Minä...Missä olet?

"Tätä tekstiä kirjoittaessa en tajunnut ollenkaan kuinka voimakkaasti se vaikuttaa minuun..Luulin olevani sinut joidenkin asioiden kanssa, mutta näemmä en sitä olekkaan..."

Ennen kun yritimme mieheni kanssa lasta, minulla oli oma tietty tyyli, tiesin miltä halusin näyttää ja tunsin löytäneeni oman tyylin yhdistellä vaatteita omaan kroppaani ja omiin mieltymyksiini sopivaksi. En oikein osannut koskaan tyyliäni lokeroida mihinkään, mutta paljon sain vaikutteita pukeutumiseeni rock/gootti tyylistä. Pidin paljon mustasta, punaisesta ja violetista väreistä vaatteissa ja erilaiset soljet, nyörit ja niitit olivat omia lempi yksityiskohtia vaatteissa. Pidän näistä kaikista edelleenkin. Pukeutumiseeni alkoi tulla ongelmia ehkäisypillereiden lopettamisen myötä. Aineenvaihduntani hidastui todella paljon ja vaikka elin ihan samalla tavalla kuin ennenkin, nousi painoni muutamassa kuukaudessa hurjat 10-13kg. Siinä oli jonkin verran sulateltavaa tälle naiselle kun eivät enää lempi vaatteet mahtuneet päälle. Muistan katselleeni vanhoja valokuvia joissa olin sen reilu 10kg hoikempi, hitto vie että näytin hyvältä!! Eihän se toki silloin tuntunut samalta vaan ajattelin tuolloinkin kaikki pieniä muhkuroitani, että olenpas läski. Jälkeenpäin kironnut kuinka typerä tuolloin olin. Miksen voinut olla vain tyytyväinen omaan ulkomuotooni? Taitaa olla melko yleinen naisten vitsaus tämä kroppatyytymättömyys :`D

Aikaisempia blogejani seuranneet tietävätkin ettei meillä tosiaan tärpännyt heti ensi yrittämällä. Yli vuoden toivoimme lasta, tai oikeastaan minä toivoin. Lasta ei vain kuulunut ja inho omaa kehoa kohtaan vain kasvoi, koitin liikkua ja syödä vähän terveellisemmin, mutta mitään muutosta se ei kroppaani tuonut. Olin varmasti mieleltänikin niin stressitiloissa, että tuloksia ei olisi syntynyt vaikka kuinka olisin ollut nälkälakossa ja liikkunut kellon ympäri. Lopulta luovuin vauvahaaveesta ja muutamille tutuille ja ystäville asiasta mainitsinkin, jotka olivat pidemmän aikaa hiillostaneet vauvakysymyksillä. Tunsin oloni vähän vapautuneemmaksi kun ei tarvinnut enää potea stressiä lapsenteosta ja pystyin jopa sisäistämään uuden tavan elää, ei elämä kamaalaa olisi näin kahdestaankaan.
Kas kummaa kun tämä ahaa-elämys koettiin, tulikin viimein se plussa sinne saamarin testitikkuun! :D

Raskausaika oli ihanan seesteistä aikaa oman kropan kanssa, tunsin valtavaa ylpeyttä ja kiitollisuutta kasvavaa vatsaani kohtaan ja korostin jopa pömppääni mitä ihonmyötäisemmillä vaatteilla.  Olin isokokoisempi kuin mitä olin koskaan ollutkaan ja perhanan sinut itseni kanssa. Rakas poikamme syntyi vauhdilla ja toipuminen siitä kesti muutamia viikkoja. Alkoi se kuuluisa vauva-arki. Jossain vaiheessa tuon kaiken vauvasumun keskeltä havahduin siihen, etten tunnistanut enää itseäni. Olin muuttunut kropallisesti todella paljon. Ennestään leveä lantioni tuntui levenneen tuplaten siitä mitä se oli ja kroppaani olin saanut jotain ylimääräistä mikä ei ennen pistänyt silmään: TISSIT!!! Rintavarustukseni kasvoi reippaasti ylöspäin imetyksen myötä ja vaikka imetyksen loppuminen lässäyttikin rinnat ei niin terhakkaaseen muotoon, koko silti jäi isommaksi kuin mitä ne olivat ennen raskautta. Tämä aiheutti hirveästi ongelmia vaatteisiini, monetkaan vaatteet mitä ennen pidin, eivät enää näyttäneet hyvältä päälläni, eivät yksinkertaisesti enää sopineet kroppani muotoon millään lailla. Tunsin suuren osan identiteetistäni kadonneen, en enää osannut pukea itseäni mieleiseni näköiseksi. Uusi ongelma vain paheni kaupoissa kierrellessäni, olin tottunut katsomaan tietyn mallisia vaatteita ja tiesin ennen väistämättä mikä kroppaani sopi ja mikä ei. Nyt tuntui siltä, että olin ihan hukassa. Löysä iho vatsan seutuvilla ei myöskään helpottanut tätä tuskailua vaatteiden kanssa.

