Yöt ovat pahimpia

Nyt kun olen tilanteemme takia joutunut erinäisiä kertoja turvautumaan maamme tukiverkostoon, olen saanut ikävästi huomata, kuinka huonosti ne ainakin tällä paikkakunnalla toimivat. Ensinmäisen kerran kun jouduin poliisit soittamaan kotiimme turvaksi, oli lähin yksikkö useiden kymmenien kilometrien päässä. Matka itsessään täällä maalla ei ole mikään päätä huimaava, mutta tositilanteen sattuessa se kuulostaa hyvinkin hurjalta välimatkalta. Ymmärrän toki sen, ettei jokaisen talon nurkalla voikkaan olla yksiköitä turvaamassa ihmisten arkea, mutta se että poliisit puhelimen päässä kertovat olevansa noin 40 minuutin ajomatkan päässä ja eivät kovin mielellään lähtisi ajamaan tänne, jos tilanne ei ole henkeä uhkaava. Itsekseni mietin, että tuon 40 minuutin aikana ehtii hyvin sattumaan vaikka ja mitä, jos toinen humalapäissään saisi päähänsä tehdä meille oikeasti jotain. Usean uudelleen soittamisen jälkeen ja usean tunnin odottelun jälkeen sain kun sainkin apua kotiin, jotta pystyin edes sen yön nukkumaan turvallisin mielin pienten lasten kanssa.

Toinen missä koin, etten saa tarpeeksi apua oli mielenterveyspalvelut. Jo ennen kotoa pakenemista puhuin tilanteesta neuvolassa ja sanoin, että minun on saatava jonkinlaista keskustelu apua. Kesti pitkään ennen kuin neuvolantäti edes itsekkään löysi tietoja mihin pitää ottaa yhteyttä jne. Pitkän pohdinnan ja kolleegoilta kysymisien jälkeen sain muutamia puhelinnumeroita, joista voisin itse tiedustella paremmin. Tämä kummastutti suuresti, sillä synnytyksen jälkeen minulta useasti kysyttiin mielialaa mahdollisen synnytyksenjälkeisen masennuksen havaitsemisen varalta. Mitä jos minulla olisi tuolloin havaittu kyseinen sairaus, olisinko siihen oikeasti saanut apua? Toisekseen kummastuttaa tämä käytäntö "soita itse ja tiedustele lisää, kyllä sieltä neuvotaan eteenpäin".. Monilla kun se kynnys myöntää oma jaksamattomuutensa on usein hyvin hyvin suuri ja sen asian ääneen sanominen esimerkiksi neuvolassa voi olla jo itsessään työn ja tuskan takana, sen jälkeen sinulle sanotaan että soittele itse ja selvittele asiaa, niin moniko oikeasti apua tarvitseva siihen oikeasti enää kykenee? Itse olisin tuossa tilanteessa kaivannut sitä että minulle oltaisiin välittömästi varattu jokin aika siinä keskustelemaan jonkun ihmisen kanssa. Mahdottomalta tuntuneessa tilanteessa sitä ei enää jaksaisi alkaa itse miettimään ja selvittelemään asioita. Vaikka itsekkin heti soitin ja selvittelin itselleni apuja, niin ensimmäisen keskusteluavun sain vasta useamman viikon päähän.
Tämäkin käynti oli sinällänsä koominen, puhuttavaa minulla olisi ollut vaikka ja kuinka, mutta tunnin aikaraja tuli tietysti jossain vaiheessa täyteen, jolloin tämä terapeutti sanoi minulle, ettei hän näe minulla olevan akuuttia hätää, joten toista kertaa ei varmaan tarvita. o_O
Tässä kohtaa itse onneksi sain suuni auki ja vaadin uudelleen käyntiä vedoten teini-iässä kokemaan masennukseen ja itsetuhoisuuteen. Minulla kun kuitenkin on kaksi pientä lasta joiden tukena minun pitää olla kellon ympäri. Se että toisena päivänä jaksamiseni voi olla mitä mainioin, mutta toisena se saattaa olla sitä luokkaa, että pidättelen itkua koko päivän ja se aika menee vain arjessa jollain lailla selviytymiseen. Minusta on hullua, että vain yhden keskustelun jälkeen, jolloin sitä asiakas luottamusta ei olla vielä ehditty edes saamaan, tehdään jo diagnoosi sille tarvinko muiden mielestä apua vai en. Eipä tarvitse tämän perusteella ihmetellä, miksi toisilla perheillä sitten oikeasti naksahtaa jossain kohtia päässä ja tekevät niitä ei toivottuja tekoja.

