennyt ihan uusiksi, olen oppinut myös sen, että minä selviän mistä vain. Minusta löytyy voimavaroja jatkaa eteenpäin, vaikka toisinaan tilanteet näyttäisi kuinka epätoivoiselta tahansa. 

Ja mikä parasta, olen jopa onnellinen siitä että asiat meni näin. Minulla on nyt hieman erilainen perhe. Ensimmäistä kertaa ikinä minulla on todella rakastettu olo, kriisit ovat näyttäneet minulle sen ketkä ovat oikasti tukena silloin kun sitä apua todella tarvitsen, olen saanut karsittua elämästäni paljon ihmisiä pois, jotka vuosia vain toivat pahaa mieltä ja arvottomuuden tunnetta. Olen löytänyt rinnalleni ihmisen johon voin luottaa, joka on tukenani tilanteessa kuin tilanteessa ja jonka kanssa minulla on todella rakastettu ja välitetty olo. Vaikkei hän olekkaan poikieni biologinen isä, hän kohtelee poikia paljon kuin he olisivat hänen omiaan ja tämä saa minulle hyvin voimakkaasti sen olon että meidän perhe on tässä <3 

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja äitimielisille <3 

Koeaika

Olen saanut nauttia 1.4. lähtien oman kumppanini kanssa arjesta hänen tullessa luokseni tietokoneensa ja vaatteidensa kanssa. Hänelle tuli monien muiden suomalaisten tavoin lomautuksia ja tästä avautuikin meille hyvin osuva tilaisuus kokeilla oikein kunnolla, miten se arki meillä toimisi.

Itselleni iskee huomenna karu paluu arkeen miehen pakatessa tavaransa taasen autoon ja tästä se etäsuhde taasen alkaa. :(

 

Tämä ns.koeaika opetti molempia todella paljon. Ollaan saatu kunnolla tutustua toistemme luonteisiin, minkälainen kummankin arkiminä on, kuinka meidän molempien luonteet ja toimintatavat toimivat keskenään yhteisessä arjessa. Ollaan saatu hieno mahdollisuus opetella uudenlaista arkea ilman, että työstressit painaa päälle.

Itse henkilökohtaisesti olen oppinut taas hurjan paljon erinäisiä asioita. 

Olen huomannut kuinka vaikeaa minun on luovuttaa vastuuta toiselle ihmiselle. Se kun olen joutunut vuosia hoitamaan asioita yksikseni, on saanut aikaan sen, etten osaa pyytää apua ajoissa. Tästä tulikin tämä uupuminen josta puhuin tässä aiemmassa postauksessa. 

Huomasin tässä muutama päivä sitten myös sen, miten vaikeaa minun on rentoutua ja ottaa sitä aikaa itselleni ihan vain, etten tekisi mitään. Instagramia seuranneet tietävätkin, kuinka koin huonoa omaatuntoa siitä, kun mies oli lasten kanssa ulkosalla. Minulle iski hirveä ahdistus siitä pitäisikö minun mennä heidän mukaansa leikkipuistoon, alanko laittamaan ruokaa vai alanko kenties siivoamaan jotain nurkkaa rauhassa, kun lapset eivät ole sotkemassa. Lopulta sain taottua itselleni päähäni, että nyt jukoliste se kahvikuppi kouraan ja nauttimaan tästä harvinaisesta hiljaisuudesta parvekkeelle auringonpaisteeseen. Miten onkaan niin vaikeaa antaa itselleen lupaa hengähtää? Normaali oloissa minulla kun siihen ei juurikaan ole mahdollisuuksia, nyt kun olisi mahdollista, koen siitä todella huonoa omaatuntoa.

