Perjantai mietteitä

Niin on kulunut kuukausi uudessa kodissa. Muutto puuhat eivät sujuneet aivan ongelmitta. Muuttoa edeltävänä päivänä minulle nousi korkea kuume joka jatkui vielä useamman päivän ajan. Mulla oli apuna kultaakin arvokkaammat tukijoukot, joita ilman muutosta ei olisi tullut yhtään mitään. Juliuksen hoitotätikin auttoi ottamalla myös Justuksen päiväksi hoitoon ja pojat saivat olla siellä iltaan asti, jotta saatiin muutto alta pois ilman pelkoa, jääkö joku muksuista jalkoihin tms.
Muuttoa seuraavana päivänä menin lääkäriin tarkistuttamaan oman tilanteeni ja keuhkokuumehan minulla oli. Onneksi siitäkin selvittiin pelkällä antibioottikuurilla kotilevolla, vaikka sitä mietittiinkin jo lääkärin toimesta, olisiko tarvetta ihan sairaala hoidolle.

Rakastan meidän uutta kotia, vaikka täällä edelleen vallitsee melkoinen kaaos ja valmista ei taida koskaan tulla, niin tämä tuntuu oikeasti kodilta. Sitä tunnetta minulla ei ole ollut pitkään aikaan. Edeltäväkin asunto oli vain pakopaikka, välietappi, jossa kaikki oli vielä sekaisin. Nyt uudessa asunnossa me kaikki voidaan paremmin. Mulla on jälleen tilaa hengittää ja pelkästään se tieto, että lähellä on paljon ihmisiä jotka ovat valmiina auttamaan tarvittaessa, luo jo ihan erilaisen turvallisuuden tunteen ja tietynlaisen sisäisen rauhan. Ei ole enää niin yksinäinen olo.  Sillä sitä minä koin hyvin voimakkaana edeltävässä asunnossa. Yksinäisyyttä. Todella harvoin kukaan kävi siellä kylässä ja itselläni puolestaan ei ollut varaa ajella monia kymmeniä kilometrejä tapaamaan ystäviä.
Sosiaalinen elämäni on tehnyt täyden muutoksen, tuntuu että joka päivä täällä käy joku kylässä tai meitä pyydetään mukaan leikkipuistoon, kylään jne. Tunnen oloni pitkästä aikaa tärkeäksi ja välitetyksi. Jännä miten niinkin voimakkaasti voi tuntemukset muuttua pelkästään asuinpaikan vaihdolla.

Olen myös paljon tehnyt tutkiskelua omaan minääni. Kuka minä olen, mitä minä haluan olla ja mitä minä tarvitsen? Oma identiteettini oli vuosia niin sidoksissa toiseen ihmiseen, tein paljon päätöksiä elämässäni ajatellen vain toista ihmistä, elin vallan vain toiselle ihmiselle ja luovuin hirmu monista asioista toisen ihmisen takia. Toinen ihminen oli elämäni ja nyt olen eron myötä huomannut kuinka vähän minusta itseni oli enää jäljellä. Se kuinka pitkään olin ihan hukassa yksinäni jo kertoi itselleni todella paljon. En halua enää koskaan olla riippuvainen jostain toisesta ihmisestä. Muuttaa itseäni enää kenenkään toisen takia vain todetakseni etten kelpaa siltikään. En halua ottaa rinnalleni ihmistä vain sen takia, että täytyy olla joku, tai kun en välttämättä löydä enää ketään muuta joka minut kelpuuttaisi. Enkä nyt väitä että 14 vuoden suhde olisi sitä ollut, että roikutaan toisessa kun ei muutakaan ole. Ei! Kyllä minä rakastin ihan täydestä sydämestä ja jollain tasolla rakastan edelleen. Lähinnä tässä viimeisimmän puolen vuoden aikana mieltä valtasi pelko siitä tulenko koskaan löytämään enää rinnalleni ketään. Nyt kun olen oppinut arvostamaan jälleen itseäni ja nauttimaan elämästäni, olen huomannut sen, että en välttämättä tarvitse edes vierelleni ketään. Se oikea tulee vastaan joskus jos on tullakseen, se ei määritä minua ihmisenä onko rinnallani kumppani vai ei. Tottakai kaipaan välillä toisen ihmisen läheisyyttä ja yhdessä oloa, mutta se ei tällä hetkellä ole enää sellainen hallitseva piirre, että minun täytyisi väkisin tähän äkkiä löytää joku paikkaamaan sitä puuttuvaa palaa. Olen oppinut nauttimaan siitä, että minulla on omat rutiinit tässä, lasten mentäessä nukkumaan saan hetken omaa aikaa tehdä mitä haluan, en ole tilivelvollinen kenellekään tekemisistäni, tapaamisista, kaupasta saan ostaa juuri sitä ruokaa mitä itse haluan (mihin rahat riittää) , saan yksikseni valvoa vaikka 12 asti katsellen hömppä sarjoja tai vaihtoehtoisesti mennä poikien kanssa samaan aikaan nukkumaan. Toki onhan tämä toisinaan raskasta yksin olla vastuussa 3 ihmisen taloudesta, tästä ei oteta vapaapäiviä ja myönnän, olen välillä kateellinen exälle siitä kuinka hän saa mennä ja tulla ilman että on vastuussa lapsistaan, mutta olen onneksi oppinut myös ajattelemaan asiaa niin, että kyllä se minunkin aikani vielä tulee. Minä saan kuitenkin etuoikeuden siihen vanhemman ja lapsen väliseen luottamus suhteen luomiseen, olen etuoikeutetulla paikalla katsomassa lasteni kehitystä päivittäin. Sitä oikeutta ei mikään vapaus maailmassa korvaa.

Oikein mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille <3