Kiusaaminen jättää jäljet

 Koulut ovat jälleen alkaneet ja valtaosan kesälomat loppuneet. On aika nostaa jälleen esille tärkeä aihe mikä meidän kaikkien olisi hyvä muistaa omassa arjessa. Nimittäin se kuinka käyttäydymme toisia ihmisiä kohtaan ja kuinka opetamme tätä omille jälkeläisillemme.

Olen kertonut teille monesti tästä omasta erityispiirteestäni. Minulla on synnynnäinen henkitorven ahtauma, jonka laajennusleikkaukset tehtiin ollessani noin vuoden vanha. Näistä leikkauksista minulle jäi pysyvästi vaurioitunut äänihuuli, joka näkyy ja kuuluu möreänä/käheänä äänenä. Minulla ei siis ole tyypillistä heleää kaunista naisen ääntä ja tämä onkin saanut aikaan sen, että olen joutunut kokemaan rankkaa kiusaamista aina ala-asteelta ihan aikuisikään asti. Minua nimiteltiin monin kamalin haukkumasanoin. Mutakurkku, vammanen, epäsikiö kuuluivat muunmuassa päivittäisiin sanoihin joita sain kuulla muilta. Sanojen lisäksi koulutöitäni sabotoitiin ja eräs opettajakin huusi minulle jatkuvalla syötöllä siitä kun laulutunnilla en saanut ääntäni sointumaan yhtä korkealle kuin muut. Minut jätettiin myös valintatehtävissä aina viimeiseksi ja moniin leikkeihin en saanut osallistua ollenkaan. 

Yläaste ajan toivoin olevan helpompi, mutta kiusaaminen vain jatkui. Linja-automatkat olivat ihan hirveitä, muiden potkiessa tuolin selkämystä samalla huutaen isoon ääneen sitä ovatko muutkin nähneet kuinka ruma olen tai miten kamala ääni minulla on. Tämä kaikki jätti minuun syvät jäljet jotka näkyivät vasta ammattikoulun jälkeen. Minulle iski valtaisa masennus, kärsin todella voimakkaista itsetuhoisista ajatuksista. Viiltelin turruttaakseni kipua ja muutamia kertoja tuli seisottua ihan junaradalla asti turtana, miettien ettei minulla olisi mitään syytä enää elää. 

Kaikkien synkkien ajatusten jälkeen sain kuitenkin kammettua itseni siitä kuopasta ylös. Aloin nähdä elämässä hyviä asioita ja aloin jälleen hyväksymään itseni tälläisenä kuin olen. Tätä hyvää oloa sain tuntea useamman vuoden ajan, kunnes asiat alkoivat taasen mennä pieleen.. Edeltävä pitkä suhde jätti omat jälkensä itsetuntooni, jatkuvat valheet ja salailut, julkiset halveksunnat ja pilkkaamiset romuttivat itsetuntoa melkoisen alas joiden vaikutus on tullut enempi esiin vasta nyt menneen vuoden aikana. Olen tuntenut paljon pelkotiloja erinäisissä tilanteissa ja arvottomuuden tunnetta. Minun on vaikeaa tuntea oloani riittäväksi tälläisenä kuin olen. Mutta minä haluan kovasti saada oman itsetuntoni jälleen takaisin. 

Vaikka useinmiten tunnenkin olevani sinut ala-aste ja yläaste aikaisten kiusaamistapahtumien kanssa, tulee edelleen päiviä milloin tietyt asiat sattuu todella paljon. Eilen muunmuassa kävi jälleen sellainen tapahtuma, mikä pisti mielen matalaksi. Kävin kirpputorilla varaamassa myyntipöydän. Siinä asioidessani kassalla, tuli taakseni 2 ala-aste ikäistä tyttöä. He alkoivat naureskella keskenään äänelleni ja hyvinkin häpeilemättömästi tuijottivat minua, nauroivat ja supattivat keskenään. Koitin olla välittämättä tilanteesta ja ajatella mielessäni, että he ovat vain lapsia ja lapset nyt vain käyttäytyvät näin. Vaikka kuinka koitin olla välittämäti tapahtuneesta, huomasin kuitenkin ajattelevani jälleen koettuja koulukiusaamistilanteita ja mieleen alkoi hiipiä jälleen surullinen olo. Turhautuminen taas omaaminää kohtaan, "miksi minun piti syntyä tälläiseksi?". Jotenkin sitä voisi luulla, että tälläiset asiat olisi helppoa käsitellä mitä vanhemmaksi tulee, mutta ei se niin taida mennä. Eipä se halu tuntea itsensä hyväksytyksi sellaisena kuin on taida loppua koskaan. 

Siispä toivon omien kokemusteni pohjalta todella paljon sitä, että kiusaamisesta puhuttaisiin tarpeeksi, siihen puututtaisiin aina kun sellaista nähdään. Koitettaisiin myös me aikuiset näyttää esimerkkiä omalla käytöksellä sitä, että toisista ihmisistä puhuttaisiin positiivisemmin, keskityttäisiin niiden jatkuvien mollauksien sijaan keskustelemaan asioista asiallisesti ja kunnioittavasti ja mieluummin jakamaan sen negatiivisen sijaan enempi positiivista. Varmistettaisiin omien lasten kohdalla se että opetamme nämä hyvät tavat myös heille. On mahtavaa nähdä kuinka muutamat bloggaajat ovat ottaneet kantaa nettikiusaamiseen, toivottavasti viesti tavoittaisi mahdollisimman monet ja saisi ihmisiä miettimään omaa käytöstään sosiaalisessa mediassa. Kiusaaminen on aina väärin, on se sitten tehtynä netin välityksellä, naamatusten, koulussa, työpaikassa tai vaikka kaupan kassalla. Ennen kaikkea miettikää aina ennen kuin avaatte suunne,

"miltä tämä tuntuisi minusta jos minulle sanottaisiin tai tehtäisiin näin?"

Puhutaanko hetki rahasta?