Olen myös joutunut käsittelemään paljon menneisyyden mörköjä ja minulla on tunne, että tämä tästä vielä helpottaa. On ollut helpottavaa näistä omista peloista ja kokemuksista keskustella ihan rauhassa kumppanini kanssa, yhdessä pohtia, mitkä asiat helpottaisivat jatkossa ja monien asioiden käsittely on helpottunut jo ihan sillä, että ne on saanut sanoa ääneen. Toki huono olo ajottain vaivaa siitä, kuinka paljon olen joutunut kumppaniani kuormittamaan näillä asioilla. Mutta tässäkin kohtaa on ollut helpottavaa, kun niitä on nyt saanut rauhassa työstää ilman, että asiat kärjistyvät työstressin yhteydessä tms.

Olen oppinut myös antamaan toiselle tilaa ja omaa aikaa. Olen luonteeltani helposti takertuvaa sorttia ja minulle ei ole ongelmaa nyhjätä oman kumppanin kanssa vaikka kellon ympäri. Kumppanini puolestaan kaipaa myös paljon aikaa omien harrastusten parissa ja kavereidensa kanssa keskustellessa, joten olen joutunut opettelemaan myös olemaan omissa oloissani , joka varmasti kuulostaa hölmöltä, koska olenhan tässä jo pitkät tovit ollut yksin lasten kanssa. Mutta kyllä, siinä minulla on paljon ollut haasteita, että opin nauttimaan siitä yksin tekemisestä kun toinen on läsnä. Pienin askelin se on onnistunutkin :) 

Olen kokenut myös valtavaa kiitollisuutta tämän kuukauden aikana. Rakastan kumppanissani sitä kuinka hänellä on kova halu auttaa arjessa, kuinka paljon hän haluaa osallistua myös poikien kasvatukseen ja yhdessä ollaan monia sääntöjä sovittu mistä yhdessä pidetään kiinni toisiamme tukien. Rakastan sitä kuinka spontaanisti hän lähtee moniin tilanteisiin mukaan, hän jopa saattaa itse ehdottaa monia asioita. Hänen kanssaan arki on helppoa ja luontevaa <3 

Rakastan hänen kärsivällisyyttään monissa asioissa ja etenkin kuinka kärsivällinen hän on ollut näiden minun mörköjeni kanssa, vaikkei se hänelle ole ollut varmastikkaan aina helppoa. 

Minulla on hänen kanssaan todella rakastettu, turvallinen ja välitetty olo.

Haikein mielin tästä menen ensiviikkoa kohden, mutta tulevaisuuden puolesta en malta odottaa, että joskus tulee se hetki kun saan hänen viereltään herätä joka aamu ja illalla käpertyä hänen kainaloonsa. <3

<3 Kumppanini antoi luvan kuvan julkaisuun <3

29 kysymystä, 29 vastausta

Millan ja Hiidenneidon blogista bongasin tälläisen hauskan kysymys postauksen ja ajattelin itsekkin sen aikani kuluksi toteuttaa :)

1. Koko nimi ja mistä se tulee?

Koko nimeä en tähän laita, mutta etunimeni on Tiina. Sukunimeni on exäni suvun sukunimi, en sitä ole toistaiseksi halunnut vaihtaa pois, koska tuntuisi hassulta olla eri sukuniminen omien poikien kanssa, toisekseen se maksaa todella paljon vaihtaa kaikki passit ja ajokortit/kelakortit uusiin. Olen miehellenikin sanonut, etten jaksa sitä rumbaa enää muuta kuin yhdestä syystä =D

2. Pituus?

172cm

3. Mitä katson tv:stä juuri nyt?

Nyt on telkkari pimeänä, kuten valtaosan ajasta se on muutenkin. Mutta ehtoisin kun nollaan aivojani telkkarin yhteydessä katson HBO:lta jotain sarjaa (Westworld, Handmaid´s tale, His Dark Materials yms.). Telkkarista monesti saattaa pyöriä jotain hömppä sarjaa kuten sisustus ohjelmia, reality ohjelmia kuten lapsi tuntemattoman kanssa, Temptation Island tai muuta todella järkevää =D

4. Julkkisihastus?

Mä oon tässäkin asiassa ollut vähän valtaosasta poikkeava persoona, en ole oikeastaan koskaan kokenut mitään ihastuksen tunnetta ketään julkkista kohtaan/olisin ihannoinut ketään suuremmin. Ulkonäöllisesti joskus lapsena ihastelin Harry Potterissa näytelleen Tom Felton (Malfoy). Pitkäaikainen suosikki näyttelijä on myös ollut Keanu Reeves. 

