Mielen vankila

 Eni blogissaan  kirjoitti ajatuksiaan, kuinka vanhassa kodissa elo alkoi ahdistamaan ja muutto uuteen kotiin tuli tärkeäksi määränpääksi oman hyvinvoinnin takia. Hän kysyi blogissaan lukijoiltaan "ollaanko tyytyväisiä nykyisiin asuinoloihin vai kaipaammeko muutoksia".

Tämä postaus sai itseni jälleen saman ajatuksen äärelle, jota olen pääni sisällä toisinaan tuskaillut ja ajattelin jakaa nekin ajatukset nyt ihan ääneen, josko vaikka joku muukin saisi esimerkiksi vertaistukea tai muuta pohdinnan aihetta. 

"Lasitalot rakennetaan

Pelkästään sellaiseen aikaan

Kun ei sada kiviä" 

Koti minkä pitäisi olla turvallisuuden, onnellisuuden ja levon paikka, ei minulle sitä ole. Kodissa itsessään ei ole mitään vikaa, sijainti on ihana, talon huonejärjestys ja toiminnot ovat todella hyvät, päällisin puolin koti on ihanteellinen meidän perheelle ja vastaa meidän tarpeita. Mikä tässä sitten on vikana?

Kun on joutunut omassa kodissaan satutetuksi niin henkisesti kuin fyysisesti, se ainakin itselleni aiheutti monenlaisia pelkotiloja. Ensimmäisessä kodissa eron jälkeen pelkäsin kaikkia ääniä, yläkerrasta nuorten juhlinnat saattoivat aiheuttaa itselle paljon säpsähtelyitä ja jännitystä ja huomasin olevani jatkuvasti valmiina pakenemaan jonnekkin. Suljetut ovet aiheuttivat välittömästi ihan hirveät paniikin tunteet. Tuolloin minulle puhkesi myös ihan järjetön siivousvimma, tai oikeastaan pakkomielle. Mä imuroin päivittäin, jatkuvasti kuurasin ja pesin kaikkia paikkoja. Se oli keino jollain tavalla pitää elämääni hallinnassa joka silloin oli ihan muuten sirpaleina. 

Muutto toiselle paikkakunnalle ja edelliseen asuntoomme teki todella hyvää. Tunsin oloni kotoisaksi ja turvalliseksi. Tämä on minun kotini, minun ehdoilla hankittu ja minun ehdoilla laitettu, paikka jossa pystyin luopumaan liiallisesta siivousinnostani ja pystyin näkemään tulevaisuutta eteenpäin. Tässä meidän on hyvä olla lasten kanssa. Täällä ei voi kukaan meitä satuttaa. Täällä olen turvassa. 

"peilejä ja heijastusta

Rikos ilman rangaistusta

Piirtää hyvä elämä"

Sitten tuli parisuhde, melkein vuoden etäsuhteilun ja pitkien pohdintojen jälkeen päätimme viime lokakuussa muuttaa yhteen. Löydettiin tämä nykyinen asunto, joka oli kaikin tavoin mahtava vaihtoehto meidän perheelle. Asumiskulut pieneni, asuinpinta-ala kasvoi, saatiin aikuisillekkin oma makuuhuone, lapset saivat ison huoneen ja tilaa jäi vielä harrastehuoneelle. Kaikenhan piti siis olla aivan täydellistä, yhteinen uusi elämä alkamassa. 

Sitten tuli pelot....

"unen jälkeen raskas pää

Sanat ei voi selittää

Kuollakseen ymmärtää

Tahtoo mitä pimeys kertoo

Kuiskauksessaan"

Aloin pelätä aivan kaikkea. Painajaiset alkoivat joissa menneisyys ja nykyisyys sekoittuivat keskenään. Valveilla ollessani aloin olemaan jo niin ahdistunut etten tiennyt miten päin olisin ollut. Olin todella itkuherkkä ja raivoherkkä. Hain syksyllä jälleen keskustelu apua psykiatriselle sairaanhoitajalle, jossa todettiin traumaperäiset oireet. Käytiin läpi pelkohierarkiaa ja huomasin että monen eri pelon takana seisoi yksi ja ainoa pelko, hylätyksitulemisen pelko. 