Mieheni linkkasi minulle Ylen sivujen artikkelin joka käsitteli nuoren ihmisen rahavaikeuksia ja päätymisestä velkakierteeseen. Tämän jutun voitte käydä lukemassa täältä.

Tämä aihe sai minut jälleen pohtimaan sitä, kuinka minut on kasvatettu raha-asioiden tiimoilta, miten itse koen raha-asiat ja kuinka aion niitä opettaa omille lapsilleni.

Rahasta mielestäni puhutaan liian vähän, edelleen tänäkin päivänä se koetaan tiettyjen ihmisten seurassa kielletyksi aiheeksi, asioita häpeillään ja salataan, joka saattaa aiheuttaa monille ihan vääriä mielikuvia.  Kun raha on eräänlainen tabu, saattaa se ajaa monet ihmiset pahoihinkin rahallisiin vaikeuksiin. Halusimme tai emme, raha kuitenkin on todella suuri osa ihan meidän jokaisen elämässä. 

Omien tulojen ja menojen kirjaaminen ylös helpottaa paljon omaa rahanhallintaa

Opin jo todella varhaisessa vaiheessa vanhempieni myötä rahan arvon. Jouduin tekemään oman rahani eteen asioita, meillä oli käytössä ensin perinteinen karkkipäivä. Se vaihtui jossain vaiheessa siihen, että sain päättää haluanko lauantaikarkkini karkin muodossa, vai haluanko vaihtoehtoisesti lauantaikarkkini rahana. Ala-asteen lopulla (jos oikein muistan), karkkipäivät hävisivät kokonaan ja tilalle tuli pelkästään viikkoraha. Yläasteella ollessani, kännykkäni saldoraja linkitettiin suoraan kuukausittain saamaani rahaan. 20€ kuukausirahalla maksettiin kännykkälaskuni, joka tiesi sitä, että jos olin kuluttanut koko kuukauden saldorajan täyteen, ei rahaa tullut lainkaan ja hyvinä kuukausina saatoin saada 10€. Teinin näkökulmasta asiahan ärsytti aivan suunnattomasti. Ei ollut helppoa kuunnella kavereiden saamia suoria summia käyttörahaa, siinä missä itse joutui valitsemaan suoraan viestittelenkö ystäville vai keräänkö rahaa tässä kuussa. Opetti se ainakin erinomaisesti jo pienestä asti siihen, että rahan kanssa on tehtävä valintoja. 

Minut myös passitettiin itse etsimään itselleni kesätöitä, jos halusin saada ylimääräistä käyttörahaa. Alle 15 vuotiaana olin jo ekaa kertaa taimitarhalla kitkemässä rikkaruohoja pienen palkkani eteen ja yhtenä kesänä tein töitä eräässä hevostallissa ja siellä olevalla mansikkamaalla. Tästä oli myös valtavasti hyötyä ammattikouluaikoina. Siinä missä muutamien luokkalaisten vanhemmat hoitivat jälkeläistensä työharjoittelupaikkojen etsimiset, oli minulla jo kokemusta tästä asiasta ja pystyin itse hoitamaan nämä asiat. 

Meillä tosiaan oli lapsuudessa paljon rahasta tiukkaa, ei ollut puhettakaan, että olisimme saaneet leluja ihan muutan vain tai että vaatteita olisi ostettu ajatuksella "näyttääpä kivalta,ostan". Aina piti olla vaatteillekkin tarve ja usein lelutkin olivat ainoastaan syntymäpäivien ja Joulun riemu. Se opetti paljon arvostamaan tavaroita ja kyllä se riemu vaan oli ihan mielettömän suuri, kun sieltä joululahjapaketista se PlayStation 1 tuli pitkän haaveilun jälkeen. Vaikkei meitä materialla lellitty pilalle, oli meillä paljon muita kokemuksia mistä on jäänyt paljon muistoja. Me esimerkiksi teimme joka kesä Suomea kiertävän reissun asuntovaunulla matkaten. Monet paikat ovat jääneet mieleeni ja olen siitä todella kiitollinen vanhemmilleni että olen päässyt tälläisen kokemaan. 

Oman eroni jälkeen tein sen virheen, missä lähdin korjaamaan tapahtumia hukuttamalla lapset leluihin ja vaatteisiin. Mulle iski jostain älytön tarve korvata sitä menetettyä perhettä sillä, että huolehdin koko ajan, ettei lapsilta puuttuisi mitään. Silläkin uhalla, että paljon ilmestyi kaappeihin vaatteita mitkä eivät kunnolla ehtineet edes päälle asti ja leluja ostin aina kun esikoinen vain vähääkään keksi jotain pyytää. Tämä toimintahan oli VÄÄRIN. Sorruin itse siihen mitä aina olin paasannut isoon ääneen "kyllä itse opetan muksuni siihen ettei saa mitä haluaa jotta oppii arvostamaan asioita". 

Onneksi ihminen on tässäkin kohtaa oppivainen olento ja tämän tajuttuani olen alkanut tietoisesti tekemään jälleen toisin. Raha ja materia ei tosiaan tuo onnea, vaan siihen vaikuttaa aivan toisenlaiset jutut. 

Yläpuolella linkkaamani uutisen myötä olen pohtinyt paljon ihmisten kulutustottumuksia ja kuinka helposti se vaikuttaa etenkin nuoriin. Mitä muistan omastakin nuoruudesta, oli materia monesti merkki hyvästä tyypistä. Jos sinulla oli ulospäin paljon uusia merkkivaatteita uusimmat hienot tavarat/puhelimet jne, olit suosittu tietyissä porukoissa. Omassa nuoruudessa kirpputorit olivat kauhistus, ne oli siihen aikaan oikeasti köyhien ihmisten "kaatopaikka" jota katsottiin kummeksuen "ai sulla on kirpparilta ostetut housut, yök,en voisi koskaan kuvitella ostavani mistään kirpputorilta mitään"

                              Olen todella onnellinen nykyisin siitä, että kierrätyksestä on tullut jopa muoti-ilmiö ja kirpputorit ovat nykyisin aarreaittoja, joista voi löytyä vaikka ja mitä 😊 Ei siis tarvitse potea huonoa omaatuntoa tai hävetä, kun lasten vaatteet ovat lähes 90% kirpputoreilta lähtöisin tai saatuna käytettynä muualta. 

