Marraskuun lapsi

 Täytin tässä 7 päivä hurjat 32 vuotta. Mitään bileitä en taaskaan järjestänyt, kuten en ole tehnyt...öööööö ikinä..? o_O

Kakun kuitenkin leipasin, jos joku sukulaisista sattuu piipahtamaan kahveella. No vallitsevan korona tilanteen takia ei isovanhempani lähtenyt ajelemaan. Äitini perheen piti tulla käymään, mutta joutuivat perumaan flunssan takia, Isäni ja äitipuoleni kävivät onneksi piipahtamassa, niin ei tarvinnut koko kakkua syödä yksin 😂

Sen verran onneksi osui hyvin että saimme lapset isänsä ja mummonsa hoiviin yhdeksi yöksi, joten sain edes syntymäpäivä aamuna rauhallisen pitkän aamuheräämisen. Mieheni teki ihanasti minulle aamupalaleivät suoraan sänkyyn. ❤

Lahjojakin muutaman sain vaikken mitään osaa enää tällä iällä odottaa 😅

Mieheni oli tilannut minulle lahjaksi uuden lautapelin, isäni puolelta sain kukkien lisäksi hemmottelu lahjakortin kasvohoitoon ja mummuni oli laittanut minulle tilille rahaa, jotka aion sijoittaa tulevaa tatuointi projektiani varten 😊

Tuota kasvohoitoa odotan mielenkiinnolla, en nimittäin ole koskaan ollut missään hieronnoissa, kasvohoidoissa tai muussa vastaavassa hemmottelu jutussa. Ehkä se on korkea aika kokea sekin 😁 Pieni ikäkriisi meinaa iskeä, vaikka en vielä kovin vanha olekkaan. Välillä sitä vain pysähtyy miettimään omaa elämäänsä ja tuntuu ettei ole ehtinyt mitään saavuttamaan vaikka on jo näin pitkän matkaa kulkenut. Tuntuu, että olen edelleen hukassa sen kanssa mihin tulevaisuudessani tähtäisin. Minulla ei oikein ole mitään harrastuksia (eikä vapaa-aikaa, tai en osaa itselleni sitä järjestää ja vaatia), kaipaisin niin palavasti jotain uutta kipinää elämääni, jotain mistä innostua toden teolla, jotain missä kehittyä ja yrittää olla hyvä. Rakastan perhettäni ja lapsiani, mutta kaipaisin paljon sitä että olisin muutakin kuin äiti tai puoliso. Tuntuu että kaikilla muilla ympärillä olijoilla elämä suorastaan lipuu eteenpäin täynnä kaikkea uutta ja ihmeellistä, mikä tuo arkeen sitä kipinää ja intoa. Olen toki äärettömän onnellinen kaikkien puolesta. Mutta välillä huomaan miettiväni, että itse vain matelen päämääräämättömästi eteenpäin vailla suuntaa. 

Mieleni kanssa minulla on ollut edelleen hankaluuksia ja tuossa jo muutama päivä sitten mentiinkin todella syvissä vesissä. Käynti psykiatrisella sairaanhoitajalla auttoi jälleen paljon ja osui sopivaan kohtaan. Monet kokemani pelot nivoutuvat lopulta yhden ja saman ison pelon ympärille, hylätyksi tulemisen pelon. Kumppanini on ollut uskomattoman hienona tukena, hän on pakottanut minut kohtaamaan tiettyjä pelkoja ja eilen itseasiassa otettiin hetki, että käytiin läpi yhtä peloistani. Tänään huomasin pitkästä aikaa, että minun oli helpompaa hengittää. Toivon todella itseni ja perheeni takia, että nämä oireilut alkavat pian helpottamaan. Sairaanhoitajakin minulle sanoi, että istun tällä hetkellä autossa, jota ohjaa pelot. Sen sijaan minun pitäisi olla se kuski ja niiden pelkojen pitäisi olla vain matkalaisia, jotka saavat huudella, mutta ne ei saisi vaikuttaa siihen suuntaan mihin olen ajamassa. Olen paljon myös pohtinut mieheni kanssa ja itsekseni sitä, kuinka paljon ja pitkään eri pelot on mua hallinnu. Ne eivät ulotu ainoastaan perus arkeen, vaan ne on vaikuttanut vuosia siihen miten olen käyttäytynyt ja jättänyt tiettyihin asioihin uskaltautumisen/heittäytymisen. Paljon elämässäni olen asioita jättänyt tekemästä ihan vain näiden omien pelkojeni takia. Tähän haluaisin muutosta. Haluaisin vielä joskus olla ylpeä siitä että "vitsi mä tein sen, mä uskalsin heittäytyä ja ottaa tän askeleen vain mua itseäni varten"

Muutto

Viime päivät ovat olleet melkoisen hektisiä. Edeltävän kuun loppuun mennessä meidän piti tyhjentää mieheni asunto noin 150km päästä ja tämän kuukauden lopussa meillä pitää olla minun vanha asuntoni tyhjättynä. Rupeama alkaa onneksi olemaan jo voiton puolella ja uusi asuntomme alkaa pikkuhiljaa näyttämään kodikkaalta! Meillä kävi todella hyvä tuuri löytäessämme asunnon, joka on yli 10 neliötä isompi, omaa 2 vessaa ja yhden ylimääräisen makuuhuoneen. Tämä uusi kotimme on kaiken lisäksi paljon halvempi kuin edeltävä asuntoni. Kuukausittaiset asumiskustannukset nousivat vain alle 20€, vaikka vesimaksuja tulee maksettavaksi yhden ihmisen verran enemmän ja autopaikkojakin tarvitaan yhden sijaan nykyisin kaksi. 

Vaikka muutto mieheni kanssa yhteen, uuteen ja isompaan kotiin onkin ollut todella ihana asia, on tämä ollut samaan aikaan hyvin raskasta. Omat menneisyydestä koetut traumat meinaavat puskea koko ajan hyvin voimakkaana läpi. On ollut todella vaikeaa nauttia tästä kaikesta, kun samaan aikaan pelkään todella paljon erinäisiä asioita tapahtuvaksi. Menettämisen pelko, riittämätömyyden pelko ovat suurimpina pelkoina ja se, että joutuisin kaiken menneen kokemaan uudelleen. Tiedän, ettei pitäisi ajatella näin. Se mitä menneisyydessä jouduin kokemaan, ei tarkoita sitä, ettäkö niin kävisi nyt. Se vain on todella vaikeaa päästä näistä ajatuksista ja peloista irti kun on tullut niin monta kertaa satutetuksi ja yksin jätetyksi. Sitä ei osaa ajatellakkaan miten pienistä asioista saattaa yhtäkkiä lävähtää jokin muisto mieleen ja samaan aikaan aiheuttaa jäätävän ahdistus reaktion päälle. Onneksi pääsin uudelleen samalle psykiatriselle sairaanhoitajalle keskustelemaan, jonka kanssa keskustelin viime keväänä näistä menneistä. Tällä kertaa emme enää pohdi syitä omille tuntemuksilleni ja peloilleni, vaan tällä kertaa aiomme paneutua niiden pelkotilojen kohtaamiseen ja toivottavasti ne pelot alkavat sen jälkeen näyttelemään huomattavasti pienempää roolia minun elämässäni, kuin mitä ne ovat tähän mennessä näytellyt. Olen niin väsynyt tähän pelkäämiseen ja haluan voida nauttia tästä uudesta elämäntilanteesta. Minulla on vierellä rakastava kumppani, joka kunnioittaa minua ja jonka vierellä minulla on hyvä ja ennen kaikkea turvallista olla. Olokin on monesti todella syyllinen näistä tunteista ja peloista, tuntuu pahalta tuntea näin kun minullahan pitäisi kaikki olla nyt hyvin. 

Tulevaisuus myös stressaa mieltä ja olenkin sitä tässä jo hetken kipuillut. Hoitovapaa päättyy ensi keväänä, minulla ei ole koulupaikkaa eikä työpaikkaa. Tämä on alkanut myös pelottamaan. Tuntuu, että monilla muilla on selkeät suunnitelmat, tavoitteet ja haaveet, paikka minne mennä ja mitä tehdä. Itse koen ajelehtivani vailla suuntaa päivästä toiseen ja en tiedä yhtään mitä edes haluaisin tehdä ja mistä edes haaveilisin. Voihan olla, että se idea putkahtaa yks kaks mieleen ja asiat alkavat rullaamaan. En vain ole yhtään omalla vahvuusalueellani tämän epätietoisuuden kanssa. 

Mitä teille muille kuuluu? Onko teidän muiden helppoa löytää itsellenne kiinnostavia harrastuksia/ammattia tms?

Moon Wolf

 Osallistuin taannoin facebookissa erääseen kisaan, jossa palkintona oli voittaa Northern Viking Jewelryn Moon wolf-kaulakoru. Olen vastaaviin arvontoihin osallistunut todella usein, koska Northern Viking Jewelryn korut ovat mielestäni todella kauniita. Pitkän sinnikkyyteni lopputuloksena viimein onni potkaisi minua ja voitin yhden arvonnan. 

Pitkään minua seuranneet tietävätkin, että ihmissudet kiehtovat minua todella paljon ja kaikki siihen liittyvät, sekä viikinki aihe itsessään myös puhuttelee todella paljon. Joten tämä arvonnassa saatu Moon wolf-koru oli enemmän kuin mieleen ja olen todella onnellinen siitä, että onni tällä kertaa osui kohdalleni ❤️

Toimitus oli todella nopea, taisi olla 2 päivää arvonnan voittamisesta, kun koru kilahti postiluukkuuni. Koru itsessään oli todella kauniisti pakattu ihanaan pieneen juuttipussukkaan. Ketjukin on todella vahva, valitsin pisimmän vaihtoehdon 70cm mittaisen ketjun, joka laskeutuu melko alas rintojen korkeuteen ja on täten melko näyttävä yksityiskohta esimerkiksi juhlamekon kanssa. Sainkin tässä tilaisuuden korun pukemiseen, kun perheessämme oli yhdet valmistujaisjuhlat. 😊

Ootteko te voittanu mitään arvonnoista tai onko teille Northern Viking Jewelry-korut entuudestaan tuttuja? 🙂

Ulospäin vahva, sisältä teipillä kasattuja sirpaleita

Rikotaan nyt taas hiljaisuus.. Haluaisin kovasti kirjoittaa jostain positiivisesta aiheesta, mutta oloni ja mielialani ovat olleet nyt viime aikoina jälleen syvissä vesissä. Olen tuntenut paljon taas yksinäisyyttä, riittämättömyyden tunnetta, itseinhoa ja monia muita negatiivisia tuntemuksia omaa itseäni kohtaan.