Kuinka nyt sitten olen itse jaksanut tämän kaiken? Hyvin vaihtelevasti. Suurin tottuminen on siinä, että 10 vuoden jälkeen se toinen ei enää nuku saman katon alla ja sitä toista aikuista ei oikeasti ole siinä läsnä. Vaikka pois muutto helpottikin monia asioita, ei tarvitse enää pelätä toisen kännisekoiluita, ei tarvitse kenenkään kestää sitä jatkuvaa riitelyä, ei tarvitse stressata omakotitalon siisteyttä ja remppaamista enää yksin jne. niin huomaan silti olevani toisinaan ihan hukassa. Päivät vielä menee ihan hyvin kun kaksi pientä ihmisen alkua pitävät ajatukset hyvin tiukkaan heissä, mutta kun ilta ja yö tulee iskee ahdistus. Se yksinäisyyden tunne on jotain ihan järjetöntä mitä oon saanut nyt kokea. Ei ketään aikuista kenen kanssa voisi jakaa ne päivän tapahtumat, ei ketään kenen kainaloon käpertyä, juttu kaveria jonka kanssa voisi puhua muustakin kuin lasten kuulumisista. Toki aina voi soittaa jollekkin, mutta ei sekään iltamyöhäsellä kovin paljoa houkuttele, kun juuri on saanut lapset nukkumaan. Omakotitalossa kaikki loputtomat kotityöt mitkä kasaantuivat yksinomaan minun harteille, piti illat myös kiireisinä, mutta nyt huomaan kun sitä aikaa olisi, ettei minulla ole mitään omaa. Ei mitään harrastusta, ei mitään kaveria jolle voisin vaikka keskellä yötä laittaa jotain älyvapaata ajatusvirtaa tulemaan, en oikein edes tiedä kuka enää olen ja mistä pidän. Ja huomaan kuinka saatan olla miehelleni hieman jopa mustasukkainen siitä kun hännellä illat menee pelaillessa erilaisia pelejä tai vain nauttiessa omasta rauhasta. Siksi oonkin nyt koittanut pohtia oikein urakalla itselleni jotain sisältöä elämääni. Tätä blogiakin on nykyisin taasen kiva kirjoitella kun tuntuu, että siihen viimein jopa löytyy aikaa. :)
Yöt kuluvat myös hyvin tehokkaasti käsitellen menneitä. Itkut jos toiset on tullut tirautettua tässä yksin ollessa kun on aikaa viimein käsitellä tapahtumia joita ei siinä tilanteen päällä ollessa voinut käsitellä. Nukkumisesta ei vieläkään tahdo tulla mitään jatkuvien painajaisten takia. Saatan herätä useammin yössä kun tämä meidän nuorimmaisemme ja aamulla olo onkin kuin katujyrän alle jääneellä. Ja väsymys vielä monesti korostaa niitä epävarmuuden, riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunteita.

Pieniä trauman poikasia olen myös havainnut hiljattain tulleen mieleeni. Vanhempi lapsi sai päähänsä eräänä päivänä sulkea täällä kaikki huoneiden väliovet. Ennen kun ehdin edes sen paremmin ajattelemaan, huomasin jo voimakkaan ahdistuksen ottaneen vallan. Mulle iski ihan hirveä suljetunpaikan kammo päälle ja ovet oli saatava heti auki. Tämä trauma on peräisin siitä kun aviomieheni viimeisenä kotona olo iltana sulki meidät hetkeksi asuntoomme lukkojen taakse, jotta sai rauhassa kerätä alkoholinsa rapusta ja lähdettyä autolla pois kotoa. Tästä hetkellisestä vapauden riistosta tuli selkeästi itselleni jokin pelkotila. Lisäksi viime yönä havahduin kuulemaan kuinka yläkerran mies korotti ääntänsä moneen otteeseen ja se löi minulle heti ahdistuksen tunnetta päälle. tuli ihan vanhat ajat mieleen.
Olenkin nyt ajatellut jossain vaiheessa kysyväni lääkäriltä, voisiko minulle määrätä jotain lääkettä jotta pääkoppa pysyisi kasassa. Meinaan itseänikin jo ahdistaa tämä oma olemiseni, en halua olla tälläinen murehtija, ahdistuja ja pelkääjä. Haluan voida nauttia elämästä ja olla jälleen iloinen.