5. Haaveeni?

Päästä menneisyyden traumoista eroon, oppia elämään ilman jatkuvia pelkotiloja ja oppia nauttimaan onnen tunteesta. Oppia myös päästämään jatkuvasta kontrollin tarpeesta eroon ja oppia pyytämään apua. 

Haaveena on myös opiskella uusi ammatti ja löytää työ missä todella viihdyn. 

6. Puhelimen taustakuva?

Kuva pojistani, lukitusnäytön kuvana minulla on kuva miehestäni.

7. Pisin parisuhde?

Edeltävässä suhteessa ehdittiin olla noin 14 vuotta ennen eroa.

8. Silmien ja hiusten väri?

Siniharmaat silmät ja hiusten väri on luonnostaan maantien harmaanruskea sekoitus (ei minkään värinen)..Nykyisin on värjättynä punainen :)

9. Lempiruoka?

Lasagne, Yläasteen tonnikalapastavuoka (sitä kun saisi vielä, söisin koko vuokallisen)

10. Lempi laulaja/-bändi?

Rammstein, Blutengel, Turmion kätilöt, Lord Of  The Lost, Nightwish, Powerwolf, Battle beast ja monia monia muita :)

11. Lempi elokuva?

Hachico, Geishan muistelmat, Harry Potterit

12. Surullisin biisi jonka tiedät?

Him yhtyeellä on monta surullista kappaletta. Myös Nightwishilta löytyy haikeita kappaleita. Negativen Moment of our love, on todella tunteikas kappale.

13. Ensisuudelma?

16 vuotiaana exmieheni kanssa

14. Oletko koskaan menettänyt ketään?

Mummuni, kummisetäni, monen monta rakasta eläintä

15. Horoskooppimerkki?

Skorpioni

16. Paras juttu ikinä?

Lapset kaikessa raivostuttavuudessaan =D Nykyisen kumppanini tapaaminen on myös tuonut valtavasti onnellisuutta elämääni ja lähes päivittäin jaksan hämmästellä miten tuollainen ihminen voi minua rakastaa <3 

17. Surkein juttu ikinä?

Menneisyydessä koetut asiat, niistä johtuvat pelkotilat.

Kiusaaminen

Väkivalta

18. Kuinka monta lasta haluan?

3 lasta oli pitkään haaveena, sittemmin se muuttui ajatukseen, että 2 on hyvä. Nykyisessä suhteessa olen myös antanut jälleen kolmannen lapsen haaveelle pikkuhiljaa sijaa. Aika näyttää mihin tulevaisuus vie :) Ja se on myös hyvä pitää mielessä, ettei lapsien saanti ole myöskään itsestään selvyys.

19. Lempi laji?

Kamppailulajit on olleet kaikista urheilulajeista aina lähellä sydäntä, myös uinti ja jousiammunta.

20. Suurin pelko?

Lapsille sattuu jotain vakavaa. Kuoleman pelko on toisinaan läsnä voimakkaana ja että joudun kokemaan menneet uudelleen. Pelkään hirmuisen paljon, etten riitä ja jään yksin. 

