Yöt ovat pahimpia

Nyt kun olen tilanteemme takia joutunut erinäisiä kertoja turvautumaan maamme tukiverkostoon, olen saanut ikävästi huomata, kuinka huonosti ne ainakin tällä paikkakunnalla toimivat. Ensinmäisen kerran kun jouduin poliisit soittamaan kotiimme turvaksi, oli lähin yksikkö useiden kymmenien kilometrien päässä. Matka itsessään täällä maalla ei ole mikään päätä huimaava, mutta tositilanteen sattuessa se kuulostaa hyvinkin hurjalta välimatkalta. Ymmärrän toki sen, ettei jokaisen talon nurkalla voikkaan olla yksiköitä turvaamassa ihmisten arkea, mutta se että poliisit puhelimen päässä kertovat olevansa noin 40 minuutin ajomatkan päässä ja eivät kovin mielellään lähtisi ajamaan tänne, jos tilanne ei ole henkeä uhkaava. Itsekseni mietin, että tuon 40 minuutin aikana ehtii hyvin sattumaan vaikka ja mitä, jos toinen humalapäissään saisi päähänsä tehdä meille oikeasti jotain. Usean uudelleen soittamisen jälkeen ja usean tunnin odottelun jälkeen sain kun sainkin apua kotiin, jotta pystyin edes sen yön nukkumaan turvallisin mielin pienten lasten kanssa.

Toinen missä koin, etten saa tarpeeksi apua oli mielenterveyspalvelut. Jo ennen kotoa pakenemista puhuin tilanteesta neuvolassa ja sanoin, että minun on saatava jonkinlaista keskustelu apua. Kesti pitkään ennen kuin neuvolantäti edes itsekkään löysi tietoja mihin pitää ottaa yhteyttä jne. Pitkän pohdinnan ja kolleegoilta kysymisien jälkeen sain muutamia puhelinnumeroita, joista voisin itse tiedustella paremmin. Tämä kummastutti suuresti, sillä synnytyksen jälkeen minulta useasti kysyttiin mielialaa mahdollisen synnytyksenjälkeisen masennuksen havaitsemisen varalta. Mitä jos minulla olisi tuolloin havaittu kyseinen sairaus, olisinko siihen oikeasti saanut apua? Toisekseen kummastuttaa tämä käytäntö "soita itse ja tiedustele lisää, kyllä sieltä neuvotaan eteenpäin".. Monilla kun se kynnys myöntää oma jaksamattomuutensa on usein hyvin hyvin suuri ja sen asian ääneen sanominen esimerkiksi neuvolassa voi olla jo itsessään työn ja tuskan takana, sen jälkeen sinulle sanotaan että soittele itse ja selvittele asiaa, niin moniko oikeasti apua tarvitseva siihen oikeasti enää kykenee? Itse olisin tuossa tilanteessa kaivannut sitä että minulle oltaisiin välittömästi varattu jokin aika siinä keskustelemaan jonkun ihmisen kanssa. Mahdottomalta tuntuneessa tilanteessa sitä ei enää jaksaisi alkaa itse miettimään ja selvittelemään asioita. Vaikka itsekkin heti soitin ja selvittelin itselleni apuja, niin ensimmäisen keskusteluavun sain vasta useamman viikon päähän.
Tämäkin käynti oli sinällänsä koominen, puhuttavaa minulla olisi ollut vaikka ja kuinka, mutta tunnin aikaraja tuli tietysti jossain vaiheessa täyteen, jolloin tämä terapeutti sanoi minulle, ettei hän näe minulla olevan akuuttia hätää, joten toista kertaa ei varmaan tarvita. o_O
Tässä kohtaa itse onneksi sain suuni auki ja vaadin uudelleen käyntiä vedoten teini-iässä kokemaan masennukseen ja itsetuhoisuuteen. Minulla kun kuitenkin on kaksi pientä lasta joiden tukena minun pitää olla kellon ympäri. Se että toisena päivänä jaksamiseni voi olla mitä mainioin, mutta toisena se saattaa olla sitä luokkaa, että pidättelen itkua koko päivän ja se aika menee vain arjessa jollain lailla selviytymiseen. Minusta on hullua, että vain yhden keskustelun jälkeen, jolloin sitä asiakas luottamusta ei olla vielä ehditty edes saamaan, tehdään jo diagnoosi sille tarvinko muiden mielestä apua vai en. Eipä tarvitse tämän perusteella ihmetellä, miksi toisilla perheillä sitten oikeasti naksahtaa jossain kohtia päässä ja tekevät niitä ei toivottuja tekoja.