4 vuotta

Se taisi lähteä lapasesta jo yli neljä vuotta sitten. Oltiin menty muutama vuosi sitten naimisiin ja ajateltiin sen seuraavan askeleen ottoa suhteessamme, eli sitä jälkikasvusta haaveilua. Meni kuukausi ja toinen, mutta sitä lasta ei kuulunut. työt stressasi ja elämä tuntui silloin junnaavan muutenkin paikoillaan. Meillä oli tapana aina silloin tällöin nauttia pari lasia punaviiniä tai kupillinen terästettyä glögiä, lievittääkseen stressiä. En tiedä missä vaiheessa se luisui siihen, että tavasta tuli lähes joka päiväinen rutiini. Paettiin arjen haasteita sen rentouttavan lasillisen taakse, pidettiin hauskaa ja totuteltiin ajatukseen elämästä ainoastaan me kaksi. Jossain vaiheessa itse kuitenkin havahduin siihen tunteeseen, etten voinut jatkaa elämääni enää näin. Halusin saada jälleen otteen siitä, enkä vain lipua päivästä toiseen kuin odottaen jotain ihme pelastumista. Niinpä lopetin juomisen. Siitä meillä alkoi ne isommat hankaluudet. Mieheni ei osannut enää luopua siitä elämäntavasta ja samalla ikäänkuin loukkaantui minulle siitä, kun luovutin meidän yhteisestä harrastuksesta ja ilonpidosta. Hän ei ymmärtänyt sitä, että ei elämä voi samalla tavalla jatkua ikuisesti. Itse halusin pitää kuitenkin päätöksestäni kiinni, halusin jälleen kontrolloida omaa elämääni. Muistan kuinka aiheesta käytiin useasti riitoja, miehestäni tuntui, että hylkäsin hänet. Aikaa kului ja sitten tulikin se yllättävä uutinen, minä odotin meidän yhteistä lasta. Asian piti olla iloinen juttu meidän perheessä, tätähän me olimme jo pitkään toivoneet. Mieheni ahdistui tästä vain lisää, täysin uusi elämäntilanne, mihin hän ei ehkä ollutkaan valmis. Alkoholia alkoi kulumaan entistä enemmän joka tietysti kiristi välejä vielä lisää.
Itseäni suretti yksin olo ja uuden elämäntilanteen kohtaaminen yksin. Siinä missä muiden parien tulevat isät silittelivät puolisoiden kasvavaa vauvamasua, omani alkoi muodostamaan kiintymyssuhdetta alkoholin kanssa.