21. Epäsuosittu mielipide?

Tää on tosi vaikee, yleensä tuntuu että oon lähes joka asiassa muita ihmisiä vastaan mielipiteissäni, mutta nyt ei tule yhtäkään mieleen =D
No jos nyt vaikka laittaisin tähän mielipiteeni lasten kasvatuksesta ja kurinpidosta. Pitkään olen törmännyt eri paikoissa tähän, ettei nykypäivän lapsille saisi pitää kuria, heitä ei saisi torua mistään, hyvä äiti ei koskaan korota ääntään. Joka tilanteeseen pitäisi osata käyttää kasvatustapoina rauhallisia keskusteluja ja paaaaljon lempeyttä ja haleja ja pitäisi koittaa välttää pettymysten tuottamista lapsille.
No itse olen nähnyt mitä seuraa tälläisestä pehmeästä kasvatustyylistä, jossa rajoja ei ole, jos on niin niistä ei pidetä kiinni ja vaikka lapsi tekisi mitä pahaa, siitä ei tule seuraamuksia.
Ajattelin aiheesta itseasiassa tehdä joskus ihan oman postauksensa mihin avaan vielä syvällisemmin näitä ajatuksia.
Mutta itse olen äitinä moniin kavereihini verrattuna melkoinen natsi. Minulla on muutamia hyvinkin tiukkoja periaatteita joista en tingi tuumaakaan. Toisia ihmisiä pitää kohdella nätisti, ketään ei haukuta eikä lyödä. Liikenteessä,kaupassa ja kylässä ollessa käyttäydytään nätisti. Ruokapöydässä ei hölmöillä, ei leikitä ruualla ja jossei ruoka miellytä, niin sitten jätetään syömättä ja odotetaan seuraavaa lounasta, meillä ei saa korvaavia herkkuja jossei ruoka satu juuri nyt olemaan lempiruokaa (joka saattaa vaihtua 5min välein pelkän uhmailun takia)
Jos hölmöillään, puutun asiaan ensin lempeästi, jossei viesti mene perille niin kyllä minä korotan ääntäni. Meillä on myös käytössä jäähypenkki, jossei tietyt asiat toimi ja jatketaan uhmaamista.
Huonoa ja epäkunnioittavaa käytöstä meillä ei palkita halein ja sylittelyin.
Mikään keskitysleiri tämä lasteni arki ei kuitenkaan ole, meillä palkitaan hyvästä käytöksestä, kannustetaan ja kehutaan silloin kun asiat menee hyvin. Me sylitellään paljon ja kerrotaan päivittäin kuinka tärkeitä ollaan toisillemme. Minun mielestä lapsilla täytyy olla sopivassa suhteessa rajoja ja rakkautta, jotta heistä kasvaa tasapainoisia ja toisia kunnioittavia aikuisia.

"mikään keskitysleiri tämä lasten arki ei ole" :'D 

22. Syntymäkaupunki?

Tampere

23. Mikä inspiroi juuri nyt?

Tuleva kesä. Tulevaisuuden haaveet.

24. Addiktio?

Suklaa, läheisriippuvuus (työstän tätä todella paljon)

25. Mitä odotat?

Tulevaa pääsykoe haastattelua, mahdollista koulun aloittamista. Odotan myös yhteisen tulevaisuuden aloittamista oman kumppanini kanssa yhteisessä kodissa.

26. Unelmaduuni?

Unelmatyö olisi joko kirpputorin pitäjänä tai kahvilatyöntekijänä. Olisi oma pieni kahvila mihin saisi itse tehdä tarjottavat, saisi työskennellä myös kassalla. Toinen unelma työ olisi jotain sellaista missä saisin auttaa ihmisiä jollain tavalla. 

27. Harrastukset?

Piirtäminen ja blogin kirjoittaminen. Välillä yritän nykertää käsitöiden parissa. Tulevaisuudessa olisi mahtavaa, jos pääsisin jälleen aloittamaan kamppailulajien harrastuksen. 

28. Biisi jota kuuntelet tällä hetkellä?

Lasten oma versio JVG:n kappaleesta "Ikuinen Vappu" soi täällä liiiian usein hyvin hämmentävillä sanoilla "takapenkki uuniin..." o_O ???