Syitä tähän olotilaan on monia, tässä on muutama pieni juttu tapahtunut mitkä ovat romuttaneet ennestään jo onnetonta itsetuntoani, mutta en niistä aio sen tarkemmin kertoa. Yksinäisyyttä puolestaan aiheuttaa se oman kaveripiirin puuttuminen. Tunnen todella voimakasta kuulumattomuuden tunnetta. Kaikilla muilla tuntuu olevan tiivis ystävä porukka ja itse ajelehdin yksin päivästä toiseen. Jos facebookkia katsoo niin sen perusteella voisi ajatella, että kavereita on vaikka muille jakaa, mutta todellisuudessa ei asiat ole näin. Kyllähän minulla sellaisia hyvänpäivän tuttuja on paljon ja muutama läheinen ja rakas ystävä, mutta kenenkään kanssa minulla ei ole sellaista syvällistä yhteyttä, ei mulla ole sellaista ystäväporukkaa jonka kanssa lähteä iltaa istumaan tai kenen kanssa tuntisin voimakasta yhteenkuuluvuutta, samanhenkisyyttä jne.. Osittain tähän olen itse syyllinen, mennyt elämä karsi minulta paljon ystävyyssuhteita pois kun itse en erinäisten pelkotilojen takia pystynyt pitämään ystäviin yhteyttä ja kotoa poistuminen aiheutti valtaisia ahdistustiloja mistä en silloin kehdannut ääneen puhuakkaan. Eikä tietysti monien meidän perhetilanteet helpota asiaa, kun kukin tahoillamme elämme ruuhkavuosien kulta-aikaa.

Lisäksi tyytymättömyys omaa kehoa kohtaan on ollut todella voimakasta jälleen viime aikoina. Jonka tiedostan itsekkin, että on typerää ja turhaa. Minä olen mitä olen ja kahden lapsen jälkeen ei voi enää olettaakkaan, että keho olisi sama kuin ennen lapsia. Pitäisi vaan lakata vertailemasta itseään muihin, mutta se taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty 🙈 Monesti erehdyn miettimään, että mitähän tuo mieheni minussa oikein näkee? Itse kun en itseäni koe mitenkään viehättäväksi roikkuvien tyhjien tissipussieni kanssa tai arpisen ylimääräisen vatsanahan kanssa 🙈 Huoh... Kertokaa mulle miten voisi oppia näkemaan itsessään niitä hyviä juttuja?

Ai niin, sen verran positiivista tässä on, että meillä on TAAAAAS muutto edessä ja tällä kertaa yhdessä mieheni kanssa. ❤️ 

Valitettavasti tämäkin iloinen asia on kerännyt päällensä mustan varjon, nimittäin pelon. Mua on alkanut tämä yhteenmuutto pelottamaan todella paljon. Olen alkanut pelkäämään jälleen menneisyyden toistumista. Olen nähnyt paljon jälleen painajaisia siitä, kuinka minut jätetään yksin, minua pilkataan, halveksitaan ja petetään. Olen monena aamuna herännyt hiestä märkänä ja olo on ollut todella kurja. Vaikeaa tästä tekee sen, että minulla on ihana mies, jota rakastan aivan älyttömän paljon ja tunnen tästäkin syyllisyyttä, kun annan menneisyyden traumojen nousta niin voimakkaana pintaan. En halua tuntea näin, en jaksa pelätä enää... Olen jo tarpeeksi monta vuotta elänyt pelossa, nyt alkaa riittämään.

Minulla on paha tapa turruttaa pahaa oloa suorittamiseen. Haalin hirveesti tekemistä ja menemistä juuri silloin kun alan uupumaan. Tämähän ei tee millään tavalla hyvää. Ajan itseni uupumukseen silloin kun ahdistaa ja elämä kaatuu päälle. Onneksi olen alkanut pikkuhiljaa tunnistamaan itsessäni näitä piirteitä. En edelleenkään tee sitä ajoissa mutta pienin askelin on alkanut menemään parempaan suuntaan. Vielä kun oppisin pyytämään sitä apua ajoissa ja luovuttamaan ohjat muille, antamaan sitä vastuuta muille ja ottamaan sitä omaa aikaa ja hengähdyshetkeä herkemmin, ilman että tuntisi siitä huonoa omaatuntoa.

Päätin nyt ottaa jälleen härkää sarvista kiinni ja aion soittaa huomenna terveyskeskukseen ja varata ajan lääkärille, josko saisin lähetteen taas jollekkin psykologille keskustelemaan. 

Kiusaaminen jättää jäljet

 Koulut ovat jälleen alkaneet ja valtaosan kesälomat loppuneet. On aika nostaa jälleen esille tärkeä aihe mikä meidän kaikkien olisi hyvä muistaa omassa arjessa. Nimittäin se kuinka käyttäydymme toisia ihmisiä kohtaan ja kuinka opetamme tätä omille jälkeläisillemme.

