Kauan kipu kestää?

Hengissä ollaan edelleen, ihme kyllä. Joka päivä kuljetaan edelleen kuin sumussa. Arki tuntuu usein pelkältä selviytymiseltä ja olenkin miettinyt taas terapeutin varaamista, jotta sais taas jonkun tolkun tähän ajatusten käsittelyyn.

Päällimmäisenä taas on mieltä kalvanut järjetön yksinäisyys, järjetön kaipuu siihen mitä haaveet ja tulevaisuuden näkymät oli. Tai mitä niiden piti olla. Tuntuu itestäkin niin naurettavalta et oon vielä toisessa niin kiinni, et annan sen satuttaa kerta toisensa jälkeen. Mitä järkeä on rakastaa edelleen ihmistä joka satutti niin paljon, jonka kanssa ei ole tulevaisuutta, jonka nykyisestä olemisesta tulee itselle koko ajan vain pahempi ja pahempi olo. Rakastaa sellaista joka on jo jatkanut eteenpäin ja toistuvasti kehuu kuinka mukavaa oli kun tämä uusi oli yötä ekaa kertaa meidän yhteisessä kodissa. Olo on kuin kahlitulla, kiinni koko ajan jossain mistä ei pääse irti ja ympäriltä tökitään puukoniskuja rintaan ja samalla nauretaan paskasta naurua kun olen niin heikko etten osaa päästää irti. Välillä alkanut ymmärtää miksi ihmiset hakevat sen laastari suhteen. Onhan se helpompaa turruttaa ne omat tunteet uuteen säätöön, ei tarvitse kärsiä yksinäisyydestä, on joku jolta hellyyttä saa ja vaikkei siitä vakavempaa tulisikaan niin pahimmat eroahdistukset on ehtineet jo hälvetä.. En tosin tiedä meneekö se oikeesti näin vai tuntuuko vain :D

Tuntuu monesti ettei kukaan ymmärrä kuinka yksin olen, ja kuinka uupunut olen tähän kaikkeen.. Koko ajan tulee painostusta "joko olet/te saanu kämpän myyntiin", ympärillä puhutaan et kuinka mulla varmasti on nyt rankkaa, mutta silti saan huomata kuinka apu suunnataan aina jonnekkin muualle. Ei ole järin mieltä ylentävää huomata kuinka aviomiehelle on tehty pakastin täyteen ruokaa, jotta varmasti pärjää ja ei tarvitse niitä viimeisiä euroja kuluttaa ruokaan, jääpä sekin raha hyvin viinaan. Kuinka häntä käydään auttamassa siivouksessa ja puiden kannossa. En halua olla katkera, hienoa se on että aviomiehellä on tukijoukkoja ja hällä on asiat mallillaan. Välillä vain tuntuu todella epäreilulle et ite joutuu yksin vastaan kaikesta, eikä helpotusta tule mistään suunnasta :(

Sain tuossa viime kuussa pienen hengähdyksen perus arjesta. Oli isäni vaimon 50 vuotis juhlat. Jotka kyllä kulutin hyvinkin tehokkaasti poraamalla suurimman osan ajasta elämäni kurjuutta ja kuinka en tuu koskaan oleen onnellinen, enkä koskaan tule löytämään ketään. Olihan se puhdistavaa ja vaihtelua arkeen. Ehkä eniten kaipaisin kuitenkin joskus sitä täydellistä hiljaisuutta, kunnon unet ilman keskeytyksiä ja ihan sitä yksinoloa. Edes sen hetken.

En kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö rakastaisi poikiani. Rakastan niitä enemmän kuin mitään ja joka päivä olen heistä äärettömän onnellinen. Ehkä eniten vielä kaipaan sitä että saan olla se heikko, tukea tarvitseva ilman halveksuntaa tai ihmettelyä et miksen jaksa. Saisin oikeasti lakata esittämästä vahvaa selviytyjä. Ettei koko ajan joku olettaisi sitä et toi kyl jaksaa, se on niin vahva ettei se tarvitse apua.