29. Milloin olet viimeksi itkenyt?

Viime viikonloppuna lauantaina kun kävin tietokoneella läpi vanhoja valokuvia. Omien kuvien katselu meneisyydestä ja esikoisen vauva-ajan kuvien katselu toi paljon ikäviä muistoja ja tunnetiloja mieleen, joka pisti kyyneleet virtaamaan. 

Vappu

Hyvää Vappua kaikille!

Meillä Vappu on sujunu melko samanlaisissa merkeissä kuin kaikki muutkin päivät arjessa. Käytiin eilen lasten kanssa ulkoilemassa ja samalla kaupasta haettiin pikkuisen vappuherkkuja. Munkkeja en jaksanut tänä vuonna itse tehdä, josko ensivuonna innostuisi :)

Lapset olivat innoissaan kun kotiamme koristeltiin vähän serpentiinillä ja ilmapalloilla. Laitettiin radiosta rock kanava soimaan ja ruuan jälkeen herkuteltiin vähän sipseillä, karkeilla ja popcorneilla. Unta ei tarvinnut päivän jälkeen juurikaan houkutella ja molemmat pojat nukkuivat omissa sängyissään koko yön.

Tein muuten blogilleni pitkän pohdinnan jälkeen Instagram-tilin. Sieltä löytyy nimimerkillä @kuurankukkiatuulessa

Oma aika

Vanhemmuuden kiistellyimpien aiheiden joukossa tuntuu olevan vanhempien oman ajan tarve. Toiset vanhemmat ovat ehdottomasti sitä mieltä, ettei moisesta saisi koskaan edes haaveilla, koska sinähän olet päättänyt lapsia hankkia, tarkoittaa se automaattisesti sitä, että sinä olet heihin sidottuna kellon ympäri ja vuoden jokaisena päivänä.. Ja valittaa ei saa! :D

Toiset taas ymmärtävät myös sen, että vanhemmatkin ovat ihmisiä omine tarpeinemme. Meistä ei tule robotteja lasten saannin myötä, jotka jaksavat tauotta palvella jälkikasvuamme, vanhemmatkin toisinaan kaipaavat edes pienen hetken aikaa ollekseen vain oman itsensä kanssa.

Kun on yksin vastuussa omista jälkeläisistään kellon ympäri, ei sitä omaa aikaa ole. Illalla kun saa lapset nukkumaan, on monesti niin väsynyt päivästä, ettei jaksa kuin silmät ummistaa tai korkeintaan katsoa joku yksi hömppäsarjan jakso nollatakseen edes vähän päätä. Toiset kokevat, että tämä on sitä omaa aikaa, mutta itse en koe asiaa niin. En minä saa silloin täysillä keskittyä mihinkään omaan harrastukseen, en voi lähteä kodistani mihinkään ja joudun silti olemaan valmiustilassa koko ajan. Omasta vireystilasta puhumattakaan, joka on usein tässä vaiheessa täysi nolla.

Valta osa päivistä meneekin todella hyvin, olen onnellinen siitä, että saan olla lasteni elämässä joka päivä, näen heidän uusimmat taitonsa ja saan olla läsnä hassuissa jutuissa. Olen etuoikeutetussa asemassa siinä, kun voin luoda vahvan siteen lasteni välille. 

Näiden ihanien asioiden varjopuolena on oman minän hukkuminen, identiteettikriisit ja liiallinen kuormittuminen. Perhe-elämässä kun taakkaa pystytään jakamaan, hyvin toimivassa parisuhteessa molemmat saavat aikaa myös omille jutuille, toisen ottaessa vetovastuun, jos toinen kokee uupumista, tulee toinen tässäkin kohtaa ottamaan asiasta koppia ja uupuneempi osapuoli saa hetken vetää happea. Yksin ollessa kun ei sitä vastuuta voi kenenkään kanssa jakaa. Yksin joudut miettimään kaiken aina aamupalasta päiväohjelmaan asti, huolehtimaan kaiken mitä jälkikasvu mahdollisesti tarvitsee, ottamaan yksin vastaan sen uhmakiukuttelun, kaiken.