Olen kertonut teille monesti tästä omasta erityispiirteestäni. Minulla on synnynnäinen henkitorven ahtauma, jonka laajennusleikkaukset tehtiin ollessani noin vuoden vanha. Näistä leikkauksista minulle jäi pysyvästi vaurioitunut äänihuuli, joka näkyy ja kuuluu möreänä/käheänä äänenä. Minulla ei siis ole tyypillistä heleää kaunista naisen ääntä ja tämä onkin saanut aikaan sen, että olen joutunut kokemaan rankkaa kiusaamista aina ala-asteelta ihan aikuisikään asti. Minua nimiteltiin monin kamalin haukkumasanoin. Mutakurkku, vammanen, epäsikiö kuuluivat muunmuassa päivittäisiin sanoihin joita sain kuulla muilta. Sanojen lisäksi koulutöitäni sabotoitiin ja eräs opettajakin huusi minulle jatkuvalla syötöllä siitä kun laulutunnilla en saanut ääntäni sointumaan yhtä korkealle kuin muut. Minut jätettiin myös valintatehtävissä aina viimeiseksi ja moniin leikkeihin en saanut osallistua ollenkaan. 

Yläaste ajan toivoin olevan helpompi, mutta kiusaaminen vain jatkui. Linja-automatkat olivat ihan hirveitä, muiden potkiessa tuolin selkämystä samalla huutaen isoon ääneen sitä ovatko muutkin nähneet kuinka ruma olen tai miten kamala ääni minulla on. Tämä kaikki jätti minuun syvät jäljet jotka näkyivät vasta ammattikoulun jälkeen. Minulle iski valtaisa masennus, kärsin todella voimakkaista itsetuhoisista ajatuksista. Viiltelin turruttaakseni kipua ja muutamia kertoja tuli seisottua ihan junaradalla asti turtana, miettien ettei minulla olisi mitään syytä enää elää. 

Kaikkien synkkien ajatusten jälkeen sain kuitenkin kammettua itseni siitä kuopasta ylös. Aloin nähdä elämässä hyviä asioita ja aloin jälleen hyväksymään itseni tälläisenä kuin olen. Tätä hyvää oloa sain tuntea useamman vuoden ajan, kunnes asiat alkoivat taasen mennä pieleen.. Edeltävä pitkä suhde jätti omat jälkensä itsetuntooni, jatkuvat valheet ja salailut, julkiset halveksunnat ja pilkkaamiset romuttivat itsetuntoa melkoisen alas joiden vaikutus on tullut enempi esiin vasta nyt menneen vuoden aikana. Olen tuntenut paljon pelkotiloja erinäisissä tilanteissa ja arvottomuuden tunnetta. Minun on vaikeaa tuntea oloani riittäväksi tälläisenä kuin olen. Mutta minä haluan kovasti saada oman itsetuntoni jälleen takaisin. 

Vaikka useinmiten tunnenkin olevani sinut ala-aste ja yläaste aikaisten kiusaamistapahtumien kanssa, tulee edelleen päiviä milloin tietyt asiat sattuu todella paljon. Eilen muunmuassa kävi jälleen sellainen tapahtuma, mikä pisti mielen matalaksi. Kävin kirpputorilla varaamassa myyntipöydän. Siinä asioidessani kassalla, tuli taakseni 2 ala-aste ikäistä tyttöä. He alkoivat naureskella keskenään äänelleni ja hyvinkin häpeilemättömästi tuijottivat minua, nauroivat ja supattivat keskenään. Koitin olla välittämättä tilanteesta ja ajatella mielessäni, että he ovat vain lapsia ja lapset nyt vain käyttäytyvät näin. Vaikka kuinka koitin olla välittämäti tapahtuneesta, huomasin kuitenkin ajattelevani jälleen koettuja koulukiusaamistilanteita ja mieleen alkoi hiipiä jälleen surullinen olo. Turhautuminen taas omaaminää kohtaan, "miksi minun piti syntyä tälläiseksi?". Jotenkin sitä voisi luulla, että tälläiset asiat olisi helppoa käsitellä mitä vanhemmaksi tulee, mutta ei se niin taida mennä. Eipä se halu tuntea itsensä hyväksytyksi sellaisena kuin on taida loppua koskaan. 

Siispä toivon omien kokemusteni pohjalta todella paljon sitä, että kiusaamisesta puhuttaisiin tarpeeksi, siihen puututtaisiin aina kun sellaista nähdään. Koitettaisiin myös me aikuiset näyttää esimerkkiä omalla käytöksellä sitä, että toisista ihmisistä puhuttaisiin positiivisemmin, keskityttäisiin niiden jatkuvien mollauksien sijaan keskustelemaan asioista asiallisesti ja kunnioittavasti ja mieluummin jakamaan sen negatiivisen sijaan enempi positiivista. Varmistettaisiin omien lasten kohdalla se että opetamme nämä hyvät tavat myös heille. On mahtavaa nähdä kuinka muutamat bloggaajat ovat ottaneet kantaa nettikiusaamiseen, toivottavasti viesti tavoittaisi mahdollisimman monet ja saisi ihmisiä miettimään omaa käytöstään sosiaalisessa mediassa. Kiusaaminen on aina väärin, on se sitten tehtynä netin välityksellä, naamatusten, koulussa, työpaikassa tai vaikka kaupan kassalla. Ennen kaikkea miettikää aina ennen kuin avaatte suunne,

"miltä tämä tuntuisi minusta jos minulle sanottaisiin tai tehtäisiin näin?"