Muuttuminen ei koskenut ainoastaan ulkoista minääni. Muutuin myös valtaisasti sisältä päin! Koko ajatusmaailmani heitti melkoisen voltin ympäri. Ajatusmaailmani täytti vain tuo pieni ihmisenalku. Mitä hän tarvitsee, voiko hän hyvin, onko hällä nyt kaikkea ja kaikki hyvin? Sellaiset asiat kuin miltä minä itse näytän tai tarvitsenko minä kenties jotain, olivat kovin kaukaisia ajatuksia. Päälleni eksyi kerta toisensa jälkeen vaatteet jotka olivat nopeasti puettavissa, mahdollisimman rennot ja likaantumista kärsivät. Kauppaan mentäessä en kokenut enää tarvetta laittaa meikkiä naamaani, joka jo itsessään oli ihan absurdi ajatus ennen lasta. Omista harrastuksistaan puhumattakaan. Tämä blogikin alkoi takkuamaan juurikin näistä syistä, ei ollut tarvittavaa aikaa ja jaksamista ja ennenkaikkea En enää osannut kirjoittaa mistään, kun en enää tuntenut itseänikään. Oikein naurattaa kuinka muistan miettineeni monen ystäväni käyttäytymistä, aina kun heiltä kysyi kuulumisia, sain liudan lasten kuulumisia ihan kuin niitä olisin kysynytkin. Ja mitä tapahtuu minulle? Teen nykyisin sitä samaa. En enää osannut vastata mitään muuta kuin lapseen liittyvää kuulumista, kun ei minulla ollut enää mitään muuta sisältöä elämässäni. Tämä itsessään jo havahdutti minua, muutosta on saatava ja pian.

Aloimme ottamaan mieheni kanssa sitä kuuluisaa omaa-aikaa... välillä mieheni on nyt käyny pelailemassa veljensä luonna 60km päässä ja muutaman kerran minä olen saanut lähteä kaupungille kauppaan kiertelemään tai ihan kahville yksikseni. Ja se on tehnyt selkeästi hyvää koko perheelle! Tuonut aivan uutta energiaa jaksamaan arjen touhotukset ja ennenkaikkea, sen pienen hengähdyshetken itselle tärkeiden asoiden parissa ja keskittyä nimenomaan vain itseen! Tehtävää viellä on paljon jotta tilanne muuttuu hyväksi, mutta parempaan suuntaan ollaan nyt selkeästi menossa!! :)
Mutta jos jotain haluan sanoa niin sen, että kumpa joku olisi ennen raskautta kertonut siitä millaisia ongelmia voi tulla oman minänsä kanssa! Tuntuu että kaikkeen muuhun panostettiin ja hössötettiin muttei siihen tärkeään, omaan jaksamiseen ja siihen shokkiin mikä saattaa tulla kun koko oma minuus helposti katoaa lapsen myötä!!

"Vanhoja kuvia katsellessani, huomaan jotain sellaista mitä en aiemmin ole huomannut. Voi kumpa olisin voinut kertoa sille menneisyyden minälle kuinka kaunis ja hoikka hän tuolloin oli.. Silloin ajattelin ainoastaan sitä kuinka ruma olin, sitä kuinka läski mukamas olin ja kuinka ei enää jaksa tätä elämää... Onneksi ne ajat ovat ohitse, välillä huomaan kaipaavani sitä pientä eloisuutta joka on hukkunut näihin äitiyden tuomiin muutoksiin.. Mutta josko minä niihin taasen kiinni pääsisin..?"