torstai 29. marraskuuta 2018

4 vuotta

Se taisi lähteä lapasesta jo yli neljä vuotta sitten. Oltiin menty muutama vuosi sitten naimisiin ja ajateltiin sen seuraavan askeleen ottoa suhteessamme, eli sitä jälkikasvusta haaveilua. Meni kuukausi ja toinen, mutta sitä lasta ei kuulunut. työt stressasi ja elämä tuntui silloin junnaavan muutenkin paikoillaan. Meillä oli tapana aina silloin tällöin nauttia pari lasia punaviiniä tai kupillinen terästettyä glögiä, lievittääkseen stressiä. En tiedä missä vaiheessa se luisui siihen, että tavasta tuli lähes joka päiväinen rutiini. Paettiin arjen haasteita sen rentouttavan lasillisen taakse, pidettiin hauskaa ja totuteltiin ajatukseen elämästä ainoastaan me kaksi. Jossain vaiheessa itse kuitenkin havahduin siihen tunteeseen, etten voinut jatkaa elämääni enää näin. Halusin saada jälleen otteen siitä, enkä vain lipua päivästä toiseen kuin odottaen jotain ihme pelastumista. Niinpä lopetin juomisen. Siitä meillä alkoi ne isommat hankaluudet. Mieheni ei osannut enää luopua siitä elämäntavasta ja samalla ikäänkuin loukkaantui minulle siitä, kun luovutin meidän yhteisestä harrastuksesta ja ilonpidosta. Hän ei ymmärtänyt sitä, että ei elämä voi samalla tavalla jatkua ikuisesti. Itse halusin pitää kuitenkin päätöksestäni kiinni, halusin jälleen kontrolloida omaa elämääni. Muistan kuinka aiheesta käytiin useasti riitoja, miehestäni tuntui, että hylkäsin hänet. Aikaa kului ja sitten tulikin se yllättävä uutinen, minä odotin meidän yhteistä lasta. Asian piti olla iloinen juttu meidän perheessä, tätähän me olimme jo pitkään toivoneet. Mieheni ahdistui tästä vain lisää, täysin uusi elämäntilanne, mihin hän ei ehkä ollutkaan valmis. Alkoholia alkoi kulumaan entistä enemmän joka tietysti kiristi välejä vielä lisää.
Itseäni suretti yksin olo ja uuden elämäntilanteen kohtaaminen yksin. Siinä missä muiden parien tulevat isät silittelivät puolisoiden kasvavaa vauvamasua, omani alkoi muodostamaan kiintymyssuhdetta alkoholin kanssa.

Raskaus aika kaikessa henkisessä ahdistavuudessaan sujui kuitenkin ihan hyvin ja helmikuussa 2016 meidän esikoispoikamme syntyi. Vauva vaati hirmuisesti huomiota, syliä ja jatkuvaa tavoiteltavissa oloa, joka siis oli tiedossa, mutta se söi itseltäni hirveesti haluja läheisyyteen. Läheisyys kiintiöni tuli vauvan myötä täyteen joka ymmärrettävästi nakersi parisuhdettamme. En vain kyennyt enää väsymykseltäni antamaan parisuhteelle niin paljoa kuin se olisi tarvinnut. Miehelleni tuli olo, että suhteemme oli muuttumassa enempi kämppis suhteeksi kuin että olisimme olleet toisillemme oikeasti mies ja vaimo. Tämä yksinäisyys sai mieheni juomaan enemmän. Joka viikonlopun tissuttelusta alkoi tulla joka päiväistä. Tilanteet alkoivat kärjistymään ja välillemme alkoi tulla enempi ja enempi ongelmia. Toki aina välillä tuli niitä hetkiä kun kaikki oli ihan hyvin. Muuten tätä ei varmasti oltaisi jaksettukkaan. Jokainen hyvä kausi toi tullessaan toivoa parempaan. Erään toiveikkaan kauden aikana tuli järjetön mielenhäiriö toisesta lapsesta. No häntä ei tarvinnut kauaa odotella, tärppäsi oikeastaan samointein. Tietysti sen jälkeen tuli jälleen se merenpohja vastaan ja ongelmat alkoivat jälleen pyörittämään joka päiväistä arkeamme. Uusi raskaus oli terveydellisesti haasteellisempi kuin ensimmäiseni, eikä pikkusen alta 2 vuotias taapero tuonut yhtään helpotusta tässä mukana. Mies pakeni yhä syvemmin ja syvemmin alkoholin tuomaan helpotukseen. Töiden jälkeen käytiin ostamassa lava tolkulla 6% oluita ja niitä myös kumottiin kurkusta alas koko ajan vain entistä kiihtyvämpään tahtiin. Tunsin oloni niin yksinäiseksi ja hylätyksi. Kumpikaan ei osattu enää puhua toisillemme.