Puhutaanko hetki rahasta?

Mieheni linkkasi minulle Ylen sivujen artikkelin joka käsitteli nuoren ihmisen rahavaikeuksia ja päätymisestä velkakierteeseen. Tämän jutun voitte käydä lukemassa täältä.

Tämä aihe sai minut jälleen pohtimaan sitä, kuinka minut on kasvatettu raha-asioiden tiimoilta, miten itse koen raha-asiat ja kuinka aion niitä opettaa omille lapsilleni.

Rahasta mielestäni puhutaan liian vähän, edelleen tänäkin päivänä se koetaan tiettyjen ihmisten seurassa kielletyksi aiheeksi, asioita häpeillään ja salataan, joka saattaa aiheuttaa monille ihan vääriä mielikuvia.  Kun raha on eräänlainen tabu, saattaa se ajaa monet ihmiset pahoihinkin rahallisiin vaikeuksiin. Halusimme tai emme, raha kuitenkin on todella suuri osa ihan meidän jokaisen elämässä. 

Omien tulojen ja menojen kirjaaminen ylös helpottaa paljon omaa rahanhallintaa

Opin jo todella varhaisessa vaiheessa vanhempieni myötä rahan arvon. Jouduin tekemään oman rahani eteen asioita, meillä oli käytössä ensin perinteinen karkkipäivä. Se vaihtui jossain vaiheessa siihen, että sain päättää haluanko lauantaikarkkini karkin muodossa, vai haluanko vaihtoehtoisesti lauantaikarkkini rahana. Ala-asteen lopulla (jos oikein muistan), karkkipäivät hävisivät kokonaan ja tilalle tuli pelkästään viikkoraha. Yläasteella ollessani, kännykkäni saldoraja linkitettiin suoraan kuukausittain saamaani rahaan. 20€ kuukausirahalla maksettiin kännykkälaskuni, joka tiesi sitä, että jos olin kuluttanut koko kuukauden saldorajan täyteen, ei rahaa tullut lainkaan ja hyvinä kuukausina saatoin saada 10€. Teinin näkökulmasta asiahan ärsytti aivan suunnattomasti. Ei ollut helppoa kuunnella kavereiden saamia suoria summia käyttörahaa, siinä missä itse joutui valitsemaan suoraan viestittelenkö ystäville vai keräänkö rahaa tässä kuussa. Opetti se ainakin erinomaisesti jo pienestä asti siihen, että rahan kanssa on tehtävä valintoja. 

Minut myös passitettiin itse etsimään itselleni kesätöitä, jos halusin saada ylimääräistä käyttörahaa. Alle 15 vuotiaana olin jo ekaa kertaa taimitarhalla kitkemässä rikkaruohoja pienen palkkani eteen ja yhtenä kesänä tein töitä eräässä hevostallissa ja siellä olevalla mansikkamaalla. Tästä oli myös valtavasti hyötyä ammattikouluaikoina. Siinä missä muutamien luokkalaisten vanhemmat hoitivat jälkeläistensä työharjoittelupaikkojen etsimiset, oli minulla jo kokemusta tästä asiasta ja pystyin itse hoitamaan nämä asiat. 

Meillä tosiaan oli lapsuudessa paljon rahasta tiukkaa, ei ollut puhettakaan, että olisimme saaneet leluja ihan muutan vain tai että vaatteita olisi ostettu ajatuksella "näyttääpä kivalta,ostan". Aina piti olla vaatteillekkin tarve ja usein lelutkin olivat ainoastaan syntymäpäivien ja Joulun riemu. Se opetti paljon arvostamaan tavaroita ja kyllä se riemu vaan oli ihan mielettömän suuri, kun sieltä joululahjapaketista se PlayStation 1 tuli pitkän haaveilun jälkeen. Vaikkei meitä materialla lellitty pilalle, oli meillä paljon muita kokemuksia mistä on jäänyt paljon muistoja. Me esimerkiksi teimme joka kesä Suomea kiertävän reissun asuntovaunulla matkaten. Monet paikat ovat jääneet mieleeni ja olen siitä todella kiitollinen vanhemmilleni että olen päässyt tälläisen kokemaan. 

Oman eroni jälkeen tein sen virheen, missä lähdin korjaamaan tapahtumia hukuttamalla lapset leluihin ja vaatteisiin. Mulle iski jostain älytön tarve korvata sitä menetettyä perhettä sillä, että huolehdin koko ajan, ettei lapsilta puuttuisi mitään. Silläkin uhalla, että paljon ilmestyi kaappeihin vaatteita mitkä eivät kunnolla ehtineet edes päälle asti ja leluja ostin aina kun esikoinen vain vähääkään keksi jotain pyytää. Tämä toimintahan oli VÄÄRIN. Sorruin itse siihen mitä aina olin paasannut isoon ääneen "kyllä itse opetan muksuni siihen ettei saa mitä haluaa jotta oppii arvostamaan asioita". 

Onneksi ihminen on tässäkin kohtaa oppivainen olento ja tämän tajuttuani olen alkanut tietoisesti tekemään jälleen toisin. Raha ja materia ei tosiaan tuo onnea, vaan siihen vaikuttaa aivan toisenlaiset jutut. 