Ja kun ei se ole pelkästään edes sitä kuinka selviytyy yksin arjen haasteista. Me vanhemmatkin tosiaan olemme ihmisiä. Meilläkin on omat tarpeemme. Itse ainakin henkilökohtaisesti kaipaan välillä aikaa kun saisi edes juoda aamukahvin rauhassa ilman erotuomarin virkaa, saisi edes sen pienen hetken istahtaa kuunnellen täyttä hiljaisuutta. Edes sen yhden kerran viikossa olisi jaksamista ja aikaa keskittyä 100% johonkin omaan juttuun, on se sitten piirtäminen, blogin kirjoittaminen tai vaikka mennä tekemään pieni lenkki ulkoilmaan ilman, että joutuu miettimään seuraavaa ruokaa, puuttuvien välikausivaatteiden ostoa, miettimään missä kukakin lapsista kirmailee tai ovatko yleensäkkään sovussa keskenään. Sitä, että minä saisin olla pikkiriikkisen hetken MINÄ, enkä pelkkä äiti. Kaipaan myös sitä, että minä saisin olla joskus se heikko, näyttää sen etten minä jaksa, että saisin tuntea sen kun joku ottaa koppia ja jatkaa siitä mihin itse olen jäänyt jos omat voimat eivät enää riitä.

Tähän liittyen minulla tuli juurikin tämä uupuminen tässä muutamia päiviä sitten, kaikki pikku jutut alkoi tuntua ylitsepääsemättömän suurelta ja niskan päällä alkoi olemaan tonneittain painolastia. Yksi pieni lause sai mut romahtamaan toden teolla ja itkusta ei menannut tulla loppua. Tässä kohtaa olin todella onnellinen, että kumppanini oli täällä luonani. Hänen kanssaan sain purettua kaiken mikä mieltä painoi, mun ei tarvinnut yksin selviytyä olojeni kanssa ja sain käpertyä turvalliseen kainaloon <3 Seuraavana päivänä kumppanini passittikin minut hetkeksi yksin pihalle kahvikupposen kanssa. Hän sanoi, että nyt minun on otettava happea ja hän pärjää kyllä lasten kanssa vaikka mikä olisi. Puolisen tuntia minä istuin junaradan viereisellä polulla nauttien pelkistä luonnon äänistä. Se jo että pystyi hetkeksi tyhjentämään päänsä täysin, ei tarvinnut miettiä yhtään mitä kotona tapahtui, toi minulle valtavasti energiaa taas jaksaa. Tätä olin kaivannut niin kauan <3

Arjen muutoksia

Alkuun kun keskuuteemme saapui nämä rajoituket liikkumisesta ja kyläilystä, ihmisten kokoontumisista, ensimmäinen ajatukseni oli että millä ihmeellä minä saan ajan kulumaan kotosalla? Nyt kun ei voinut esikoistakaan viedä edes hoitoon, joka olisi katkaissut päivää, tuonut vaihtelua esikoisen arkeen ja itselleni edes puolikkaan helpotuksen arkeen. 

No ensimmäinen viikko olikin suoraan sanottuna ihan hirveä. Oma pää löi koko ajan ihan tyhjää, en keksinyt mitään tekemistä ja päässä vain pyöri ajatus, että kuinka tästä selviää, jos tämä kestää viikko tolkulla, kuukaisi tolkulla?? :O 

Lapsetkin tappelivat koko ajan, vaikka mitä koitti keksiä, jotta aikaa kuluisi ja tekemistä olisi.

Toisella viikolla se alkoikin jo hieman helpottamaan. Sitä kun oli pakko keksiä jotain korvaavaa tekemistä niiden poistuneiden totuttujen rutiinien tilalle. Iski leivonta vimmaa, aloin koluamaan kaappeja mihin en ollut koskenut sitten muuton jälkeen, tavaraa alkoi lentämään roskiin asti ja mieli virkastui näistä. 