Kasvukipuja

Viime aikoina on jälleen menty tunteiden kanssa kuin vuoristoradassa. Vanhan kodin siivoominen ja tavaroiden käsittely saa luonnollisesti monet muistot mieleen, monet tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet jotka jäivät toteuttamatta. Pääni käsittelee edelleen todella paljon mennyttä ja koittaa selvittää miten tähän päädyttiin. Paljon ollaan saatu myös exmiehen kanssa asioita puhuttua ja sovussa ollaan oltu. Päällimmäisenä mielessä on haikeus ja tulevaisuutta kohtaan on pelko.

Pelko tuli tässä toissapäivänä ihan konkreettisesti vasten kasvoja. Exmieheni kertoi löytäneensä netistä kiinnostavan tyypin jonka kanssa ovat nyt päivittäin olleet yhteyksissä ja hän kertoi olevansa ekaa kertaa pitkästä aikaa onnellinen.
Pelkäsin tätä tilannetta hyvin paljon ennakkoon, kuinka tulisin reagoimaan tähän, alkaisinko kiukuttelemaan mustasukkaisena vai mitä.. Mutta yllätinkin itseni sillä että onnittelin häntä ja toivotin heille kaikkea hyvää, olin aidosti onnellinen hänen puolestaan :) Esitin hälle toiveen, jossa toivoin ettei hän unohtaisi silti meitä ja toivoin että voimme olla kaikesta huolimatta ystäviä vaikkei parisuhteemme 15 vuoden jälkeen enää toiminutkaan. Exmieheni oli täysin samoilla linjoilla ja onkin tälle uudelle ihastukselleen ilmoittanut että me tullaan lasten kanssa aina kuulumaan hänen elämäänsä ja jossei se passaa niin saa samointein unohtaa koko homman.
Fiilis oli todella hyvä ja huomaan tästä exmiehestäni kuinka hän jälleen hehkuu samalla tavalla elämäniloa kuin meidän alkuaikoina.

Seuraavana päivänä huomasin kuitenkin pienen painavan möykyn mahanpohjassa, en saanut koko yönä nukuttua ja taisin sen vasta siinä kohtaa todella sisäistää, ettei meistä enää koskaan tule ehjää perhettä. Edelleen päällimmäisenä ajatuksena on onnellisuus toisen puolesta. Järki koittaa muistuttaa kaikista niistä huonoista hetkistä ja siitä kuinka luonteemme ovat liian kipakoita toisillemme. Silti vaikka sen kuinka koitan järkeistää, huomaan pelkääväni omaa tulevaisuuttani. Tulenko itse koskaan löytämään rinnalleni ihmistä joka rakastaa minua ehdoitta, haluaa yhdessä panostaa meidän molempien onnellisuuteen, haluaa jakaa arjen...
Yh äiti, ulkoisilla erikoispiirteillä höystettynä mitä harva hyväksyy.. Eivät ole kovin hyviä valttikortteja sinkkumaailmassa. :'(
Tiedän ettei koskaan voi tietää mitä elämä tuo tullessaan.. En vain voi sille mitään, että tällä hetkellä pelkään tulevaisuutta todella paljon.

3 vuotta

3 vuotta sitten maailmani muuttui. Minusta tuli äiti. Sain elämälleni suunnan, tarkoituksen. 

3 vuotta sitten opin mitä on rakastaa jotain niin paljon, että olisi valmis kuolemaan hänen vuokseen.

Opin mitä on pelätä jonkun vuoksi niin paljon, että järki meinaa lähteä.

Opin myös, että kaikki mitä luulin tietäväni vanhemmuudesta, jouduin ne opettelemaan alusta. Heittämään omat oletukset roskikseen ja toteamaan, ettei ne asiat meneekään niin kuin on mustavalkoisesti ennen ajatellut. 