Yläpuolella linkkaamani uutisen myötä olen pohtinyt paljon ihmisten kulutustottumuksia ja kuinka helposti se vaikuttaa etenkin nuoriin. Mitä muistan omastakin nuoruudesta, oli materia monesti merkki hyvästä tyypistä. Jos sinulla oli ulospäin paljon uusia merkkivaatteita uusimmat hienot tavarat/puhelimet jne, olit suosittu tietyissä porukoissa. Omassa nuoruudessa kirpputorit olivat kauhistus, ne oli siihen aikaan oikeasti köyhien ihmisten "kaatopaikka" jota katsottiin kummeksuen "ai sulla on kirpparilta ostetut housut, yök,en voisi koskaan kuvitella ostavani mistään kirpputorilta mitään"

                              Olen todella onnellinen nykyisin siitä, että kierrätyksestä on tullut jopa muoti-ilmiö ja kirpputorit ovat nykyisin aarreaittoja, joista voi löytyä vaikka ja mitä 😊 Ei siis tarvitse potea huonoa omaatuntoa tai hävetä, kun lasten vaatteet ovat lähes 90% kirpputoreilta lähtöisin tai saatuna käytettynä muualta. 

Sosiaalinen paine kulutukseen on nykyisin myös liian kova. Jaetaan Instagramiin ja muihin somekanaviin kuvia uusista vaatteista, uusista puhelimista ja erilaisia biletyskuvia, missä rahaa palaa yhden ehtoon aikana sievoisia summia. Tämä kaikki saa helposti aikaan kateellisuutta ja ulkopuolisuuden tunteen. Tarpeen kilpailla "en ole mitään jossen yllä samaan". 

Tämä on todella surullista, koska se saa helposti ihmiset ajautumaan siihen pisteeseen, että eletään yli varojen. Lopulta huomataan olevan niin syvässä suossa, josta on todella vaikeaa enää yksin rämpiä ylös. 

Tarkemmin ajateltuna, eipä tämä ilmiö taida olla pelkkä nuorten asia. Kyllä sitä valitettavasti tapahtuu ihan kypsempien aikuistenkin maailmassa. Rakennetaan uutta terassia, remontoidaan, matkustellaan ja ostellaan uutta autoa. Tuodaan ne omat ostot esille sillä tyylillä, kuin kaikkeen olisi ollut raha jo valmiina takataskussa. Toisilla voikin olla näin, en sitä sano. Mutta monesti näiden hankintojen takana on velkarahaa, pitkälliset kituuttamiset rahallisesti, jotta ollaan saatu säästettyä siihen perheen yhteiseen Kanariansaarten matkaan. Se monesti meillä unohtuu kun alamme vain miettiä sitä, kuinka naapurin Pirkko-Pentti osti taas uuden auton ja lomamökin. Ulospäin se näyttää niin helpolta ja saa helposti olon kuinka kaikilla muilla on varaa paitsi minulla. Todellisuus kun voi hyvinkin olla se, että se naapurin Pirkko-Pentti on korviaan myöten veloissa, elää makaronilla, siinä missä itse voi valita ruokakaupasta lounaaksi vaikka sen sisäfileepihvin ja elää ilman lainan lainaa 😅

Jos puhuisimme avoimemmin mitä tietyt asiat ovat vaatineet, voisin kuvitella, että saisimme tätä kilpailuasetelmaa hillittyä melkoisesti ja rikottua sitä kuvitelmaa, jossa kaikilla muilla on huolettomampi ja varakkaampi elämä.

Ja mitä nuoriin tulee. En tiedä nykypäivän koulumaailmasta mitään, mutta mielestäni talousasiat voisi olla erinomainen lisä opetukseen jollei se jo ole. Pakollinen kurssi siitä, mitä tavallinen eläminen vaatii, kurssi rahanhallinnasta, sijoituksista ja laskujen maksusta. Kurssi, jossa opetetaan mitä vaaroja esimerkiksi pikavipit pitävät sisällään ja sillä kurssilla puhuttaisiin myös perusteellisesti tästä somen vaikutuksesta kulutustottumuksiin. Tälläisellä kurssilla voitaisiin hyvällä tuurilla välttää monen nuoren velkaantumisongelmat. Kaikissa kodeissa kun ei välttämättä huomata puhua raha-asioista tarpeeksi nuorten kanssa, tulisi se oppi sitten edes koulun kautta. 

Minulla ja miehelläni on se hyvä puoli myös, että olemme molemmat oppineet kituuttamaan pienillä tuloilla. Silloin kun kumppanini opiskeli paljon, oli hänen pärjättävä todella pienillä rahasummilla ja tämä tottumus on hänelle jäänyt, vaikka hän on sittemmin ollut kohtalaisen hyväpalkkaisessa työssä. Sama juttu itselläni on ollut nyt kun olen ollut kotihoidontuella pitkään. Sitä on avautunut silmät sille kuinka vähällä sitä loppujenlopuksi pärjää ja kuinka paljon on tullut ostettua vuosien varrella ns. turhaa tavaraa, mille todellista tarvetta ei välttämättä olisikaan. Hyvällä talouden suunnittelulla pärjää pitkälle. Kun listaa konkreettisesti johonkin vihkoon kaikki menonsa ja tulonsa, voi siitä hyvin tarkistella mihin se raha oikein menee. Tapa mitä itse suosin kun rahat ovat oikein tiukalla on nostaa käteiseksi se summa mitä on varaa viikon aikana laittaa ruokaan ja muihin tarpeisiin. Tämä nyt ei ole näin korona-aikaan suositeltavaa, mutta jahka elämä tästä normalisoituu, niin silloin tämä auttaa todella paljon siihen, ettei tule kulutettua enempää kuin mihin on varaa. Itsellä kompastuskiviä on ruokakauppa. Saan sinne uppoamaan helposti rahaa enemmän kuin mihin olisi tarve 😬Tähänkin auttaa hyvin suunniteltu kauppalista ja ostaa vain sen mitä listassa on. 