Ollaan ulkoiltu myös todella paljon. Ollaan sitä tehty ennenkin usein, mutta nyt kun ei voinut käyttää esikoisen hoitopaikassa tapahtuvia ulkoiluhetkiä enää tekosyynä omien ulkoiluhetkien välttelyn syynä, on ollut pakko päivittäin ulkoilla. Onneksi ilmatkin ovat olleet todella suotuisia ja kannustavia tähän jokapäiväiseen ulkoiluun. 

Mieheni saapui muutama viikko sitten tänne luokseni viettämään lomautusaikaa. Yhteistä arkea näillä tämän hetkisillä tiedoilla olisi noin kuukauden verran. Toisen aikuisen läsnäolo on helpottanut arkea todella paljon. On joku jonka kanssa jakaa päivän tapahtumat, jakaa edes vähän sitä vastuuta arjen pyörittämisestä, ettei kaikki ole vain omilla harteilla. On joku jonka kainaloon saa käpertyä illalla, saa halauksen silloin kun tuntuu ettei omat patterit tahdo riittää ja joku joka myös ideoi päivän tekemisiä.

On ollut todella mukavaa päivittäin käydä yhteisillä pitkillä ulkoiluhetkillä. Olenkin yllättynyt siitä miten paljon viime aikoina on aikaa tullut vietettyä pihalla. Monesti päivittäiset lenkkimme on ollut 3km-4.5km luokkaa ja tunneissa ulkoilua on tullut päivittäin 1.5h verran, välillä jopa enemmänkin. Tämä on näkynyt ainakin itsessäni positiivisena asiana yleisen jaksamisen parantumisena. En ole koko ajan niin väsynyt ja nuutunut. Energiaa on alkanut olemaan moniin asioihin paljon enemmän eikä arki pyöri enää sen ympärillä "mihin mulla tänään riittää jaksaminen". 

Olen myös itsessäni huomannut sen kuinka vaikeaa minun on päästää niistä ohjistä mitä olen vuosia joutunut pakon edessä pitelemään. Olen todella huono jakamaan taakkaani kenenkään kanssa ja etenkin avun pyytäminen mulla on iso ongelma. Tämä on minut ajanut välillä siihen, että olen itse aiheuttanut itselleni uupumusta ja tätä myöden aiheuttanut myös muille tarpeetonta mielipahaa. On tullut omaa oloa purettua tiuskimalla ja liian ilkeillä sanoilla, vaikka kaiken tämän olisin voinut välttää vain pyytämällä suoraan apua. Tässä on jälleen suuren suuri itseni kehitys paikka. Täytyy opetella pyytämään apua ja lakata ajattelemasta "mitä jos olen toiselle taakka, mitä jos pyydän liikaa jne."

Onneksi tässäkin asiassa on halu kehittyä ja oppia pois omista juurtuneista tavoista, jotta saadaan arki kaikille paljon helpommaksi ja stressivapaammaksi. 

Kaiken kaikkiaan olen nauttinut todella kovasti yhteisestä ajastamme oman kumppanini kanssa ja vähän jopa hirvittää, kuinka sitä osaa päästä taas kiinni siihen omaan vanhaan arkeen, kun toinen joutuu töiden takia kotiinsa palaamaan. Tämä esimaku mahdollisesta yhteisestä arjesta on vaikuttanut kyllä todella lupaavalta ja odotan innolla tulevaisuutta, jossa mahdollisesti saamme jakaa kotimme ja arkemme päivittäin. Tämä yhdessä vietetty aika on luonut paljon itselleni varmuutta siitä, että haluan tätä tulevaisuudelta, ennen kaikkea uskallan ajatella arkeani oikeasti toisen aikuisen kanssa ilman että pelot valtaa mielen "mitä jos kaikki meneekin taas pieleen".

Mitäs teidän muiden arkeen kuuluu? <3