Harraste huoneesta tuli mulle todella iso "mörkö". Teitä varmaan naurattaa, että miten ihmeessä jostain yhdestä huoneesta voi tulla pelkotiloja ja hullultahan se kuulostaakin. Kumppanin tietokonepiste alkoi tuoda minulle hyvin voimakkaita pelon tunteita. En uskaltanut katsoakkaan sinne päin saati sitten yksin mennä huoneeseen "ilman lupaa". Pelkäsin kovasti että löydän sieltä jotain mikä satuttaa minua ja romuttaa sen vähänkin uskomuksen kumppanin uskollisuudesta tms. 

Turrutin näitä omia pelkotiloja ja epävarmuuksia jatkuvalla suorittamisella, en osannut kotona levätä ollenkaan kun mun pää alkoi välittömästi suoltaa näitä pelkoja ilmoille. Jossain kohtaa tilanne eskaloitui jopa niinkin pahaksi, etten uskaltanut enää tulla takasin kotiin jos tiesin että kumppani on ehtinyt kotiin ennen minua tai oli mahdollisesti ollut kotona koko päivän. Pelkäsin niin paljon, että minua vastassa on jotain mikä loukkaa minua. Saatoin ajella puolesta tunnista tuntiin pitkin kyliä, ennen kuin sain pakotettua itseni kotiin. 

Hulluintahan näissä peloissa oli se, että tiedostin kyllä sen jotta voin täysin kumppaniini luottaa, mutta se trauma meinneisyydestä oli niin vahva, että ne pelot meni täysin sen järjen edelle. 

Kumppanini 5 viikon pakollinen etäjakso omista opinnoistaan oli mulle melkoinen koitinkivi. Tieto siitä, että toisella on viikosta toiseen aikaa olla yksin kotona ja tehdä ties mitä sai mun pelot villiintymään aivan täysin. hitto että kuulostan oikein unelma kumppanilta...

"Luen aivan liikaa täysin turhaa unikirjaa

Mä etsin selitystä mutta löydän pelkkää vihaa"

Mutta siitä selvittiin ja en voi kyllin kiittää miten mieletön tuki tuo mieheke on ollut 💖 Hän on jaksanut mua tukea ja seisoa rinnalla vaikka olen mörköjeni sanelemana kirjaimellisesti ollut ajamassa häntä jo ulos meidän kodista. 🙈 Hän on avoimesti kertonut minulle miten hänen päivänsä on menneet, hän on halunnut jakaa minulle arkeaan ja kuulumisiaan ja välillä häneltä kysyessäni asioita hän on rauhallisesti vastannut minulle. Tämä hänen toimintansa on saanut minuun valettua pikkuhiljaa sitä luottamusta ja uskoa siihen, ettei mun tarvitse enää pelätä. Nyt ollaan jo siinä pisteessä, ettei minun tarvitse pelätä kotiin tulemista. Se on mielestäni jo iso askel. 

Toki harjoittelua ja jatkuvaa asioiden tiedostamista tämä edelleen on, esimerkiksi harraste huone on edelleen minulla se heikko kohta mitä mielellään huomaan vältteleväni, sekin tosin on mennyt hyvin verkkaisesti parempaan suuntaan. 

Itsetuntohan tässä on isoin asia joka kaipaa vahvistusta ja täydellisen remontin. Se heijastuu selvästi kaikkeen ja pitää kiinni toistuvista painajaisista ja huomaan koko ajan pitäväni itseäni arvottomana. Mutta uskon ja ennen kaikkea toivon, että sekin tässä ajan kanssa paranee. Toivon vielä jonakin päivänä tuntevani itseni hyväksi, riittäväksi omana itsenäni, toivon että voin vielä jonakin päivä elää sellaista elämää jossa en koko ajan miettisi tuleeko joku parempi kohta korvaamaan minut, jäänkö kohta taas yksin.