Ajattelin omille lapsille opettaa hyvissä ajoin jo rahan käytön. Nytkin vanhempi poika on saanut itse olla mukana esimerkiksi kirppisostoksissa. Olen antanut hänelle rahan käteen, jolla hän saa itse mennä ostamaan oman leluostoksensa. Näin hän näkee jo pienestä asti sen, että ostettaessa tarvitsee olla rahaa mukana, niitä asioita ei vain voi ottaa sieltä hyllyistä. Aion myös jossain vaiheessa ottaa tämän viikkoraha kulttuurin käyttöön jahka lapset ovat tarpeeksi isoja. Yritämme vuosien varrella opettaa rahan käyttöä ja vastuullisuutta. Ensin hoidetaan laskut ja muut pakolliset kulut ja sitten vasta mitä jää ylimääräistä, voi joko laittaa säästöön tai ostaa jotain kivaa. Toivon, että saamme pojat kasvatettua niin, että pärjäävät rahallisesti elämässä. 

Kuinka meidän lapset kasvatetaan?

Kasvatustavat on aihe, josta saadaan monet sodat aikaiseksi eri ryhmissä. On vanhempia jotka vannovat kovan kurin nimeen ja on vanhempia jotka antavat lasten elää kuin pellossa. Sitten on vanhempia jotka koittavat luovia siltä väliltä. 

En lähde erityisemmin puuttumaan siihen miten kenenkin tulisi omalla kohdallaan toimia. Sen sijaan ajattelin kertoa, mitkä koen omalla kohdalla tärkeiksi tavoiksi, mitkä toimintatavat ovat meillä toimineet jne. 

Itse olen kokenut lapsuudessa sen ajan, kun lapsia kuritettiin tukistamalla, luunapeilla ja koivun oksalla. Meillä oli omassa lapsuudessa kova kuri ja teoilla oli todellakin seuraukset. Ei ollut mitenkään tavatonta meillä kärsiä viikon kotiarestia siitä, että tuli myöhässä sovitusta ajasta kotiin. Ei myöskään ollut mitenkään tavatonta se, että karkkipäivät/viikkorahat olivat pannassa usean viikon tai, että pahimmasta hölmöilystä saattoi joutua hakemaan pihalta itse sen koivunoksan. 

Itse en nykyään vastaavia toimintatapoja käyttäisi omiin lapsiini, mutta en näistä myöskään itse ole mitenkään traumatisoitunut. Ainoa asia mikä omassa lapsuudessa on jäänyt ihan aikuisuuteen asti harmittamaan on se, ettei välittämistä ja ylpeyttä näytetty. En muista koskaan kuulleeni vanhempien suusta sanoja "minä rakastan sinua", "olet meille tärkeä" tai "olemme ylpeitä". Se toki oli tuohon aikaan ihan yleinen tapa, ettei positiivisia asioita juurikaan ääneen tuotu julki, mutta tämä tapa korostui vain entisestään ollessani rankasti koulukiusattu. Tuli tuolloin tunne, etten ole riittävä ja hyväksytty missään.

Minun mielestäni kuria pitää pystyä pitämään ilman ruumiillista kuritusta, se ei mielestäni hyödytä ketään. Mutta mielestäni lapset tarvitsevat rajoja ihan jo oman turvallisuuden tunteenkin kannalta. Jos lapsi aina itse on päätäntävallassa, saattaa se aiheuttaa pitkässä juoksussa hyvinkin turvattoman tunteen. Vanhemman tehtävä kun on ohjata lasta toimimaan oikein, opettaa turvalliset ja toisia kunnioittavat tavat toimia. 

Vaikka en itse ruumiillista kuritusta suosikkaan, olen silti ollut ylpeä siitä miten jämptisti minua on lapsena kasvatettu. Kyllähän se nuorena otti päähän kun meillä oli kovempi kuri, kuin mitä monilla silloisilla luokkatovereilla, mutta näin aikuisena olen sitä oppinut arvostamaan. Opin jo varhain mitkä asiat ovat oikein ja mitkä väärin, minusta kasvoi toisia ihmisiä kunnioittava melko hyvät käytöstavat omaava aikuinen, eikä maailmani romutu siitä jossen saa elämässäni kaikkea tahtoani läpi. 

Samanlaisia arvoja koitan myös opettaa omille lapsilleni. Meillä kunnioitetaan toisia ihmisiä, meillä ei katsota hyvällä haukkumista, meidän perheessä ei käytetä minkäänlaista ruumiillista väkivaltaa. Ruokapöydässä syödään sitä mitä on tarjolla ja jossei ruoka maistu niin tilalle ei tule muuta korvaavaa. Toisia ihmisiä kohtaan ollaan kohteliaita ja hyviä käytöstapoja vaadin paikasta riippumatta koko ajan.  