Raskaus aika kaikessa henkisessä ahdistavuudessaan sujui kuitenkin ihan hyvin ja helmikuussa 2016 meidän esikoispoikamme syntyi. Vauva vaati hirmuisesti huomiota, syliä ja jatkuvaa tavoiteltavissa oloa, joka siis oli tiedossa, mutta se söi itseltäni hirveesti haluja läheisyyteen. Läheisyys kiintiöni tuli vauvan myötä täyteen joka ymmärrettävästi nakersi parisuhdettamme. En vain kyennyt enää väsymykseltäni antamaan parisuhteelle niin paljoa kuin se olisi tarvinnut. Miehelleni tuli olo, että suhteemme oli muuttumassa enempi kämppis suhteeksi kuin että olisimme olleet toisillemme oikeasti mies ja vaimo. Tämä yksinäisyys sai mieheni juomaan enemmän. Joka viikonlopun tissuttelusta alkoi tulla joka päiväistä. Tilanteet alkoivat kärjistymään ja välillemme alkoi tulla enempi ja enempi ongelmia. Toki aina välillä tuli niitä hetkiä kun kaikki oli ihan hyvin. Muuten tätä ei varmasti oltaisi jaksettukkaan. Jokainen hyvä kausi toi tullessaan toivoa parempaan. Erään toiveikkaan kauden aikana tuli järjetön mielenhäiriö toisesta lapsesta. No häntä ei tarvinnut kauaa odotella, tärppäsi oikeastaan samointein. Tietysti sen jälkeen tuli jälleen se merenpohja vastaan ja ongelmat alkoivat jälleen pyörittämään joka päiväistä arkeamme. Uusi raskaus oli terveydellisesti haasteellisempi kuin ensimmäiseni, eikä pikkusen alta 2 vuotias taapero tuonut yhtään helpotusta tässä mukana. Mies pakeni yhä syvemmin ja syvemmin alkoholin tuomaan helpotukseen. Töiden jälkeen käytiin ostamassa lava tolkulla 6% oluita ja niitä myös kumottiin kurkusta alas koko ajan vain entistä kiihtyvämpään tahtiin. Tunsin oloni niin yksinäiseksi ja hylätyksi. Kumpikaan ei osattu enää puhua toisillemme.

Toinen lapsemme syntyi viime huhtikuussa ja toi tullessaan hetken pilkahduksen paremmasta tulevaisuudesta. Kunnes hormoonini keskitti kaiken hoivaviettinsä lapsiin ja unohdin sen tärkeimmän, oman rakkaan aviomieheni. Kierre oli jälleen valmis ja joka oikeastaan vain odotti katkeamistaan. Kaikki vuosien hankaluudet, riidat, katkeruudet vain ottivat vallan, emmekä kumpikaan enää osattu toimia oikein. Ja mieheni oli niin syvästi kiinni viinan turruttamassa maailmassa, ettei oikeastaan välittänyt enää mistään mitään.

Missä kohtaa se viimeinen piste sitten saavutettiin tälle kaikelle? Siinä kohtaa itsestäni alkoi tuntumaan pois muutto ainoalta vaihtoehdolta kun mieheni oli keskellä kirkasta päivää oksennus kunnossa ja itse sain pelätä kaatuuko hän kännipäissään nuorimmaisemme turvakaukalon päälle tai minun päälle kun vauva on sylissä. Lisäksi huoli esikoisestamme joka murehti isin oksentelemisia ja pohti itku kurkussa iltaisin kuinka voisi isin parantaa. Kaksi kertaa jouduin poliisit kutsumaan kotiin joista viimesimmän jälkeen ei sinne enää palattu. Sukulaisten luona yövyttiin kunnes löydettiin oma kämppä.

Avioeroa en ole hakenut. Haluan uskoa vielä siihen, että saamme tämän toimimaan ja ettei kaikki kokemamme ole ollut turhaa. Siihen että rakkautta löytyy vielä ja että se kantaa. <3
Vaikeaa on ollut, mutta pienin pienin askelin ollaan edetty parempaan suuntaan ja paljon ollaan puhuttu mitkä kaikki ongelmat ovat ajaneet meidät tähän pisteeseen. Itselläni korjattavaa on ehdottomasti siinä hellyyden osoittamisessa, että huomioin tarpeeksi myös aviomiestäni kiireen keskellä. Hillitsemään temperamenttista luonnettani ja oppimaan täten luottamaan asioihin ja toiseen ihmiseen. Eniten työtä teettää oman itsevarmuuden löytämisen kanssa ja että oppii luottamaan siihen "minä kelpaan omana itsevarmana itsenäni". Miehelleni olen puhunut siitä kuinka itse kaipaan sitä että toinen useammin näyttäisi sen välittämisen teoilla ja sanoilla, ja että niitä riitoja ei tuoda muiden edessä julki ja ennenkaikkea auttamista arjen asioissa ja sitä ympärille hehkuvaa kunnioitusta. Sitä että menemme minne vaan, voimme olla ylpeänä toistemme rinnalla ja kummankaan ei tarvitsisi pelätä nolatuksi tulemista.
Moni olisi hanskat heittänyt tiskiin jo monta kertaa ja minulle sitä ollaan tultu monet kerrat sanomaan, kuinka muut haluavat että otan avioeron. Ymmärrän toisten huolen, mutta itse en koskaan menisi kenellekkään sukulaiselleni tai tuttavalleni sanomaan "jätä se, hae avioeroa ja rakastu uuteen"..Ei ne asiat vaan mene niin. Itse kaikesta kokemasta huolimatta RAKASTAN aviomiestäni, minulla on ollut syyni mennä hänen kanssaan naimisiin ja ne syyt edelleen pitää. Ymmärtää sitä muut tai ei. Meillä on paljon kauniita muistoja, meillä on hirmu paljon sellaisia yhteisiä asioita, joista emme muille puhu ja jukolauta meillä on 14 vuoden yhdessä olo takana päin. En todellakaan halua luovuttaa ennen kun oikeasti näyttää siltä että mitään ei ole enää tehtävissä. <3 <3 <3