Samalla kun minä olen koittanut opettaa sinua, olet sinä myös opettanut minua. <3

Olet herkkä ja rakastava poika. Pidät kauniista asioista kuten linnuista, pilvistä ja auringosta. Ajattelet todella paljon asioita, välillä jopa liikaakin. Muistisi on käsittämätön ja luonteeltasi olet aina ollut se tarkkailija luonne. Olet kovin huomaavainen, haluat aina auttaa. Voi kumpa monet piirteesi säilyisivät läpi elämäsi <3

Viime viikonloppuna juhlittiin etukäteen näitä juhlia kahdessa erässä. Viikonloppu oli todella rankka niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta nyt ne ovat onneksi takana päin <3

Teemana toimi ryhmä hau ja vahtitornin muotoisen kakun sijaan oikaisin hieman kakku toiveesta ja tein perus kermakakut kakkukuvalla. Juhlat taisi onnistua ainakin sankarin mielestä ja lahjoja tuli todella paljon joissa riittääkin touhua pitkäksi aikaa :)

Kipu ei kuole huutamalla

Mulla on viime aikoina ollu todella vaikeaa pitää pääkoppa kasassa. Tunteet on menneet ylös alas, kuin vuoristoradan juna. Välillä on päiviä kun kaikki sujuu hyvin, olo on hyvä ja energinen. Sitten on ollut niitä päiviä kun tekisi mieli mennä parvekkeelle ja huutaa kipu pois niin kauan kuin vain ääntä suinkaan tulisi. Viimeiset 2 viikkoa on lähinnä olleet tätä jälkimmäistä kivussa rypemistä. Saatiin koko poppoo joku ihme flunssa vieraaksi ja oltiin samaan aikaan kaikki 38.5 asteen kuumeessa. Minä tosin tunnuin olevan ainoa kehen kuume vaikutti energiatasoja alentavalla tavalla, näiltä puolituisilta kun kuume ei tuntunut vievän muuta kuin ruokahalun. -_-

Koko poppoon ollessa sairaana sitä erityisesti huomaa kuinka sitä kaipaisi sen toisen puoliskon läsnäoloa, et olisi rinnalla se jonka kanssa jakaa se arki, jonka kanssa vuorotella ns. hoitovuorot, jotta toinen voisi koittaa hetken edes levätä. Ei tarvitsisi kaikkien kolmen kipeenä olevan mennä yhtä aikaa sinne apteekkiin ja kauppaan, vaan toinen voisi jäädä niiden pienempien kanssa kotiin siksi aikaa. Olisi läsnä myös niissä hyvissä hetkissä. Pienin päätti opetella konttaamisen jaloa taitoa ja minä itkin kun tuli niin paha olo, ettei se toinen vanhempi näe tätäkään oppimisen riemua. Näitä tilanteita kun ei enää takaisin saa.

Itkua ja ahdistusta aiheuttaa myös se jokapäiväinen huoli toista kohtaan. Vaikka aviomieheni onkin tehnyt mulle ja meille kamalia asioita, kun vielä asuttiin yhdessä, niin tiedostan silti sen että hän oli hyvin sairas ja on edelleen ja sisimmässään hän on ihan eri ihminen kun mitä hän nyt riippuvuuden takia on. Kaikkien ahdistavien ja kamalien koettelemusten jälkeen välitän todella paljon edelleen hänestä ja tunnen valtavaa tuskaa katsellessa mitä riippuvuus tekee ihmiselle jonka kanssa olen puolet elämästäni matkannut. Se kun näkee rakkaan ystävän hiljalleen kävelevän askel askeleelta lähemmäs hautaa, etkä voi edes tehdä asialle mitään muuta kuin seurata vieressä ja toivoa toisen havahtuvan oikeasti siihen oman tilanteensa vakavuuteen. Se on jotain ihan kamalaa...

Koitan tässä kaikessa myös pitää positiivisuutta yllä ja koitan olla katkeroitumatta. Vaikka sielu huutaa miksi minä olen joutunut tähän tilanteeseen, mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tän kaiken taas... Miksei minun anneta olla onnellinen, kun elämäni on ollut syntymästä asti yhtä kamppailua.
Ulkoisesti huomaan, että olen kasvattanut jälleen suuren muurin eteeni. Kestohymy koristaa kasvoja koko ajan ja en vain osaa sanoa muille kuinka pahalta oikeasti tuntuu.
On mulla ihmisiä kelle voin puhua ja arvostan sitä suuresti. Välil vaan toivois kun voisi oikeasti hajota jonkun syliin ja itkeä vapaasti kaikki tuska pois. Kaippa tämä joskus helpottaa ja onhan tapahtumista kulunutkin vasta vähän aikaa, että väkisinkin menee aikaa käsitellä tapahtumia. Onneksi on nämä kaksi puolituista jotka tarvitsevat ja joiden takia minun täytyy olla vahva ja jaksaa päivästä toiseen. <3

Päätös

Päätös, jonka tekoa pitkään välttelin. 

