Päätös

Päätös, jonka tekoa pitkään välttelin. 

Päätös, jota en koskaan uskonut tekeväni. 

Päätös, jota en koskaan olisi halunnut tehdä.

Päätös, jonka tekemiseen ei ollut enää muita vaihtoehtoja. 

Päätös, joka samaan aikaan aiheuttaa paljon kipua, mutta myös suuren helpotuksen. 

Eilen illalla sen laitoin sähköpostilla eteenpäin. 6 vuotta naimisissa oloa tuli täyteen viime joulukuussa. Kaksi ihanaa lasta on tähän liittoon syntynyt. En olisi koskaan halunnut olla se eroperhe. Halusin että meidän suhteemme kestää kaiken ja voimme ylpeinä todeta, onneksi ei luovutettu. Se olisi ollut ihanaa.

Mutta kuten olen elämässäni jo useaan otteeseen huomannut.. Ei ne asiat mene niin kuin saduissa. Ja jossain vaiheessa se todellisuus iski omaan tajuntaan. En ole toiselta saanut enää vuosiin kunnioitusta, rakkautta ja halua myös auttaa ja tukea minua. Olin ja olen hänelle itsestään selvyys.. Enkä tiedä tulisiko asiat koskaan muuttumaan.. Jotta välttyisi siltä "50 vuotiaana edelleen samassa elämäntilanteessa" kohtalolta, oli pakko löytää itseltä voimavarat päästää irti.

Ja eihän tämä ole lopullista, meillä on edelleen ne kaksi pientä lasta joiden hyvinvoinnista meidän on huolehdittava. Ja haluan pysyä ystävänä jo ihan heidän kuten myös yhteisen pitkän historian takia. 

Kuka tietää mitä tulevaisuudella on meidän varalle tarjottavana. Voin löytää joskus jonkun joka oikeasti rakastaa ja arvostaa minua niin paljon että myös itse tunnen oloni rakastetuksi. Tai sitten voi hyvinkin tiet joskus kohdata jos mieheni saa elämänsä kuntoon ja oppii huomaamaan myös omat virheensä. Ken tietää. Mutta nyt oli tämä tehtävä, jotta saan edes jonkunlaisen suunnan jälleen elämälleni. 

Hyvää uutta vuotta 2019

Joulu mennä tohotti ohitse ja vuosi kerkesi vaihtumaan uuteen. Viime vuodesta päällimmäisenä on muistoissa äärimmäisen suuri suru, ahdistus ja henkinen kipu. Mutta joukossa tunteina on myös kiitollisuus ja helpotus. Olen jo useampana vuotena blogeihini kirjoittanut toiveen seuraavan vuoden paremmuudesta. Tähän mennessä olen saanut vain kivuliaampia vuosia peräjolkkaa. Nyt uuden vuoden yönä en enää esittänyt toivetta. MINÄ PÄÄTIN, että TEEN tästä vuodesta paremman. Olen jo vuosia elänyt ainoastaan muita ihmisiä miellyttäen, jättänyt omat haaveet ja asiat toteuttamatta, koska muut menee edelle. Olen myös yksin tuupannut muita ylämäkeen saamatta siitä mitään kiitosta. Päätin, että nyt tämä itseni laiminlyönti loppuu. En halua olla tässä elämäntilanteessa enää vuoden, kahden tai jopa kymmenen jälkeen. Kiittämättömyys kun on maailman palkka, niin kuka sitä arvostusta tuo jossei itse.

Olen alkanut pikkuhiljaa nauttimaan tästä uudesta kodista. Siitä tunteesta, että täällä on minun säännöt, tämä on minun ja lasteni oma turvapaikka jota ei kukaan riko. Tämä on KOTI, jossa vallitsee turvallisuus, läheisyys ja välittäminen. Se tunne, joka monille on varmasti itsestäänselvää, mutta joka ei ole ollut minun elämässäni itsestäänselvyys.
Koti jossa vauvan ryömiessä, saan antaa sen rauhassa ryömiä, koska tiedän ettei täällä ole mitään vaarallista. Sopivan pieni, jonka ylläpidon jälkeen minulla riittää aikaa myös siihen tärkeimpään. Omien lasteni kanssa olemiseen.
Oman hyvinvointini kohentamiseksi olen tosiaan päättänyt hakea seuraavassa yhteishaussa kouluun. Olen haaveillut kultasepän alasta jo vuodesta 2012 ja tuolloin olisin sinne päässytkin, mutten voinut paikkaa ottaa vastaan silloisen työpaikkani takia. Hakuaikoja selaillessa silmiini pisti myös toinen ala, jota aion kakkos vaihtoehtona hakea, nimittäin sisustus-suunnittelijan tutkinto.
Olen myös alkanut nipistämään rahoja sivuun myös itseni hemmotteluun. Sen sijaan, että kaikki rahat menevät aina lasten tavaroiden, vaatteiden ja ruuan hankintaan, olen alkanut ostamaan itselleni aina sillointällöin jotain kivaa :)

Olen myös herännyt ns.todellisuuteen. Elin niin kiinni menneessä, etten osannut siitä enää päästää irti.. Olen alkanut pikkuhiljaa oivaltamaan, että toisen alkoholismi ei ole minun vikani ja minun tehtäväni ei ole häntä yrittää muuttaa. Tukea aion edelleen jos hän sitä haluaa, mutta enää en aio olla se ainoa joka sitä köyttä vetää. Jossei se toinen aio itse mitään tehdä oman hyvinvointinsa eteen ja keskittää energiansa vain auttajien ja lähimmäisten mollaamiseen ja syyllistämiseen niin miksi ihmeessä minä tuhraisin siihen voimavarojani. Ne kun muutenkin ovat kiinni jo pelkästään siinä, että hoidan yksin meidän yhteiset lapset 24/7 hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.

Olen alkanut pitämään omasta kunnostani parempaa huolta. Jälkikäteen muisteltuani, olen ollut tunne syöjä. söin paljon kaikkia herkkuja korvatakseni sen sisäisen pahan olon. Uudessa kodissa minun ei ole tehnyt mieli syödä juuri ollenkaan enää karkkia tai sipsiä. Noutoruuan määräkin on vähentynyt roimasti. Syön edelleen kuin hevonen, mutta epäterveellisten valintojen sijaan olen alkanut syömään kunnolla oikeaa ruokaa ja huolehtimaan riittävästä veden juonnista. Pientä kotijumppaakin olen aloitellut tässä selkäongelmieni selättämiseksi. Olenkin ilokseni saanut huomata kuinka painan tällä hetkellä suurinpiirtein sen verran mitä olen painanut viimeksi 4 vuotta sitten :)
Paljon on tietysti vielä asioita selvitettävänä ja tulevaisuus edelleen hermostuttaa, etenkin omistamani talonpuolikkaan takia sekä lasteni isän terveyden tilan jälleen romahtamisen takia. Mutta kuten tähänkin asti elämääni on ohjannut eräs lause, ohjaa se minua edelleen

Asiolla on tapana järjestyä, ennemmin tai myöhemmin