Toinen lapsemme syntyi viime huhtikuussa ja toi tullessaan hetken pilkahduksen paremmasta tulevaisuudesta. Kunnes hormoonini keskitti kaiken hoivaviettinsä lapsiin ja unohdin sen tärkeimmän, oman rakkaan aviomieheni. Kierre oli jälleen valmis ja joka oikeastaan vain odotti katkeamistaan. Kaikki vuosien hankaluudet, riidat, katkeruudet vain ottivat vallan, emmekä kumpikaan enää osattu toimia oikein. Ja mieheni oli niin syvästi kiinni viinan turruttamassa maailmassa, ettei oikeastaan välittänyt enää mistään mitään.

Missä kohtaa se viimeinen piste sitten saavutettiin tälle kaikelle? Siinä kohtaa itsestäni alkoi tuntumaan pois muutto ainoalta vaihtoehdolta kun mieheni oli keskellä kirkasta päivää oksennus kunnossa ja itse sain pelätä kaatuuko hän kännipäissään nuorimmaisemme turvakaukalon päälle tai minun päälle kun vauva on sylissä. Lisäksi huoli esikoisestamme joka murehti isin oksentelemisia ja pohti itku kurkussa iltaisin kuinka voisi isin parantaa. Kaksi kertaa jouduin poliisit kutsumaan kotiin joista viimesimmän jälkeen ei sinne enää palattu. Sukulaisten luona yövyttiin kunnes löydettiin oma kämppä.

Avioeroa en ole hakenut. Haluan uskoa vielä siihen, että saamme tämän toimimaan ja ettei kaikki kokemamme ole ollut turhaa. Siihen että rakkautta löytyy vielä ja että se kantaa. <3
Vaikeaa on ollut, mutta pienin pienin askelin ollaan edetty parempaan suuntaan ja paljon ollaan puhuttu mitkä kaikki ongelmat ovat ajaneet meidät tähän pisteeseen. Itselläni korjattavaa on ehdottomasti siinä hellyyden osoittamisessa, että huomioin tarpeeksi myös aviomiestäni kiireen keskellä. Hillitsemään temperamenttista luonnettani ja oppimaan täten luottamaan asioihin ja toiseen ihmiseen. Eniten työtä teettää oman itsevarmuuden löytämisen kanssa ja että oppii luottamaan siihen "minä kelpaan omana itsevarmana itsenäni". Miehelleni olen puhunut siitä kuinka itse kaipaan sitä että toinen useammin näyttäisi sen välittämisen teoilla ja sanoilla, ja että niitä riitoja ei tuoda muiden edessä julki ja ennenkaikkea auttamista arjen asioissa ja sitä ympärille hehkuvaa kunnioitusta. Sitä että menemme minne vaan, voimme olla ylpeänä toistemme rinnalla ja kummankaan ei tarvitsisi pelätä nolatuksi tulemista.
Moni olisi hanskat heittänyt tiskiin jo monta kertaa ja minulle sitä ollaan tultu monet kerrat sanomaan, kuinka muut haluavat että otan avioeron. Ymmärrän toisten huolen, mutta itse en koskaan menisi kenellekkään sukulaiselleni tai tuttavalleni sanomaan "jätä se, hae avioeroa ja rakastu uuteen"..Ei ne asiat vaan mene niin. Itse kaikesta kokemasta huolimatta RAKASTAN aviomiestäni, minulla on ollut syyni mennä hänen kanssaan naimisiin ja ne syyt edelleen pitää. Ymmärtää sitä muut tai ei. Meillä on paljon kauniita muistoja, meillä on hirmu paljon sellaisia yhteisiä asioita, joista emme muille puhu ja jukolauta meillä on 14 vuoden yhdessä olo takana päin. En todellakaan halua luovuttaa ennen kun oikeasti näyttää siltä että mitään ei ole enää tehtävissä. <3 <3 <3