Sosiaalinen paine kulutukseen on nykyisin myös liian kova. Jaetaan Instagramiin ja muihin somekanaviin kuvia uusista vaatteista, uusista puhelimista ja erilaisia biletyskuvia, missä rahaa palaa yhden ehtoon aikana sievoisia summia. Tämä kaikki saa helposti aikaan kateellisuutta ja ulkopuolisuuden tunteen. Tarpeen kilpailla "en ole mitään jossen yllä samaan". 

Tämä on todella surullista, koska se saa helposti ihmiset ajautumaan siihen pisteeseen, että eletään yli varojen. Lopulta huomataan olevan niin syvässä suossa, josta on todella vaikeaa enää yksin rämpiä ylös. 

Tarkemmin ajateltuna, eipä tämä ilmiö taida olla pelkkä nuorten asia. Kyllä sitä valitettavasti tapahtuu ihan kypsempien aikuistenkin maailmassa. Rakennetaan uutta terassia, remontoidaan, matkustellaan ja ostellaan uutta autoa. Tuodaan ne omat ostot esille sillä tyylillä, kuin kaikkeen olisi ollut raha jo valmiina takataskussa. Toisilla voikin olla näin, en sitä sano. Mutta monesti näiden hankintojen takana on velkarahaa, pitkälliset kituuttamiset rahallisesti, jotta ollaan saatu säästettyä siihen perheen yhteiseen Kanariansaarten matkaan. Se monesti meillä unohtuu kun alamme vain miettiä sitä, kuinka naapurin Pirkko-Pentti osti taas uuden auton ja lomamökin. Ulospäin se näyttää niin helpolta ja saa helposti olon kuinka kaikilla muilla on varaa paitsi minulla. Todellisuus kun voi hyvinkin olla se, että se naapurin Pirkko-Pentti on korviaan myöten veloissa, elää makaronilla, siinä missä itse voi valita ruokakaupasta lounaaksi vaikka sen sisäfileepihvin ja elää ilman lainan lainaa 😅

Jos puhuisimme avoimemmin mitä tietyt asiat ovat vaatineet, voisin kuvitella, että saisimme tätä kilpailuasetelmaa hillittyä melkoisesti ja rikottua sitä kuvitelmaa, jossa kaikilla muilla on huolettomampi ja varakkaampi elämä.

Ja mitä nuoriin tulee. En tiedä nykypäivän koulumaailmasta mitään, mutta mielestäni talousasiat voisi olla erinomainen lisä opetukseen jollei se jo ole. Pakollinen kurssi siitä, mitä tavallinen eläminen vaatii, kurssi rahanhallinnasta, sijoituksista ja laskujen maksusta. Kurssi, jossa opetetaan mitä vaaroja esimerkiksi pikavipit pitävät sisällään ja sillä kurssilla puhuttaisiin myös perusteellisesti tästä somen vaikutuksesta kulutustottumuksiin. Tälläisellä kurssilla voitaisiin hyvällä tuurilla välttää monen nuoren velkaantumisongelmat. Kaikissa kodeissa kun ei välttämättä huomata puhua raha-asioista tarpeeksi nuorten kanssa, tulisi se oppi sitten edes koulun kautta. 

Minulla ja miehelläni on se hyvä puoli myös, että olemme molemmat oppineet kituuttamaan pienillä tuloilla. Silloin kun kumppanini opiskeli paljon, oli hänen pärjättävä todella pienillä rahasummilla ja tämä tottumus on hänelle jäänyt, vaikka hän on sittemmin ollut kohtalaisen hyväpalkkaisessa työssä. Sama juttu itselläni on ollut nyt kun olen ollut kotihoidontuella pitkään. Sitä on avautunut silmät sille kuinka vähällä sitä loppujenlopuksi pärjää ja kuinka paljon on tullut ostettua vuosien varrella ns. turhaa tavaraa, mille todellista tarvetta ei välttämättä olisikaan. Hyvällä talouden suunnittelulla pärjää pitkälle. Kun listaa konkreettisesti johonkin vihkoon kaikki menonsa ja tulonsa, voi siitä hyvin tarkistella mihin se raha oikein menee. Tapa mitä itse suosin kun rahat ovat oikein tiukalla on nostaa käteiseksi se summa mitä on varaa viikon aikana laittaa ruokaan ja muihin tarpeisiin. Tämä nyt ei ole näin korona-aikaan suositeltavaa, mutta jahka elämä tästä normalisoituu, niin silloin tämä auttaa todella paljon siihen, ettei tule kulutettua enempää kuin mihin on varaa. Itsellä kompastuskiviä on ruokakauppa. Saan sinne uppoamaan helposti rahaa enemmän kuin mihin olisi tarve 😬Tähänkin auttaa hyvin suunniteltu kauppalista ja ostaa vain sen mitä listassa on. 

Ajattelin omille lapsille opettaa hyvissä ajoin jo rahan käytön. Nytkin vanhempi poika on saanut itse olla mukana esimerkiksi kirppisostoksissa. Olen antanut hänelle rahan käteen, jolla hän saa itse mennä ostamaan oman leluostoksensa. Näin hän näkee jo pienestä asti sen, että ostettaessa tarvitsee olla rahaa mukana, niitä asioita ei vain voi ottaa sieltä hyllyistä. Aion myös jossain vaiheessa ottaa tämän viikkoraha kulttuurin käyttöön jahka lapset ovat tarpeeksi isoja. Yritämme vuosien varrella opettaa rahan käyttöä ja vastuullisuutta. Ensin hoidetaan laskut ja muut pakolliset kulut ja sitten vasta mitä jää ylimääräistä, voi joko laittaa säästöön tai ostaa jotain kivaa. Toivon, että saamme pojat kasvatettua niin, että pärjäävät rahallisesti elämässä. 