Päätös, jota en koskaan uskonut tekeväni. 

Päätös, jota en koskaan olisi halunnut tehdä.

Päätös, jonka tekemiseen ei ollut enää muita vaihtoehtoja. 

Päätös, joka samaan aikaan aiheuttaa paljon kipua, mutta myös suuren helpotuksen. 

Eilen illalla sen laitoin sähköpostilla eteenpäin. 6 vuotta naimisissa oloa tuli täyteen viime joulukuussa. Kaksi ihanaa lasta on tähän liittoon syntynyt. En olisi koskaan halunnut olla se eroperhe. Halusin että meidän suhteemme kestää kaiken ja voimme ylpeinä todeta, onneksi ei luovutettu. Se olisi ollut ihanaa.

Mutta kuten olen elämässäni jo useaan otteeseen huomannut.. Ei ne asiat mene niin kuin saduissa. Ja jossain vaiheessa se todellisuus iski omaan tajuntaan. En ole toiselta saanut enää vuosiin kunnioitusta, rakkautta ja halua myös auttaa ja tukea minua. Olin ja olen hänelle itsestään selvyys.. Enkä tiedä tulisiko asiat koskaan muuttumaan.. Jotta välttyisi siltä "50 vuotiaana edelleen samassa elämäntilanteessa" kohtalolta, oli pakko löytää itseltä voimavarat päästää irti.

Ja eihän tämä ole lopullista, meillä on edelleen ne kaksi pientä lasta joiden hyvinvoinnista meidän on huolehdittava. Ja haluan pysyä ystävänä jo ihan heidän kuten myös yhteisen pitkän historian takia. 

Kuka tietää mitä tulevaisuudella on meidän varalle tarjottavana. Voin löytää joskus jonkun joka oikeasti rakastaa ja arvostaa minua niin paljon että myös itse tunnen oloni rakastetuksi. Tai sitten voi hyvinkin tiet joskus kohdata jos mieheni saa elämänsä kuntoon ja oppii huomaamaan myös omat virheensä. Ken tietää. Mutta nyt oli tämä tehtävä, jotta saan edes jonkunlaisen suunnan jälleen elämälleni. 

Hyvää uutta vuotta 2019

Joulu mennä tohotti ohitse ja vuosi kerkesi vaihtumaan uuteen. Viime vuodesta päällimmäisenä on muistoissa äärimmäisen suuri suru, ahdistus ja henkinen kipu. Mutta joukossa tunteina on myös kiitollisuus ja helpotus. Olen jo useampana vuotena blogeihini kirjoittanut toiveen seuraavan vuoden paremmuudesta. Tähän mennessä olen saanut vain kivuliaampia vuosia peräjolkkaa. Nyt uuden vuoden yönä en enää esittänyt toivetta. MINÄ PÄÄTIN, että TEEN tästä vuodesta paremman. Olen jo vuosia elänyt ainoastaan muita ihmisiä miellyttäen, jättänyt omat haaveet ja asiat toteuttamatta, koska muut menee edelle. Olen myös yksin tuupannut muita ylämäkeen saamatta siitä mitään kiitosta. Päätin, että nyt tämä itseni laiminlyönti loppuu. En halua olla tässä elämäntilanteessa enää vuoden, kahden tai jopa kymmenen jälkeen. Kiittämättömyys kun on maailman palkka, niin kuka sitä arvostusta tuo jossei itse.