Meillä on myös käytössä jäähypenkki, minne joutuu hetkeksi rauhoittumaan, jossei käyttäydytä kunnolla. Vaadin lapsilta aina anteeksipyyntöä, jos ovat sanallisesti tai fyysisesti loukanneet toisia ihmisiä. Olen toisinaan saanut kuulla arvostelua kasvatustavoistani, kuinka olen liian jämäkkä, kuinka lapsen huonoa käytöstä pitäisi enempi korjata sylittelyllä ja haleilla. Se ei mielestäni auta lasta oppimaan oikean ja väärän eroa jos huonosta käytöksestä ns."palkitaan" läheisyydellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän perheessä läheisyyttä olisi. Sen mitä itse en saanut omassa lapsuudessa kokea, olen halunnut korjata omien lapsieni kohdalla. Heille kerron päivittäin miten tärkeitä he ovat ja kuinka paljon äiti heitä rakastaa. Me halitellaan ja sylitellään paljon. Kehun aina kun vain suinkin siihen on aihetta, jotta lapsille tulee se olo, että ovat hyväksyttyjä omana itsenään. Koitan paljon kannustaa erilaisissa asioissa ja olla tukena aina kun sitä tarvitsevat. Haluan yrittää luoda lasteni kanssa sellaisen suhteen, että äidille voi koska vain kertoa jos jokin asia mieltä painaa ja äiti on tukena silloin kun sitä tarvitaan. Haluan pyrkiä kasvatuksessani siihen, että lapsistani kasvaa toisia kunnioittavia ja elämässä pärjääviä ihmisiä. Otan paljon myös lapsia mukaan pieniin kodin askareisiin; meillä lapset saa toisinaan auttaa tiskaamisessa, vaikka joudunkin sen tekemään jälkeenpäin uudelleen, vaadin lelujen siivoamista omille paikoilleen ja omien kykyjen mukaan saavat ja toisinaan jopa joutuvat olemaan avuksi. Meillä kotona kotityöt eivät ole pelkkiä aikuisten töitä, meillä opetetaan pienestä asti siihen, että kodista huolehtiminen kuuluu kaikille ja siitä ei erikseen palkita rahallisesti. Haluan että nämä asiat ovat selkärangassa ja lapset oppivat pienestä pitäen siihen, että ne on osa tavallista arkea ja elämää. 

Toki itsekkin olen äitinä vain ihminen ja syyllistyn toisinaan liian lyhyisiin hermoihin. Saatan toisinaan tiuskia ja äyskiä lasten tempauksille liian helposti. Näissä tapauksissa olen itse yleensä myöntänyt virheeni ja olenkin monesti pyytänyt lapsiltani anteeksi tarpeetonta äänen korotusta ja kireää olemista. Toivon tämän antavan esimerkkiä siitä, että meillä vanhemmillakin on tunteet ja, että mekin teemme virheitä joista kannamme vastuumme. Omalla esimerkillä on tässäkin tapauksessa valtavan suuri merkitys. Ei voi vaatia toista käyttäytymään tavalla, jota itsekkään ei kykene noudattamaan.

Olen todella onnellinen siitä, että kumppanini omaa myös samanlaiset arvot ja periaatteet. Me tuetaan tosiamme kasvatustavoissa ja jos toinen sanoo lapsille jotain, seisoo toinen tässä rinnalla myös, eikä asetu vastaan. Ollaan paljon puhuttu myös siitä, että kommunikoidaan toistemme kanssa koko ajan, ettei tule tilanteita joissa lapsi esimerkiksi kysyy toiselta vanhemmalta asiaa X ja vanhemman annettua kieltävä vastaus kipittää lapsi toisen tykö ja mahdollisesti saakin junailtua itselleen hyväksyvän vastauksen. Emme halua asettaa kumpaakaan siihen tilanteeseen, että toisen tekemisiä/päätöksiä jyrättäisiin yli, vaan aina varmistamme asian toiselta, onko asiaa X käsitelty jo kenties ensin toisen vanhemman kanssa. Tällä tavoin vältytään turhilta riidoilta ja lapsetkin oppivat sen, että tässä toimitaan yhteisenä rintamana.

Haluamme myös opettaa lapsia siihen, ettei raha kasva puussa. Rakkauden mittarina ei toimi se, kuinka paljon leluja meillä on tai se, että käydäänkö meillä kalliissa huvipuistoissa tms paikoissa. Haluamme opettaa sen, että elämyksiä voi saada vaikka tekemällä eväsretki lähimetsiin tai pitämällä hauska lautapeli-ilta. 

Tästä aiheesta saisi kirjoitettua vaikka kuinka paljon ja mitä enempi asiaa mietin, sitä enempi lähtee ajatukset haarautumaan. Taidanpa kuitenkin jättää tämän pohdinnan nyt tällä kertaa tähän ja kirjoittelen sitten taas uudemman kerran jos ajatuksia aiheesta alkaa kertymään uuden tekstin verran 😄

Minkälaisia arvoja te vaalitte ja millaisen kasvatuksen te olette lapsuudessanne saaneet?😀