Kuinka meidän lapset kasvatetaan?

Kasvatustavat on aihe, josta saadaan monet sodat aikaiseksi eri ryhmissä. On vanhempia jotka vannovat kovan kurin nimeen ja on vanhempia jotka antavat lasten elää kuin pellossa. Sitten on vanhempia jotka koittavat luovia siltä väliltä. 

En lähde erityisemmin puuttumaan siihen miten kenenkin tulisi omalla kohdallaan toimia. Sen sijaan ajattelin kertoa, mitkä koen omalla kohdalla tärkeiksi tavoiksi, mitkä toimintatavat ovat meillä toimineet jne. 

Itse olen kokenut lapsuudessa sen ajan, kun lapsia kuritettiin tukistamalla, luunapeilla ja koivun oksalla. Meillä oli omassa lapsuudessa kova kuri ja teoilla oli todellakin seuraukset. Ei ollut mitenkään tavatonta meillä kärsiä viikon kotiarestia siitä, että tuli myöhässä sovitusta ajasta kotiin. Ei myöskään ollut mitenkään tavatonta se, että karkkipäivät/viikkorahat olivat pannassa usean viikon tai, että pahimmasta hölmöilystä saattoi joutua hakemaan pihalta itse sen koivunoksan. 

Itse en nykyään vastaavia toimintatapoja käyttäisi omiin lapsiini, mutta en näistä myöskään itse ole mitenkään traumatisoitunut. Ainoa asia mikä omassa lapsuudessa on jäänyt ihan aikuisuuteen asti harmittamaan on se, ettei välittämistä ja ylpeyttä näytetty. En muista koskaan kuulleeni vanhempien suusta sanoja "minä rakastan sinua", "olet meille tärkeä" tai "olemme ylpeitä". Se toki oli tuohon aikaan ihan yleinen tapa, ettei positiivisia asioita juurikaan ääneen tuotu julki, mutta tämä tapa korostui vain entisestään ollessani rankasti koulukiusattu. Tuli tuolloin tunne, etten ole riittävä ja hyväksytty missään.

Minun mielestäni kuria pitää pystyä pitämään ilman ruumiillista kuritusta, se ei mielestäni hyödytä ketään. Mutta mielestäni lapset tarvitsevat rajoja ihan jo oman turvallisuuden tunteenkin kannalta. Jos lapsi aina itse on päätäntävallassa, saattaa se aiheuttaa pitkässä juoksussa hyvinkin turvattoman tunteen. Vanhemman tehtävä kun on ohjata lasta toimimaan oikein, opettaa turvalliset ja toisia kunnioittavat tavat toimia. 

Vaikka en itse ruumiillista kuritusta suosikkaan, olen silti ollut ylpeä siitä miten jämptisti minua on lapsena kasvatettu. Kyllähän se nuorena otti päähän kun meillä oli kovempi kuri, kuin mitä monilla silloisilla luokkatovereilla, mutta näin aikuisena olen sitä oppinut arvostamaan. Opin jo varhain mitkä asiat ovat oikein ja mitkä väärin, minusta kasvoi toisia ihmisiä kunnioittava melko hyvät käytöstavat omaava aikuinen, eikä maailmani romutu siitä jossen saa elämässäni kaikkea tahtoani läpi. 

Samanlaisia arvoja koitan myös opettaa omille lapsilleni. Meillä kunnioitetaan toisia ihmisiä, meillä ei katsota hyvällä haukkumista, meidän perheessä ei käytetä minkäänlaista ruumiillista väkivaltaa. Ruokapöydässä syödään sitä mitä on tarjolla ja jossei ruoka maistu niin tilalle ei tule muuta korvaavaa. Toisia ihmisiä kohtaan ollaan kohteliaita ja hyviä käytöstapoja vaadin paikasta riippumatta koko ajan.  

Meillä on myös käytössä jäähypenkki, minne joutuu hetkeksi rauhoittumaan, jossei käyttäydytä kunnolla. Vaadin lapsilta aina anteeksipyyntöä, jos ovat sanallisesti tai fyysisesti loukanneet toisia ihmisiä. Olen toisinaan saanut kuulla arvostelua kasvatustavoistani, kuinka olen liian jämäkkä, kuinka lapsen huonoa käytöstä pitäisi enempi korjata sylittelyllä ja haleilla. Se ei mielestäni auta lasta oppimaan oikean ja väärän eroa jos huonosta käytöksestä ns."palkitaan" läheisyydellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän perheessä läheisyyttä olisi. Sen mitä itse en saanut omassa lapsuudessa kokea, olen halunnut korjata omien lapsieni kohdalla. Heille kerron päivittäin miten tärkeitä he ovat ja kuinka paljon äiti heitä rakastaa. Me halitellaan ja sylitellään paljon. Kehun aina kun vain suinkin siihen on aihetta, jotta lapsille tulee se olo, että ovat hyväksyttyjä omana itsenään. Koitan paljon kannustaa erilaisissa asioissa ja olla tukena aina kun sitä tarvitsevat. Haluan yrittää luoda lasteni kanssa sellaisen suhteen, että äidille voi koska vain kertoa jos jokin asia mieltä painaa ja äiti on tukena silloin kun sitä tarvitaan. Haluan pyrkiä kasvatuksessani siihen, että lapsistani kasvaa toisia kunnioittavia ja elämässä pärjääviä ihmisiä. Otan paljon myös lapsia mukaan pieniin kodin askareisiin; meillä lapset saa toisinaan auttaa tiskaamisessa, vaikka joudunkin sen tekemään jälkeenpäin uudelleen, vaadin lelujen siivoamista omille paikoilleen ja omien kykyjen mukaan saavat ja toisinaan jopa joutuvat olemaan avuksi. Meillä kotona kotityöt eivät ole pelkkiä aikuisten töitä, meillä opetetaan pienestä asti siihen, että kodista huolehtiminen kuuluu kaikille ja siitä ei erikseen palkita rahallisesti. Haluan että nämä asiat ovat selkärangassa ja lapset oppivat pienestä pitäen siihen, että ne on osa tavallista arkea ja elämää. 