Olen alkanut pikkuhiljaa nauttimaan tästä uudesta kodista. Siitä tunteesta, että täällä on minun säännöt, tämä on minun ja lasteni oma turvapaikka jota ei kukaan riko. Tämä on KOTI, jossa vallitsee turvallisuus, läheisyys ja välittäminen. Se tunne, joka monille on varmasti itsestäänselvää, mutta joka ei ole ollut minun elämässäni itsestäänselvyys.
Koti jossa vauvan ryömiessä, saan antaa sen rauhassa ryömiä, koska tiedän ettei täällä ole mitään vaarallista. Sopivan pieni, jonka ylläpidon jälkeen minulla riittää aikaa myös siihen tärkeimpään. Omien lasteni kanssa olemiseen.
Oman hyvinvointini kohentamiseksi olen tosiaan päättänyt hakea seuraavassa yhteishaussa kouluun. Olen haaveillut kultasepän alasta jo vuodesta 2012 ja tuolloin olisin sinne päässytkin, mutten voinut paikkaa ottaa vastaan silloisen työpaikkani takia. Hakuaikoja selaillessa silmiini pisti myös toinen ala, jota aion kakkos vaihtoehtona hakea, nimittäin sisustus-suunnittelijan tutkinto.
Olen myös alkanut nipistämään rahoja sivuun myös itseni hemmotteluun. Sen sijaan, että kaikki rahat menevät aina lasten tavaroiden, vaatteiden ja ruuan hankintaan, olen alkanut ostamaan itselleni aina sillointällöin jotain kivaa :)

Olen myös herännyt ns.todellisuuteen. Elin niin kiinni menneessä, etten osannut siitä enää päästää irti.. Olen alkanut pikkuhiljaa oivaltamaan, että toisen alkoholismi ei ole minun vikani ja minun tehtäväni ei ole häntä yrittää muuttaa. Tukea aion edelleen jos hän sitä haluaa, mutta enää en aio olla se ainoa joka sitä köyttä vetää. Jossei se toinen aio itse mitään tehdä oman hyvinvointinsa eteen ja keskittää energiansa vain auttajien ja lähimmäisten mollaamiseen ja syyllistämiseen niin miksi ihmeessä minä tuhraisin siihen voimavarojani. Ne kun muutenkin ovat kiinni jo pelkästään siinä, että hoidan yksin meidän yhteiset lapset 24/7 hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.

Olen alkanut pitämään omasta kunnostani parempaa huolta. Jälkikäteen muisteltuani, olen ollut tunne syöjä. söin paljon kaikkia herkkuja korvatakseni sen sisäisen pahan olon. Uudessa kodissa minun ei ole tehnyt mieli syödä juuri ollenkaan enää karkkia tai sipsiä. Noutoruuan määräkin on vähentynyt roimasti. Syön edelleen kuin hevonen, mutta epäterveellisten valintojen sijaan olen alkanut syömään kunnolla oikeaa ruokaa ja huolehtimaan riittävästä veden juonnista. Pientä kotijumppaakin olen aloitellut tässä selkäongelmieni selättämiseksi. Olenkin ilokseni saanut huomata kuinka painan tällä hetkellä suurinpiirtein sen verran mitä olen painanut viimeksi 4 vuotta sitten :)
Paljon on tietysti vielä asioita selvitettävänä ja tulevaisuus edelleen hermostuttaa, etenkin omistamani talonpuolikkaan takia sekä lasteni isän terveyden tilan jälleen romahtamisen takia. Mutta kuten tähänkin asti elämääni on ohjannut eräs lause, ohjaa se minua edelleen