6 kommenttia:

  1. Ihana, kun jaksat vielä uskoa liittoonne, eikä nuo koettelemukset ole katkeroittanut mieltäsi <3 Toivottavasti miehesi pääsee vielä yli henkisestä kriisistään ja voitte olla taas onnellisia yhdessä :) Kaikkea hyvää teille ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Alina <3
      Olen joutunut seuraamaan katkeruutta paljon omien vanhenpien eron myötä, etten halua sitä omalle kohdalleni. Enkä halua, että siitä joutuvat omatkaan lapset kärsimään. Ja ihan kaikkien tulevaisuudenki takia haluan selvittää meidän menneisyyttä kaihertavat asiat, ettei tarvitse enää raahata niitä tulevaisuudessa taakkana perässä :)
      Tulevaisuus sen näyttää kuinka meidän käy, mutta toivoa en ole vielä heittänyt menemään <3

      Poista
  2. Sulla on kyllä ihan huikeat henkiset voimavarat, kun oot tuota tilannetta jaksanut ja vetänyt vielä samalla äidin rooliakin kahdelle muksulle! Toivottavasti kärsivällisyys kannattaa ja saatte asiat selvitettyä lopulta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakon edessä sitä vaan jotenkin jaksaa. Aina en sitä itsekkään ymmärrä, mutta olen elämäni aikana kokenut niin paljon muutakin pahaa, että kaippa se on tuonut sitä tietynlaista taisteluntahtoa. Ja vaikka äitiys onkin toisinaan hyvin raskasta, on se myös hyvin palkitsevaa. Ilman noita kahta pikkumiestä en varmasti olisi näinkään hyvin jaksanut <3 apuakin olen itselleni hakenut jaksamiseni tueksi :)
      Toivon todella että tämä kaikki vielä kannattaa ja saamme oikeasti sen onnellisen ja tasa-arvoisen parisuhteen luotua välillemme <3

      Poista
  3. Sinussa on paljon henkistä voimaa ja on ihailtavaa, että haluat parisuhteesi eteen tehdä kaikkesi. Entisenä alkoholistina ja yhden epäonnistuneen avioliiton kokeneena vain muutama näkökulma (ei siis neuvo): alkoholismi ei ole kenenkään muun syy kuin alkoholistin itsensä. Syyllisyyttä siitä, että toinen juo ei tarvitse kantaa kenenkään muun eikä pohtia, mitä olisi voinut tehdä toisin. Omassa avioliitossani oli ongelmia, jotka olisi varmasti voinut ratkaista jos olisi ollut tahtoa, mutta kummallakaan osapuolella ei ollut kykyä, halua tai jaksamista näitä ongelmia käsitellä. Siksi ajauduttiin tilanteeseen, jossa paras ratkaisu oli erota. Vaihtoehtona olisi ollut jäädä avioliittoon ja tyytyä vallitsevaan (onnettomaan) tilaan. Silti vaati suunnatonta rohkeutta tehdä päätös ja lopettaa suhde. Siitä päätöksestä seurasi kummallekin osapuolelle pelkkää hyvää.
    Sinä teet itse valintasi, älä anna kenenkään vaikuttaa omiin päätöksiinsä. Ulkopuoliset eivät näe kaikkea, eivätkä tiedä, mitä tunnet. Ole myös armollinen omille vajavaisuuksillesi ja virheillesi. Ihmiset eivät ole täydellisiä olentoja. Kaikkea hyvää jatkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi ja näkemyksiesi/kokemuksiesi jakamisesta. Niinhän se taitaa olla että eipä se toisen juominen ole kenenkään muun vika, sen kun vielä saisi tähän omaan pääkoppaan taottua. Toki on myös hyvä tiedostaa omiakin virheitä, ettei niitä enää toista tulevaisuudessa. :) Paljon annoit minulle pohdittavaa. Kiitos siitä.
      Aika näyttää miten meidän käy, että saadaanko enää tämä palapeli koottua vai tarvitseeko molempien jatkaa elämää erillään. Asioilla on onneksi tapana järjestyä :) Mutta luovuttaa en aio ennen kun kaikki kortit on katottu :)
      Mukavaa loppuviikkoa sinne teidän vauva-arkeen :)

      Poista