Toki itsekkin olen äitinä vain ihminen ja syyllistyn toisinaan liian lyhyisiin hermoihin. Saatan toisinaan tiuskia ja äyskiä lasten tempauksille liian helposti. Näissä tapauksissa olen itse yleensä myöntänyt virheeni ja olenkin monesti pyytänyt lapsiltani anteeksi tarpeetonta äänen korotusta ja kireää olemista. Toivon tämän antavan esimerkkiä siitä, että meillä vanhemmillakin on tunteet ja, että mekin teemme virheitä joista kannamme vastuumme. Omalla esimerkillä on tässäkin tapauksessa valtavan suuri merkitys. Ei voi vaatia toista käyttäytymään tavalla, jota itsekkään ei kykene noudattamaan.

Olen todella onnellinen siitä, että kumppanini omaa myös samanlaiset arvot ja periaatteet. Me tuetaan tosiamme kasvatustavoissa ja jos toinen sanoo lapsille jotain, seisoo toinen tässä rinnalla myös, eikä asetu vastaan. Ollaan paljon puhuttu myös siitä, että kommunikoidaan toistemme kanssa koko ajan, ettei tule tilanteita joissa lapsi esimerkiksi kysyy toiselta vanhemmalta asiaa X ja vanhemman annettua kieltävä vastaus kipittää lapsi toisen tykö ja mahdollisesti saakin junailtua itselleen hyväksyvän vastauksen. Emme halua asettaa kumpaakaan siihen tilanteeseen, että toisen tekemisiä/päätöksiä jyrättäisiin yli, vaan aina varmistamme asian toiselta, onko asiaa X käsitelty jo kenties ensin toisen vanhemman kanssa. Tällä tavoin vältytään turhilta riidoilta ja lapsetkin oppivat sen, että tässä toimitaan yhteisenä rintamana.

Haluamme myös opettaa lapsia siihen, ettei raha kasva puussa. Rakkauden mittarina ei toimi se, kuinka paljon leluja meillä on tai se, että käydäänkö meillä kalliissa huvipuistoissa tms paikoissa. Haluamme opettaa sen, että elämyksiä voi saada vaikka tekemällä eväsretki lähimetsiin tai pitämällä hauska lautapeli-ilta. 

Tästä aiheesta saisi kirjoitettua vaikka kuinka paljon ja mitä enempi asiaa mietin, sitä enempi lähtee ajatukset haarautumaan. Taidanpa kuitenkin jättää tämän pohdinnan nyt tällä kertaa tähän ja kirjoittelen sitten taas uudemman kerran jos ajatuksia aiheesta alkaa kertymään uuden tekstin verran 😄

Minkälaisia arvoja te vaalitte ja millaisen kasvatuksen te olette lapsuudessanne saaneet?😀 

Tiedättekö tunteen?

Tiedättekö sen tunteen kun jo ensi tapaamisesta lähtien on vallannut sellainen tunne, että tässäkö se elämäni kumppani on?

Tiedättekö sen tunteen, kun katsotte jotakuta ihmistä miettien samaan aikaan, miten onnekas on kun saa aamulla herätä viereltä ja tuijottaa aamupala pöydän ääressä, miettien miten tuollainen komistus on eksynyt elämään?

Tiedättekö tunteen, kun ajattelee jotain asiaa ja toinen sanookin sen samointein ääneen?

Tiedättekö tunteen, kun tuo ajatusten luku toistuu lähes päivittäin?

Tiedättekö sen tunteen joka valtaa sielun, sen halun tehdä kaikkensa, jotta toisella on hyvä olla?

Tunteen kun on onnellinen toisen puolesta?

Tiedättekö sen tunteen, jossa tuntuu siltä kuin olisi tuntenut toisen jo vuosikymmenien ajan sen 11 kuukauden sijasta?

Tiedättekö sen tunteen, kun jonkun seurassa voi olla täysin oma itsensä?

Tiedättekö sen tunteen, kun toinen julkisesti haluaa osoittaa välittämistään ja puhuu koko ajan todella kunnioittavasti?

Tiedättekö tunteen kun pitkään yksin asioita hoitaneena, saatkin pyytämättä apua esimerkiksi tiskien tiskauksessa?

Tiedättekö sen tunteen kun voit olla täysin avoin toiselle kaikesta, kertoa toiselle omat tunteet, kokemukset ja ajatukset ilman tuomituksi tulemisen pelkoa?

Tiedättekö sen tunteen kun toisen seurassa ei tarvitse pelätä?

Tiedättekö sen tunteen kun voi jälleen luottaa?

Minä tiedän

Havahduin tässä miettimään elämääni, miettimään sitä miten onnekas oikeesti olen, että kaiken kivun ja kärsimyksen jälkeen mulla on rinnalla ihminen jonka kanssa olen 100% onnellinen ja johon voin tällä hetkella sanoa luottavani 100%  ❤

Aina ei ole näin ollut 😔 

Havahduin jälleen miettimään, miten esimerkiksi kumppanini mökkireissu kavereidensa kanssa ei aiheuttanut minulle mitään pelkotiloja, ei mitään ahdistusta. Minä tunsin onnellisuutta toisen puolesta. Näinhän sen kuuluisikin olla, eikös?

Ei aiemmassa elämässä. Aiemmassa elämässä mä pelkäsin koko ajan, toiseen en voinut luottaa ollenkaan, etenkään kun toinen on aiemminkin säätänyt selän takana usean naisen kanssa. Etenkään kun hänen kaveripiirissään oli paljon ihmisiä joiden rajat riennoissa oli hyvinkin häilyväisiä ja näistä kännitoilailuista isoon ääneen minullekkin puhuttiin ihannoivaan tyyliin. Unohtamatta niitä tilanteita kuinka minun naaman edessä silloinen kumppani isoon ääneen  kännissä selitti kuinka flirttailu ja pieni pettäminen on sallittua, joka kätevästi jälkeenpäin aina selitettiin sillä että joi liikaa ja ei enää muista mitä on tullut hölmöiltyä.