Asiolla on tapana järjestyä, ennemmin tai myöhemmin

Yöt ovat pahimpia

Nyt kun olen tilanteemme takia joutunut erinäisiä kertoja turvautumaan maamme tukiverkostoon, olen saanut ikävästi huomata, kuinka huonosti ne ainakin tällä paikkakunnalla toimivat. Ensinmäisen kerran kun jouduin poliisit soittamaan kotiimme turvaksi, oli lähin yksikkö useiden kymmenien kilometrien päässä. Matka itsessään täällä maalla ei ole mikään päätä huimaava, mutta tositilanteen sattuessa se kuulostaa hyvinkin hurjalta välimatkalta. Ymmärrän toki sen, ettei jokaisen talon nurkalla voikkaan olla yksiköitä turvaamassa ihmisten arkea, mutta se että poliisit puhelimen päässä kertovat olevansa noin 40 minuutin ajomatkan päässä ja eivät kovin mielellään lähtisi ajamaan tänne, jos tilanne ei ole henkeä uhkaava. Itsekseni mietin, että tuon 40 minuutin aikana ehtii hyvin sattumaan vaikka ja mitä, jos toinen humalapäissään saisi päähänsä tehdä meille oikeasti jotain. Usean uudelleen soittamisen jälkeen ja usean tunnin odottelun jälkeen sain kun sainkin apua kotiin, jotta pystyin edes sen yön nukkumaan turvallisin mielin pienten lasten kanssa.

Toinen missä koin, etten saa tarpeeksi apua oli mielenterveyspalvelut. Jo ennen kotoa pakenemista puhuin tilanteesta neuvolassa ja sanoin, että minun on saatava jonkinlaista keskustelu apua. Kesti pitkään ennen kuin neuvolantäti edes itsekkään löysi tietoja mihin pitää ottaa yhteyttä jne. Pitkän pohdinnan ja kolleegoilta kysymisien jälkeen sain muutamia puhelinnumeroita, joista voisin itse tiedustella paremmin. Tämä kummastutti suuresti, sillä synnytyksen jälkeen minulta useasti kysyttiin mielialaa mahdollisen synnytyksenjälkeisen masennuksen havaitsemisen varalta. Mitä jos minulla olisi tuolloin havaittu kyseinen sairaus, olisinko siihen oikeasti saanut apua? Toisekseen kummastuttaa tämä käytäntö "soita itse ja tiedustele lisää, kyllä sieltä neuvotaan eteenpäin".. Monilla kun se kynnys myöntää oma jaksamattomuutensa on usein hyvin hyvin suuri ja sen asian ääneen sanominen esimerkiksi neuvolassa voi olla jo itsessään työn ja tuskan takana, sen jälkeen sinulle sanotaan että soittele itse ja selvittele asiaa, niin moniko oikeasti apua tarvitseva siihen oikeasti enää kykenee? Itse olisin tuossa tilanteessa kaivannut sitä että minulle oltaisiin välittömästi varattu jokin aika siinä keskustelemaan jonkun ihmisen kanssa. Mahdottomalta tuntuneessa tilanteessa sitä ei enää jaksaisi alkaa itse miettimään ja selvittelemään asioita. Vaikka itsekkin heti soitin ja selvittelin itselleni apuja, niin ensimmäisen keskusteluavun sain vasta useamman viikon päähän.
Tämäkin käynti oli sinällänsä koominen, puhuttavaa minulla olisi ollut vaikka ja kuinka, mutta tunnin aikaraja tuli tietysti jossain vaiheessa täyteen, jolloin tämä terapeutti sanoi minulle, ettei hän näe minulla olevan akuuttia hätää, joten toista kertaa ei varmaan tarvita. o_O
Tässä kohtaa itse onneksi sain suuni auki ja vaadin uudelleen käyntiä vedoten teini-iässä kokemaan masennukseen ja itsetuhoisuuteen. Minulla kun kuitenkin on kaksi pientä lasta joiden tukena minun pitää olla kellon ympäri. Se että toisena päivänä jaksamiseni voi olla mitä mainioin, mutta toisena se saattaa olla sitä luokkaa, että pidättelen itkua koko päivän ja se aika menee vain arjessa jollain lailla selviytymiseen. Minusta on hullua, että vain yhden keskustelun jälkeen, jolloin sitä asiakas luottamusta ei olla vielä ehditty edes saamaan, tehdään jo diagnoosi sille tarvinko muiden mielestä apua vai en. Eipä tarvitse tämän perusteella ihmetellä, miksi toisilla perheillä sitten oikeasti naksahtaa jossain kohtia päässä ja tekevät niitä ei toivottuja tekoja.