Muutos lasten silmin

Lasten suhtautuminen isoihin elämänmuutoksiin voi olla dramaattista, mutta onneksi heidän tapauksessa muutoksen hyväksyminen taitaa käydä nopeammin kuin esimerkiksi aikuisten kohdalla.

Vaikka olen ollut aina sitä mieltä, että lasten ei tarvitsisi joutua näkemään ja kokemaan aikuisten riitoja, ovat ne valitettavasti välillä niitä joutuneet kokemaan. Loppu ajasta vanhan kodin luona, alkoi tilanne olemaan jo sen verran paha, että vanhin poikamme joutui ihan itse todistamaan monet riita tilanteet, toisen vanhempansa kännin tuomat epävarmuudet ja oudot käytökset. Näki hän jopa kerran kun poliisit veivät toisen vanhemman kotoa pois muualle rauhoittumaan ja selvittämään päätänsä.
Olisi ollut suoranainen ihme jossei tästä olisi hälle mitään oireita tullutkaan. Oirehtiminen alkoi normaalia isompana kiusan tekona, uhmaakin oli toki liikkeellä, mutta ihan kaikkea ei uhman piikkiin voinut laittaa. Alkoi myös loppu ajasta esiintymään merkillistä jalkakipua, jota aluksi luulin kasvusäryiksi. Lopulta aloin yhdistämään "kasvusäryt" aina erinäisten tilanteiden jälkeisiin hetkiin, niin siitä tiesin, että se onkin hänen tapa ilmaista haluavansa turvaa ja hellyyttä.

Ennen uuden kodin löytymistä, jouduimme yöpymään eri sukulaisten luona. Tämä ilman muuta hämmensi tilannetta entisestään. Poika alkoi itkemään iltaisin koti-ikävää. Jossain vaiheessa kun kotiin päästiin käymään, sanoi hän kuitenkin heti ettei siellä haluaisi olla vaan haluaisi takaisin esimerkiksi mummolaan. Hoitotätikin sattui juuri harmiksi olemaan puolitoista viikkoa pois, eikä meillä tuolloin ollut varahoitoakaan järjestetty.

Viimein koitti se hetki kun sain meille järjestettyä sen uuden kodin, kesti pojalla hetken aikaa ymmärtää, että tämä on nyt meidän koti. Nyt kun olemme saaneet omia leluja ja tuttuja huonekaluja ympärille poika on selvästi ottanut uuden kodin mieluisaksi paikaksi. :)
Vaikka elämämme alkaa pikkuhiljaa löytämään jatkuvien hankaluuksien jälkeen myös tasaisuutta, ovat vielä nämä mystiset jalka kivut pysyneet. Niiden ilmeneminen tapahtuu usein kun kielletään valojen rämppääminen, kun ei saa katsoa kolmatta tuntia autovideoita tai kielletään ajamasta pikkuautoilla pikkuveljen käden päältä. En siis vielä ole kokenut kauhean kiireelliseksi viedä häntä lääkäriin, mutta jos oireilu kovin pitkään jatkuu aion neuvolan kanssa asian tuoda julki.