Vaikka itselläni alkuun meinasi menneisyyden möröt ottaa valtaa, erossa olon aikana minun oli vaikeaa toisinaan erottaa tunnetta ja pelko tiloja menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Tietyt sanat saattoivat yhtäkkiä laukaista pelkotilan päälle, että nytkö kaikki toistuu tässäkin suhteessa? Opin niistä pienin askelin pääsemään irti. Mitä enempi opin tuntemaan kumppaniani ja hänen tapojaan toimia sekä ajatella ja mitä enemmän kumppanini tuki minua olemalla avoin ja rehellinen asioista, sitä helpompaa minulla on nyt ollut ja olen todella onnellinen voidessani sanoa, että tällä hetkellä luotan ja minulla on hyvä olo parisuhteessani. Tässä itseasiassa viime viikolla puhuimmekin kuinka molemmista tuntuu, että olemme saanut luotua todella vahvan pohjan meidän suhteelle ja molemmat ollaan oltu todella onnellisia siitä, että olemme joutuneet käsittelemään näitä ongelmakohtia heti suhteen alkumetreillä. Eivät pääse salakavalasti muhimaan missään alitajunnassa vaan saadaan ne kaikki heti käsiteltyä, jotta voidaan molemmat nauttia hyvin mielin siitä yhteisestä tulevaisuudesta ilman mitään ylläreitä. 

Perisuomalaiseen tapaan tätähän on monesti vaikeaa ääneen sanoa, koska kulttuuriimme on iskostettu hyvinkin vahvana ajatusmaailma siitä, ettei onnellisia asioita isoon ääneen huudella. Joku voi tästä tuntea kateellisuutta tai pitää kertojaa ylimielisenä ja leuhkana. Itse olen päättänyt omalla kohdalla rikkoa näitä normeja ja olen paljon omassa elämässäni koittanut keskittyä siihen, että tuon enempi ilon aiheita julki. En aio enää pelätä tuoda julki sitä, mitkä asiat tekevät onnelliseksi, mistä olen ollut ylpeä, en pelkää sanoa ääneen positiivisia ja kannustavia kommentteja toisille ihmisille. Minun mielestäni maailmassa on liikaa negatiivisuutta ja katkeruutta, haluan kaiken oman synkistelyn jälkeen keskittyä nyt niihin positiivisiin asioihin enkä halua antaa tilaa niille negatiivisille.

Joten pitäkää vain leuhkana, ylimielisenä tai minä vaan, mutta minä sanon nyt suureen ääneen, että tunnen olevani rakastettu, hyväksytty ja onnellinen omassa parisuhteessani ❤ Minusta tuntuu todella hyvältä kun kumppani rohkaisee esimerkiksi pukemaan sellaisia vaatteita päälle, mihin oma epävarmuus ei olisi aiemmin antanut lupaa, hän näyttää julkisesti sen kuinka ylpeä hän on ollessaan minun rinnalla, hän ei häpeile esimerkiksi puristaa pyllystä kesken lenkin tai ei häpeile antaa pusua minulle keskellä väenpaljoutta. Se luo todella suuren tunteen siitä, että toinen oikeesti haluaa olla mun rinnalla ja että minä kelpaan tälläisenä kuin olen. Se nostattaa omaa itsevarmuutta todella paljon mikä puolestaan näkyy vain hyvänä asiana parisuhteessa ja kyllähän se myös mukavasti lisää pientä seksuaalista latausta välille, kun kaikkea pientä hipsuttelua on pitkin päivää 😉

Mikään ei myöskään ole niin ihanaa kun toinen pyytämättä päättää alkaa imuroimaan tai tiskaamaan, tai kun aamulla antaa nukkua hetken pidempään ottaen vuorostaan vastuun aamupalojen laitosta pikkumiehille. Välillä on oikeasti tunne, että voiko tämä olla tottakaan ja voinko minä olla oikeasti niin onnekas, että olen saanut tälläisen ihmisen rinnalleni. Todella epäuskoinen olo toisinaan ja välillä sitä jopa sortuu ajattelemaan, että mitä jos tämä onkin vain unta tai loppuu kuitenkin kohta. Mutta kuten sanoin, nyt aion lakata olemasta pessimistinen ja keskityn mieluummin nauttimaan tästä tunteesta kun kaikki on hyvin ❤

Sain tänään aamulla eräältä ystävältäni ihanan viestin. Hän kertoi siinä miten ihanaa oli nähdä minut ja uusi kumppanini heillä kyläilemässä ja se onni mitä meillä oli, välittyi myös heille. Hän kirjoitti, että näytimme ihan oikealta ja rakastavalta perheeltä, niinkuin näin olisi aina kuulunut olla 😍💖 Voi kumpa näin olisi aina ollutkin, mutta onneksi näin tulee olemaan koko loppu tulevaisuus ❤

Mitkä asiat teidän elämässä on hyvin ja mistä olette onnellisia? Uskallatteko sanoa onnen tunteenne ääneen, vai ohjaako teitä se sananparsi "se jolla onni on, se onnen kätkeköön"?

Isovanhemmat

Sunnuntai aamuna kurvasin autollani pitkästä pitkästä aikaa mummuni ja vaarini luokse. Kaikki olemme olleet terveitä, eikä kukaan ole kuullut, että omissa ympyröissä olisi ollut koronaa liikkeellä, joten päätimme yhteistuumin sopia kyläilystä. 