Kuinka nyt sitten olen itse jaksanut tämän kaiken? Hyvin vaihtelevasti. Suurin tottuminen on siinä, että 10 vuoden jälkeen se toinen ei enää nuku saman katon alla ja sitä toista aikuista ei oikeasti ole siinä läsnä. Vaikka pois muutto helpottikin monia asioita, ei tarvitse enää pelätä toisen kännisekoiluita, ei tarvitse kenenkään kestää sitä jatkuvaa riitelyä, ei tarvitse stressata omakotitalon siisteyttä ja remppaamista enää yksin jne. niin huomaan silti olevani toisinaan ihan hukassa. Päivät vielä menee ihan hyvin kun kaksi pientä ihmisen alkua pitävät ajatukset hyvin tiukkaan heissä, mutta kun ilta ja yö tulee iskee ahdistus. Se yksinäisyyden tunne on jotain ihan järjetöntä mitä oon saanut nyt kokea. Ei ketään aikuista kenen kanssa voisi jakaa ne päivän tapahtumat, ei ketään kenen kainaloon käpertyä, juttu kaveria jonka kanssa voisi puhua muustakin kuin lasten kuulumisista. Toki aina voi soittaa jollekkin, mutta ei sekään iltamyöhäsellä kovin paljoa houkuttele, kun juuri on saanut lapset nukkumaan. Omakotitalossa kaikki loputtomat kotityöt mitkä kasaantuivat yksinomaan minun harteille, piti illat myös kiireisinä, mutta nyt huomaan kun sitä aikaa olisi, ettei minulla ole mitään omaa. Ei mitään harrastusta, ei mitään kaveria jolle voisin vaikka keskellä yötä laittaa jotain älyvapaata ajatusvirtaa tulemaan, en oikein edes tiedä kuka enää olen ja mistä pidän. Ja huomaan kuinka saatan olla miehelleni hieman jopa mustasukkainen siitä kun hännellä illat menee pelaillessa erilaisia pelejä tai vain nauttiessa omasta rauhasta. Siksi oonkin nyt koittanut pohtia oikein urakalla itselleni jotain sisältöä elämääni. Tätä blogiakin on nykyisin taasen kiva kirjoitella kun tuntuu, että siihen viimein jopa löytyy aikaa. :)
Yöt kuluvat myös hyvin tehokkaasti käsitellen menneitä. Itkut jos toiset on tullut tirautettua tässä yksin ollessa kun on aikaa viimein käsitellä tapahtumia joita ei siinä tilanteen päällä ollessa voinut käsitellä. Nukkumisesta ei vieläkään tahdo tulla mitään jatkuvien painajaisten takia. Saatan herätä useammin yössä kun tämä meidän nuorimmaisemme ja aamulla olo onkin kuin katujyrän alle jääneellä. Ja väsymys vielä monesti korostaa niitä epävarmuuden, riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunteita.

Pieniä trauman poikasia olen myös havainnut hiljattain tulleen mieleeni. Vanhempi lapsi sai päähänsä eräänä päivänä sulkea täällä kaikki huoneiden väliovet. Ennen kun ehdin edes sen paremmin ajattelemaan, huomasin jo voimakkaan ahdistuksen ottaneen vallan. Mulle iski ihan hirveä suljetunpaikan kammo päälle ja ovet oli saatava heti auki. Tämä trauma on peräisin siitä kun aviomieheni viimeisenä kotona olo iltana sulki meidät hetkeksi asuntoomme lukkojen taakse, jotta sai rauhassa kerätä alkoholinsa rapusta ja lähdettyä autolla pois kotoa. Tästä hetkellisestä vapauden riistosta tuli selkeästi itselleni jokin pelkotila. Lisäksi viime yönä havahduin kuulemaan kuinka yläkerran mies korotti ääntänsä moneen otteeseen ja se löi minulle heti ahdistuksen tunnetta päälle. tuli ihan vanhat ajat mieleen.
Olenkin nyt ajatellut jossain vaiheessa kysyväni lääkäriltä, voisiko minulle määrätä jotain lääkettä jotta pääkoppa pysyisi kasassa. Meinaan itseänikin jo ahdistaa tämä oma olemiseni, en halua olla tälläinen murehtija, ahdistuja ja pelkääjä. Haluan voida nauttia elämästä ja olla jälleen iloinen.