Kuinka nyt sitten olen itse jaksanut tämän kaiken? Hyvin vaihtelevasti. Suurin tottuminen on siinä, että 10 vuoden jälkeen se toinen ei enää nuku saman katon alla ja sitä toista aikuista ei oikeasti ole siinä läsnä. Vaikka pois muutto helpottikin monia asioita, ei tarvitse enää pelätä toisen kännisekoiluita, ei tarvitse kenenkään kestää sitä jatkuvaa riitelyä, ei tarvitse stressata omakotitalon siisteyttä ja remppaamista enää yksin jne. niin huomaan silti olevani toisinaan ihan hukassa. Päivät vielä menee ihan hyvin kun kaksi pientä ihmisen alkua pitävät ajatukset hyvin tiukkaan heissä, mutta kun ilta ja yö tulee iskee ahdistus. Se yksinäisyyden tunne on jotain ihan järjetöntä mitä oon saanut nyt kokea. Ei ketään aikuista kenen kanssa voisi jakaa ne päivän tapahtumat, ei ketään kenen kainaloon käpertyä, juttu kaveria jonka kanssa voisi puhua muustakin kuin lasten kuulumisista. Toki aina voi soittaa jollekkin, mutta ei sekään iltamyöhäsellä kovin paljoa houkuttele, kun juuri on saanut lapset nukkumaan. Omakotitalossa kaikki loputtomat kotityöt mitkä kasaantuivat yksinomaan minun harteille, piti illat myös kiireisinä, mutta nyt huomaan kun sitä aikaa olisi, ettei minulla ole mitään omaa. Ei mitään harrastusta, ei mitään kaveria jolle voisin vaikka keskellä yötä laittaa jotain älyvapaata ajatusvirtaa tulemaan, en oikein edes tiedä kuka enää olen ja mistä pidän. Ja huomaan kuinka saatan olla miehelleni hieman jopa mustasukkainen siitä kun hännellä illat menee pelaillessa erilaisia pelejä tai vain nauttiessa omasta rauhasta. Siksi oonkin nyt koittanut pohtia oikein urakalla itselleni jotain sisältöä elämääni. Tätä blogiakin on nykyisin taasen kiva kirjoitella kun tuntuu, että siihen viimein jopa löytyy aikaa. :)
Yöt kuluvat myös hyvin tehokkaasti käsitellen menneitä. Itkut jos toiset on tullut tirautettua tässä yksin ollessa kun on aikaa viimein käsitellä tapahtumia joita ei siinä tilanteen päällä ollessa voinut käsitellä. Nukkumisesta ei vieläkään tahdo tulla mitään jatkuvien painajaisten takia. Saatan herätä useammin yössä kun tämä meidän nuorimmaisemme ja aamulla olo onkin kuin katujyrän alle jääneellä. Ja väsymys vielä monesti korostaa niitä epävarmuuden, riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunteita.

Pieniä trauman poikasia olen myös havainnut hiljattain tulleen mieleeni. Vanhempi lapsi sai päähänsä eräänä päivänä sulkea täällä kaikki huoneiden väliovet. Ennen kun ehdin edes sen paremmin ajattelemaan, huomasin jo voimakkaan ahdistuksen ottaneen vallan. Mulle iski ihan hirveä suljetunpaikan kammo päälle ja ovet oli saatava heti auki. Tämä trauma on peräisin siitä kun aviomieheni viimeisenä kotona olo iltana sulki meidät hetkeksi asuntoomme lukkojen taakse, jotta sai rauhassa kerätä alkoholinsa rapusta ja lähdettyä autolla pois kotoa. Tästä hetkellisestä vapauden riistosta tuli selkeästi itselleni jokin pelkotila. Lisäksi viime yönä havahduin kuulemaan kuinka yläkerran mies korotti ääntänsä moneen otteeseen ja se löi minulle heti ahdistuksen tunnetta päälle. tuli ihan vanhat ajat mieleen.
Olenkin nyt ajatellut jossain vaiheessa kysyväni lääkäriltä, voisiko minulle määrätä jotain lääkettä jotta pääkoppa pysyisi kasassa. Meinaan itseänikin jo ahdistaa tämä oma olemiseni, en halua olla tälläinen murehtija, ahdistuja ja pelkääjä. Haluan voida nauttia elämästä ja olla jälleen iloinen.