Mulla on ollut jo kauan se tapa, että jos alkaa oma elämä tuntumaan liian ahdistavalta, minä soitan mummilleni ja kysyn voiko heille tulla. Mummuni (isäni puolelta) on ollut aina minulle yksi läheisimmistä ihmisistä elämässäni. Ellei jopa läheisin. Mummuni kanssa on tullut jaettua niin ilot kuin surut. Hän on ollut pienestä asti minulle suurena henkisenä tukena monissa elämäni myllerryksissä ja itse olen vastavuoroisesti yrittänyt sitä samaa antaa myös toiste päin, olla apuna ja tukena aina kuin suinkin pystyn ja apuani ja tukeani on tarvittu. 

Mummuni ja vaarini omistavat omakotitalon. Se on myös sijainniltaan ihanteellisella paikkaa luonnon keskellä. Kun haluan päästä tiheän asutusalueen vilinästä pois, on mummuni ja vaarini luona siihen oivallinen paikka ja samalla saan nähdä itselle tärkeitä ihmisiä ja pääsee jakamaan kuulumisia isovanhempieni kanssa. 

Sunnuntaina alkoi tuntumaan todella vahvasti siltä, että tarvitsen happea omasta elämästä ja onneksi pääsimme lähtemään lasten kanssa yökylään heille. Nyt tuntuu mieli huomattavasti levänneemmältä.

Serkkuni olivat myös siellä, joten heistä oli paljon seuraa omille lapsille ja lapsilla oli todella hauskaa keskenään touhuillessa :)

Kävimme yhdessä uimarannalla, olimme paljon ulkona, paistettiin lettuja. Rentoa ja mukavaa yhdessäoloa mitä kaipasin todella paljon :)

Äitini puolen isovanhempiin minulla ei ole koskaan ollut niin läheisiä välejä. Johtuen vaarini alkoholismista ja siihen liittyvästä uhkaavasta käytöksestä. Muistan vieläkin kuinka muutamina kertoina ollessani heillä yötä, minä pelkäsin vaaria. Tämä valitettavasti on jättänyt minuun jäljen josta en eroon meinaa päästä. Vaikka vaarini on noista ajoista rauhoittunut todella paljon ja he ovat yrittäneet hieman olla läsnä meidän elämässä, huomaan että, joudun itseni monesti pakottamaan siihen, että pidän heihin yhteyttä edes muutaman kerran vuodessa. Se ei tule minulle millään lailla luonnostaan, mikä toisinaan minua vaivaa, kun tiedän kuitenkin, kuinka tärkeää heille olisi enempi tavata lapsenlapsenlapsia. 

Myös tässäkin asiassa sen huomaa, kuinka lapsuudessa koetuista asioista on suuri merkitys ihan aikuisuuteen asti.

Toivon todella, että omilla lapsilla olisi tilaisuus luoda omien isovanhempiensa kanssa yhtä läheiset välit kuin mitä itselläni on isäni puolen isovanhempiin. Että hekin saisivat elämäänsä paljon ihania muistoja heidän kanssaan ja ennen kaikkea, että he tuntisivat olonsa rakastetuksi, välitetyksi ja turvalliseksi heidän kanssaan. 

Minusta on ollut todella surullista kuunnella ja lukea kertomuksia siitä kuinka kaikki eivät pääse kokemaan asioita tällä tavalla. Kuinka toisilla lapsilla on isovanhempia jotka selvästi eivät pidä omista lapsenlapsistaan tai ovat ottaneet jonkun tietyn lapsen suosikikseen ja tuovat sen hyvin selväksi julki muille. :( 

Itse olen todella etuoikeutetussa asemassa siinä kun minulla on nuorehkot isovanhemmat. Jotka ovat vielä suhteellisen hyväkuntoisia ja haluavat paljon olla mukana meidän elämässä. Minusta on äärimmäisen ihanaa kun omat lapset ovat saaneet myös heihin tutustua ja luoda hyvin lämpimät välit heihin <3 <3 Toivottavasti näin jatkuu vielä pitkään ja saadaan nauttia heidän läsnäolostaan vielä vuosia <3 <3 <3 Surukin jo tulee pelkästä ajatuksesta, että joudun joskus heistä luopumaan. En tiedä miten siitä tulen joskus selviämään, mutta ei mennä siihen... 

Olen paljon miettinyt millainen isovanhempi haluan itse olla jos joskus tulevaisuudessa saan kunnian olla sellainen. 

Toivon että olisin hyväkuntoinen ja terve, jotta voisin auttaa ja olla läsnä mahdollisimman paljon. Toivon että saisin luotua myös heihinkin sellaisen suhteen mitä itselläni on ollut oman mummuni kanssa, sellaisen että mummulle on helppo kertoa asioita, niin iloja kuin suruja. Olla se mummu jonka kanssa kerryttää ihania lapsuusmuistoja yökyläilyjen merkeissä, ehkä vähän jopa reissaten jossain. Haluaisin olla samanlainen kuin mitä oma mummuni on minulle aina ollut <3 <3 <3

111km

Olen tänä vuonna tehnyt itselleni lupauksen, jossa päätin, että tämän vuoden lopussa saan vedettyä yhden leuan leuanvetotangolla. Joillekkin tämä tavoite saatta olla ihan helppo nakki ja tavoite saattaa jopa toisia naurattaa, kuinka mitätön ja helppo juttu tuo nyt on saavuttaa. Itse en kuitenkaan ole koskaan saanut vedettyä yhden yhtäkään leukaa olemattomien käsivoimieni ja huonojen selkälihasteni takia. Kesäkuuta mennään jo pitkällä ja kieltämättä itselleni asettama haaste alkaa tuntumaan oikeasti todella vaikealta toteuttaa. Saa nähä kuinka tämän naisen käy. 

Samaan aikaan tein myös toisen päätöksen. Tänä vuonna minä oikeasti teen paremman kuntoni eteen jotain, enkä vain tyydy ikuisiin jossitteluihin asian suhteen. 

Korona iski hyvinkin sopivaan saumaan tämän tavoitteen suhteen. Sitä kun oli väkisin keksittävä kotona jotain tekemistä kun minnekkään ei voinut mennä, tuli liikunnasta hyvinkin tärkeä osa meidän arkea. 