Pienin mies puolestaan on muuttuvat tilanteet ottanut hyvinkin lunkisti. Riittää kun maitobaari on riittävän lähellä ja lämmintä syliä tarjolla, on hän kovin tyytyväinen olotilaansa.

Uusia tuulia

Heipparallaa!

Elämäni heitti kuperkeikkaa oikein huolella tuossa joitain viikkoja sitten. Ei kovin hyvällä tavalla, mutta siitä seurasi hyviä asioita. Kirjoitan noista tapahtumista tarkemmin ihan omassa tekstissä. Nyt vain tulin kertomaan, että minä ja pikkumiehet muutimme omaan isoon kaksioon ja itsellä olo pitkästä aikaa keveä ja tunnen voivani jälleen hengittää. :) Olemme siis tällä hetkellä aviomieheni kanssa asumuserossa. Asiaan ei liity mitään kolmansia osapuolia yms. Mutta se selviää teille ihan omassa kirjoituksessa.
Tällä hetkellä nukumme puhallettavalla vieraspatjalla, ympärillä vain muutamia omia tavaroita, mutta pikkuhiljaa koitetaan saada tästä kodikas ja viihtyisä. Eilen sain nipistettyä varoistani rahat halpaan imuriin ja mikroon. Rahatilanteen kohentuessa koitan tehdä päätöksen pyykkikoneen ja sohvan väliltä. :D

Kesä tuli ja meni

Olen jo monesti aukaissut blogini kirjoittamista varten, mieleen on tulvinut ajatuksia jotka haluaisin päästä purkamaan tekstin muotoon. Aina kun klikkaan auki teksti osion, se alkaa.. Jompikumpi lapsosista ilmoittaa omista tarpeistaan juuri silloin. Oma-aika on tällä hetkellä hyvin vieras käsite, vaikka itseppähän olen elämäntilanteeni valinnut. Univelkaakin on kertyneenä yhden elämän verran, mutta eikös se niin ollu että haudassa ehtii levätä :'D
Kotikolo muistuttaa suurimman osan ajasta kolmannen maailmansodan aikaista sotatannerta.

Kaikesta kaaottisuudesta huolimatta en kyllä vaihtaisi noita kahta pientä ihmisen alkua pois mistään hinnasta <3

Olen viime päivinä kuumeisesti miettinyt tulevaisuutta oman elämäni kohdalla. Keittiötyö ei ole kiinnostanut pitkiin aikoihin, sitä jaksaa tehdä lähinnä hyvien työkavereiden takia ja sen pakollisen rahan tarpeen vuoksi. Ajatus niistä seuraavista mahdollisista 30-40stä työvuosista saman soppakauhan varresta ei millään jaksa enää hymyilyttää. Mieltäni on pitkään kalvanut mahdollisuus päästä opiskelemaan kultasepän tutkintoa, jota olisin joitain vuosia sitten päässytkin opiskelemaan, mutta jouduin työpaikan takia luopumaan koulupaikastani. Se on minua harmittanut joka päivä vain enemmän ja enemmän. Niinpä olen tehnyt ison suunnitelman tulevaisuuteni varalle, aion hakea ensi keväänä opiskelemaan kyseistä alaa. Rahatilanne mietityttää tietysti omakotitalon velallisena omistajana, mutta sitkeästi kitkuttelemalla ja hyvin tarkoilla suunnitelmilla/eri tukien hyväksikäytöllä, en usko sen olevan mahdoton tehtävä. En halua kuluttaa enää toista kymmentä vuotta työelämässä miettien ja murehtien unelma ammatin toteutumattomuudesta.

Parisuhde meillä on edelleen ollut melkoisessa vuoristorata ryöpytyksessä, mutta toivon että nyt pian alkaisi helpottamaan. Ensimmäinen askel parempaa yhteistä tulevaisuutta on otettu apua hakemalla, mutta hyvin paljon on vielä töitä sen eteen tehtävä että saadaan ne sukset kulkemaan viimein samaan suuntaan. Takarajan olen toki itselleni jo märittänyt, jos sen ylitettyä on tilanne edelleen huono, on tilanteeseen otettava aikalisää ihan kaikkien jaksamisen vuoksi. Mutta toivon ehdottomasti, ettei siihen tarvitsisi mennä.