Aloitimme ihan pienillä matkoilla alkuun, noin 2-3km matkoilla. Sekin sai jo pientä vastustusta kun lapset eivät olisi millään jaksaneet tylsästi vain kierrellä polkuja ja teitä ristiin rastiin. Eikä se alku meinannut helppoa olla itsellenikään. Mutta kun sitkeästi jaksoimme pitää kiinni rutiineistamme, aloin huomaamaan kuinka paljon helpompaa se lähteminen alkoi olemaan ja sitä jopa alkoi kaipaamaan päivittäistä lenkkiä.

Maaliskuun aikana en huomannut mitata kertyneitä kilometrejä, mutta ei niitä varmastikkaan muutamaa kymmentä enempää tainnut tulla. 

Huhtikuuhun mennessä olin ladannut itselleni sports trackerin ja sain sinne tallennettua jokaisen lenkin mikä käytiin tekemässä. Nälkä kasvaa syödessä, niin myös tässäkin touhussa. kun huomasi kilometrien kertyvän tilastoihin, alkoi huomaamatta tulla sellainen kilpailu vietti päälle "josko minä vielä tuon tien pätkän käyn kiertämässä"

Huhtikuun aikana kertyneitä kilometrejä tuli yhteensä 85,6km. 

2-3km lenkkien joukkoon alkoi ilmestyä jopa 4-5km lenkkejä ja esikoinenkin yllätti kuinka reippaasti jaksoi nuo matkat potkutella potkupyörällä. Nuorempi kulkikin mukavasti vaunuissa, toki hänkin on nyt enempi alkanut kävelemään tuolla ulkona ollessa. 

Toukokuussa tulikin käveltyä huikeat 111km. Lenkit ovat alkaneet olemaan minimillään sitä 3.5km luokkaa, mutta valtaosa lenkkien pituuksista ovat olleet tässä kuussa 5km ja yli. Yhtenä päivänä jaksoin painaa jopa 8.15km lenkin. Olin kyllä  todella ylpeä omasta jaksamisestani. 

Ulkoilusta on kyllä tullut itselle elämäntapa ja toivon että se tässä pysyy osana loppu elämää, eikä tule taantumia asian kanssa. Lapsillekkin haluan opettaa kuinka tärkeää se päivittäinen ulkoilu on oman hyvinvoinnin kannalta ja samalla saadaan tästä juuri sitä perheen yhteistä kivaa ja hyödyllistä puuhaa :)

Samaan aikaan kroppa ja mieli kiittää.

Mitä muutoksia olen tästä huomannut entiseen verrattuna? Ulkonäöllisiä suuria muutoksia en ainakaan itse vielä ole suuremmin huomannut, mutta oma jaksaminen on selvästi arjessa parantunut. Selkäkipuja on selvästi ollut nyt harvemmin ja ne on nopeammin parantuneet jos jotain kipuja on tullut. 

Jaloissa alan huomaamaan sen ettei ne enää tunnu sellaisilta pehmoisilta isoilta möllyköiltä vaan tilalle on alkanut tulemaan oikeasti kunnon lihasta ja farkut ei kiristä lahkeista oman painon takia vaan sen takia kun on lihasmassaa alkanut tulemaan. Lisäksi monet vaatteet ovat alkaneet istumaan paremmin ja vyötäröllä olevat jenkkakahvat ovat selkeästi alkanut pienenemään. =D

Mutta ennen kaikkea se oma jaksaminen ja terveys on tässä olleet se suurin asia mitä olen lähtenyt tavoittelemaan ja josta haluan jatkossakin pitää kiinni ^_^ 

Seuraavana tavoitteena itselleni olen asettanut juoksemisen lisäämisen näihin lenkkeihin. Huonon hapenottokykyni takia tässä on omat haasteensa, mutta ajattelin pikkuhiljaa tätäkin koittaa harjoittaa paremmaksi ja ilokseni huomasin tässä joitain päiviä sitten että jaksoin jopa 500m juosta. MINÄ JUOKSIN 500m ILMAN, ETTÄ TEIN KUOLEMAA SEN JÄLKEEN!!! o_O 

Terveisin entinen sohvaperuna ja tekosyiden keksijä. Tästä on hyvä jatkaa kohti terveempää elämää!^_^

Luonnon voima

Olen pienestä pitäen ollut sellainen luonnonlapsi. Metsät ovat tulleet minulle hyvinkin tutuiksi paikoiksi ja niissä usein mieli lepää. Ei sen rauhoittavampaa olekkaan kuin astella pitkin metsäpolkuja tai kiivetä kalliolle kuunnellellen pelkästään metsän ääniä, lintujen laulua, lehtien havinaa tuulessa ja oksien risahtelua jalan alla kävellessä. 

Metsässä kaikki kiireet ja huolet unohtuu, on aikaa keskittyä vain siihen rauhallisuuteen ja mielen tyhjentämiseen kaikesta ikävästä. Vuosiin ei ole juurikaan ollut tilaisuutta mennä yksin metsiä koluamaan. Tuossa viikko sitten minulle onneksi osui siihen pitkästä aikaa hyvä tilaisuus ja ilmakin suosi tätä ajatusta :)

Exäni tullessa katsomaan lapsia luokseni, päätin ottaa kaassiin viltin, vesipullon ja piirrustus välineet ja suuntasin tarvikkeiden kanssa noin reilu kilometrin päähän sijaitseville kallioille :) Tämä tilaisuus osui juuri oikeaan aikaan ja tuntuu että sain taas siitä todella paljon virtaa jaksamista arkeen.

Kyllä vain luonnossa on ihmeellistä voimaa. Pienikin hetki siellä saa olotilan ihan toiselle taajuudelle ^_^

Tälläisiä hetkiä täytyy kyllä ehdottomasti järjestää itselle enempi <3

Omat lempi paikkani luonnossa ovat kalliot metsissä, purojen läheisyydet ja järvenranta. Mikä on sinun lempi paikkasi?