Kesä on pitänyt sisällään stressin lisäksi myös paljon kivoja juttuja. Olen nähnyt jonkin verran ystäviä. Olen käynyt ensimmäisen kerran vuosiin uimassa järvessä. Ollaan oltu todella paljon pihalla. Olen tanssinut huonekaluvalssia kämpässämme monet kerrat ja nyt alkaa vasta pikkuhiljaa tuntumaan, että tunnelma alkaa oleen melko hyvä. Paljon on vielä karsittavaa tavaroissa, että tästä saa oikeasti siistin, mutta pienin askelin mennään. Käytiin myös viemässä tuo esikoinen ensimmäistä kertaa Särkänniemeen. Se oman lapsen kasvoista paistava suunnaton ilo ja jännitys on vain yksinkertaisesti yksi parhaimmista asioista mitä tiedän.
Pääsin myös viettämään omaa aikaa mennessäni isäni ja hänen vaimonsa kanssa käymään elokuvissa katsomassa sen uuden Mamma Mian, kävimme syömässä ravintolassa ja loppu ilta koostui lautapelien peluusta ja rennosta oleilusta. Edellisen kerran olenkin ollut erossa perheestäni yli vuosi sitten, taisi olla jo korkea aikakin :D

Mitäs sinne ruudun toiselle puolelle kuuluu? :) (jos tätä nyt enää kukaan edes seuraa, kun tämä kirjoitus tahtini on niin päätähuimaava)

Ei vauva enää

Viimeviikon sunnuntaina nuorin perheenjäsenemme kastettiin. Enää ei tarvitse kutsua häntä pelkkänä vauvana, pikkuveljenä jne. Hällä on ihka oma nimi nyt. :) Kastetilaisuus järjestettiin lähellä olevan seurakuntatalon tiloissa. Ei meidän pirttiin millään olisi mahtunut tämä meidän lähisuku, saatikka ois ees kahvilautaset riittäneet, joten helpommalla päästiin kun varasimme tilat juhlaa varten. Eikä tarvinnut niin paljoa stressata siitä kiiltääkö kämppä ;)

Tarjottavat tein kaikki itse, lukuun-ottamatta kaupan keksejä ja vaahtokarkkeja. Suolaiseksi tein Broilerivoileipäkakun ja savuhärkärullia. Makeaksi valikoitui kaksi erilaista juustokakkua, joista toinen oli mango-persikka-passion ja toinen oli vadelma-valkosuklaa. Tarjottavat teki hyvin kauppansa, kotiin ei juurikaan ollut viemistä. Itse tilaisuus meni nopeasti ja päivänsankarikin oli oikein tyytyväinen koko ajan :)

Kuvia tuli otettua vielä huonommin kun vertaa esikoisen juhliin. Toivottavasti vieraat huomasivat kuvauttaa itseään vauvan kanssa tarpeeksi, en kahvinlaiton takia sitä ehtinyt valvomaan. Asukuvaa en itsestäni siinä tohinassa ehtinyt ottamaan, toivottavasti sukulaisilta saan edes muutaman kuvan itsellekkin muistoksi :) esikoisemme ilostutti tilaisuutta omalla humoristisella tyylillään: kummin lukiessa yhtä pientä raamatun pätkää, hän pätti sen jälkeen isoon ääneen kysyä "kuka siellä huusi" :'D Oli mulla pokassa pitämistä loppu osion ajan kun meinasi aina naurattamaan tuo letkautus :D lisäksi tämä 2 vuotias vilpertti meni ja puhalsi kastepöydän kynttilän :D

Kaiken kaikkiaan juhlat menivät huomattavasti stressivapaammin tällä kertaa. Edelleen minua jaksaa naurattaa tämä sukujen erillään olo. Kuinka vaikeaa tuntuu olevan se, että juhlittaisiin yhdessä tilaisuutta. Kaippa se on sitä peri suomalaista juroutta. Missä muussa tapauksessa ihmiset voisivat tutustua toisiinsa ja oppia tulemaan toistensa kanssa juttuun, kuin tuollaiset iloiset sukujuhlat? Aika vähiin käy ne tilaisuudet...

Nimeksi tosiaan poikamme sai Justus Rikhard <3 <3

Heipä hei

Arki nelihenkisenä perheenä on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. Vapaa-ajan ongelmia ei todellakaan ole näiden kahden minimiehen kanssa. Sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen on meillä kaikilla vielä kesken. Esikoiselle tilanne on ollut todella rankka, ei ole tainnut olla päivääkään, jollon hän ei olisi itkenyt sen takia, kun vauva vie äidin sylin tai kun äiti ei juuri sillä punaisella sekunnilla pysty tulemaan lattialle leikkimään. Onneksi hän edelleen käy kolme kertaa viikossa hoidossa, on edes joitain rutiini asioita pysynyt elämässä. Onneksi vauva kuitenkin kasvaa päivä päivältä enempi ja enempi. Tulee pikkuhiljaa enempi hetkiä, jolloin pystyn irtaantumaan vain ja ainoastaan esikoisen kanssa olemiseen. Olenkin koittanut aina viikonloppuisin ottaa sellaisen hetken, jollon mies on hetken vauvasta vastuussa ja minä voin antaa aikaani ainoastaan esikoiselle. :)

Sopeutumista on vaadittu myös tuolta isoimmalta mieheltä. Parisuhde aika kun on taas ihan minimissään, on vetänyt hänen mielen matalaksi. Ymmärrän sen täysin. Kyllähän se tympäsee kun vaimon aika menee täysin lapsien huolehtimiseen ja energiat ei heidän hoivaamisen jälkeen enää riitä mihinkään läheiseen kanssakymiseen. Juuri tänä aamuna aiheesta keskustelimme ja sanoinkin hälle ettei tämä kauaa kestä, että jos vaan jaksamme toisiamme tukea ja yhdessä tämä kriittisimmän vauva-ajan kahlata läpitte, niin meille tulee kyllä enempi aikaa taas hoitaa parisuhdetta.

Itselle haastavinta tässä on ollut se oma riittämättömyyden tunteen kanssa eläminen. Vauvassa kiinni olevana harmittaa vietävästi, kun en voi antaa niin paljoa huomiota, syliä ja aikaa esikoiselle kuin haluaisin. Harmittaa niin vietävästi kun läheisyyskiintiöni täyttyy tällä hetkellä noista lapsista, etten enää jaksa sitä antaa omalle aviomiehelleni vaikka häntä rakastankin. Harmittaa myös se kun olisi niin paljon kaikkea mitä pitäisi ja haluaisi tehdä, mutta nyt vain joutuu laittamaan sivuun. Tiedostan kyllä, että tämä kuuluu asiaan ja olen siihen asennoitunutkin, mutta aina joskus tulee se tunne et kumpa voisin itseni kloonata, niin pystyisin antamaan läheisilleni enemmän :)

Pienin perheenjäsen kasvaa hurjaa vauhtia. Kuukausi tuli mittariin viime viikolla ja neuvolassa punnittiinkin pojun painoksi jo hurjat 5250g ja pituutta oli jo 57,7cm. Pienimmät vaatekoot saimmekin heittää pois jo synnäriltä palattuamme ja nytkin tyhjäsin kaapeista kaikki alle 62 vaatteet pois. Ensimmäiset hymyt ja jokeltelut ollaan jo saatu ja poika on luonteeltaan melko perus tyytyväinen tapaus. Maha on nyt vähän tuottanut kipuilua pikkumiehellä, mutta toivottavasti helpottaisi pian. Yöt hän nukkuu melko hyvin, herää muutaman kerran syömään. Olen siis saanut itse nukkua edes pikkuisen öisin. Viikon päästä saadaankin kuuluttaa kaikille tutuille ja sukulaisille uuden tulokkaan nimi :) Sellaisia pikakuulumisia tänne. Aurinkoa on piisannut vähän liiaksikin, toivottavasti pian saataisiin vähän edes sateita, jotka laskettaisi tuota siitepölyä.

Mitäs sinne kuuluu ruudun toiselle puolelle?